Surku..!

[ap.]

Katselin illalla jääkiekon kultaottelua ja sitä, miten nuoretkin pelaajat tiesivät hiton hyvin, miten hyviä he ovat. Sekaan vaan, tarpeeksi vauhtia irtiottoon ja maali! Ja sitten seurasin juhlia jälkeenpäin, kun vuosien tiivis harjoittelu heidän rakastamansa lajin parissa antoi palkintonsa.

Tajusin samalla, miksi elämä on jotensakin rämpimistä. Mulla ei ole mitään erityistaitoa, jossa olisin hyvä ja sydämelläni mukana. Enkä tarkoita, että minun edes pitäisi olla mestaruustasoa, huippuhyvä jossakin asiassa, mutta mulla ei ole mitään, mihin suhtautua intohimoisesti, minkä eteen tehdä työtä ja josta saada iloa onnistumisten kautta. Ei mun tarvitsisi päästä kyvyilläni kenellekään pätemään, mutta tuntuu varmasti upealta, kun tietää, mitä tahtoo tehdä. Vaikka olisi nippa nappa keskitasoa, olisi jotakin, jossa olisi halu kehittyä.

Mä olen 29 enkä tiedä yhtään, mitä tässä maailmassa olisi minua varten. Olen onnellisesti naimisissa, minulla on kaksi rakasta lasta ja meillä on koti, ruokaa ja lämpöä, eli kaikki hyvin. Jätin opinnot kesken huomattuani olevani väärällä alalla ja hommasin pikapikaa ammatin, joka ei ole kummoinen