I
Iltatähden äiti
Vieras
Hei,
Olen yrittänyt löytää vertaistukea, turhaan. Kohtukuolema-sivustoja on, mutta mistä löytäisin vertaistukea tilanteeseen, joka meille kävi.
Odotin iltatähteämme raskausviikoilla 28+6, kun jouduin sairaalaan raskausmyrkytysoireiden vuoksi. Oma oloni oli aivan hirveä, päätä särki niin, että näköä haittasi, turvotusta oli paljon, pissassa valkuaista +++ ja verenpaineet koholla. Hemoglobiini oli 85. Sydämessä tuntui rytmihäiriöitä ja olo alkoi tuntua siltä, että kuolenko tähän. Sairaalassa tarkkailivat mun oloa 5 päivää ja sitten laittoivat kiireelliseen sektioon, kun mun vointi alkoi olla todella huono. Vauvasta puhuivat koko ajan tyyliin, että vauvalla kaikki hyvin, sillä ei ole mitään hätää. Vauvan painoarvio oli noin 1,5kg, joten sanoivat, että ihan on hyvän kokoinen poika.
Synnytyssalissa kaikki meni hyvin, kunnes vauva nostettiin kohdusta. Sitten tuli hiiren hiljaista. Kukaan ei sanonut sanaakaan, paitsi pieni poikamme, joka päästi elämänsä ensimmäisen ja viimeisen parkaisun, pienen ja hennon sellaisen. Sitten oli taas hiljaista. Mieheni silitti hiuksiani, kun vauvaa elvytettiin hoitopöydällä. Vauva saatiin virkoamaan ja minä hymyilin onnesta. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään. Hetken päästä lääkäri pyysi miestäni vierellensä ja kysyi, että onko suvussamme moniraajaisuutta? Ajattelin hädissäni, että onko lapsella kolme kättä, jalkaa vai mikä on? Vauvalla olikin ylimääräiset pikkurillin päät ja pikkuvarpaan päät. Silloinkin vielä kuvittelin, että eihän tuo nyt mitään vakavaa voi olla. Mieheni lähti saattamaan poikaamme sairaalan keskolaan ja minä jäin leikkaussaliin, josta pääsin pian heräämöön. Heräämössä jouduin tosin olemaan 5 tuntia, jonka jälkeen pääsin yömyöhällä osastolle.
Yömyöhällä minulle selvisi, että vauvamme on sairas. En voinut käsitellä asiaa, vaan kielsin sen olemassaolon. Sanoin miehelleni ja lasten lääkärillekin puhelimessa, että ei varmasti ole mitään hätää, eihän? Että kaikki menee vielä hyvin. Sain unilääkkeitä, että pystyin nukkumaan. Seuraavana aamuna menimme kuulemaan lastenlääkärin "tuomiota" ja silloin tuntui, että kuolen tähän paikkaan. Vauvallamme epäiltiin 13 trisomiaa, eli syvää kehitysvammaa. Vauvamme sydän oli vikoja täynnä, sijaitsi oikealla puolella, sisäelimet olivat täynnä vikoja, aivoista puuttui osia. Lääkärin sanoista jäi mieleen lähinnä, ettei tehohoideta, ei toivoa elämästä. Jouduimme tekemään päätöksen vauvamme tehohoidon lopettamisesta ja sen jälkeen kaikki tapahtuikin kuin unessa, elokuvassa. En tahtonut uskoa, että tämä on minun elämäni, kun en voi uskoa tätä vieläkään. Minähän odotin tervettä vauvaa, tai niin minulle oli koko raskauden ajan sanottu.
Vauvamme kastettiin keskolassa ja ne olivat elämäni surullisimmat ristiäiset. Itkin vauvaa, itkin vauvan sairautta, itkin sitä, että 4-vuotias tyttäremme ei saakaan hoitaa vauvaa, jota niin kovasti odotti, itkin pettymystä, tunsin suurta avuttomuutta ja vihaa. Tehohoidosta luovuttiin ja sain poikamme ensimmäisen ja viimeisen kerran syliini, johon hän ikiuneen rauhaisaan nukahti. Lauloin pojalle, kerroin hänelle asioita elämästämme, itkin, suukotin, kerroin rakastavani ja sydän syrjällään vapisin. Pelkäsin eniten, että pieni kärsisi kipuja kuoleman hetkellä. Mutta poikanen näyttikin vain nukkuvan pois. Pesimme ja puimme vauvan viimeistä matkaa varten ja hyvästelimme hänet kaikessa rauhassa. Vaikea oli vauva taakse jättää ja lähteä takaisin sairaalan vuodeosastolle makaamaan.
Tänään on kulunut 10 päivää vauvan syntymästä ja vauvan kaipuu on ihan kamala. Tuntuu, että sydän halkeaa tähän paikkaan ja käsivarsia särkee. 6- ja 4-vuotiaat pitävät arjen syrjässä kiinni, mutta tämä tuska on siltikin raastavaa.
Kaikesta vertaistuesta olen enemmän kuin kiitollinen. Ystäväni eivät ole kokeneet mitään vastaavaa ja tunnen lähinnä tuskaa ja vihaa siitä, kun sanovat, että onhan sinulla onneksi jo muita lapsia. Niin on, mutta vauvaa jää ikävä ja kaipuu silti. Ihan kuin en olisi oikeutettu tähän suruun, koska olen jo äiti eläville lapsille.
Miten tästä selviää, kun tekee niin kipeää?
Olen yrittänyt löytää vertaistukea, turhaan. Kohtukuolema-sivustoja on, mutta mistä löytäisin vertaistukea tilanteeseen, joka meille kävi.
Odotin iltatähteämme raskausviikoilla 28+6, kun jouduin sairaalaan raskausmyrkytysoireiden vuoksi. Oma oloni oli aivan hirveä, päätä särki niin, että näköä haittasi, turvotusta oli paljon, pissassa valkuaista +++ ja verenpaineet koholla. Hemoglobiini oli 85. Sydämessä tuntui rytmihäiriöitä ja olo alkoi tuntua siltä, että kuolenko tähän. Sairaalassa tarkkailivat mun oloa 5 päivää ja sitten laittoivat kiireelliseen sektioon, kun mun vointi alkoi olla todella huono. Vauvasta puhuivat koko ajan tyyliin, että vauvalla kaikki hyvin, sillä ei ole mitään hätää. Vauvan painoarvio oli noin 1,5kg, joten sanoivat, että ihan on hyvän kokoinen poika.
Synnytyssalissa kaikki meni hyvin, kunnes vauva nostettiin kohdusta. Sitten tuli hiiren hiljaista. Kukaan ei sanonut sanaakaan, paitsi pieni poikamme, joka päästi elämänsä ensimmäisen ja viimeisen parkaisun, pienen ja hennon sellaisen. Sitten oli taas hiljaista. Mieheni silitti hiuksiani, kun vauvaa elvytettiin hoitopöydällä. Vauva saatiin virkoamaan ja minä hymyilin onnesta. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään. Hetken päästä lääkäri pyysi miestäni vierellensä ja kysyi, että onko suvussamme moniraajaisuutta? Ajattelin hädissäni, että onko lapsella kolme kättä, jalkaa vai mikä on? Vauvalla olikin ylimääräiset pikkurillin päät ja pikkuvarpaan päät. Silloinkin vielä kuvittelin, että eihän tuo nyt mitään vakavaa voi olla. Mieheni lähti saattamaan poikaamme sairaalan keskolaan ja minä jäin leikkaussaliin, josta pääsin pian heräämöön. Heräämössä jouduin tosin olemaan 5 tuntia, jonka jälkeen pääsin yömyöhällä osastolle.
Yömyöhällä minulle selvisi, että vauvamme on sairas. En voinut käsitellä asiaa, vaan kielsin sen olemassaolon. Sanoin miehelleni ja lasten lääkärillekin puhelimessa, että ei varmasti ole mitään hätää, eihän? Että kaikki menee vielä hyvin. Sain unilääkkeitä, että pystyin nukkumaan. Seuraavana aamuna menimme kuulemaan lastenlääkärin "tuomiota" ja silloin tuntui, että kuolen tähän paikkaan. Vauvallamme epäiltiin 13 trisomiaa, eli syvää kehitysvammaa. Vauvamme sydän oli vikoja täynnä, sijaitsi oikealla puolella, sisäelimet olivat täynnä vikoja, aivoista puuttui osia. Lääkärin sanoista jäi mieleen lähinnä, ettei tehohoideta, ei toivoa elämästä. Jouduimme tekemään päätöksen vauvamme tehohoidon lopettamisesta ja sen jälkeen kaikki tapahtuikin kuin unessa, elokuvassa. En tahtonut uskoa, että tämä on minun elämäni, kun en voi uskoa tätä vieläkään. Minähän odotin tervettä vauvaa, tai niin minulle oli koko raskauden ajan sanottu.
Vauvamme kastettiin keskolassa ja ne olivat elämäni surullisimmat ristiäiset. Itkin vauvaa, itkin vauvan sairautta, itkin sitä, että 4-vuotias tyttäremme ei saakaan hoitaa vauvaa, jota niin kovasti odotti, itkin pettymystä, tunsin suurta avuttomuutta ja vihaa. Tehohoidosta luovuttiin ja sain poikamme ensimmäisen ja viimeisen kerran syliini, johon hän ikiuneen rauhaisaan nukahti. Lauloin pojalle, kerroin hänelle asioita elämästämme, itkin, suukotin, kerroin rakastavani ja sydän syrjällään vapisin. Pelkäsin eniten, että pieni kärsisi kipuja kuoleman hetkellä. Mutta poikanen näyttikin vain nukkuvan pois. Pesimme ja puimme vauvan viimeistä matkaa varten ja hyvästelimme hänet kaikessa rauhassa. Vaikea oli vauva taakse jättää ja lähteä takaisin sairaalan vuodeosastolle makaamaan.
Tänään on kulunut 10 päivää vauvan syntymästä ja vauvan kaipuu on ihan kamala. Tuntuu, että sydän halkeaa tähän paikkaan ja käsivarsia särkee. 6- ja 4-vuotiaat pitävät arjen syrjässä kiinni, mutta tämä tuska on siltikin raastavaa.
Kaikesta vertaistuesta olen enemmän kuin kiitollinen. Ystäväni eivät ole kokeneet mitään vastaavaa ja tunnen lähinnä tuskaa ja vihaa siitä, kun sanovat, että onhan sinulla onneksi jo muita lapsia. Niin on, mutta vauvaa jää ikävä ja kaipuu silti. Ihan kuin en olisi oikeutettu tähän suruun, koska olen jo äiti eläville lapsille.
Miten tästä selviää, kun tekee niin kipeää?
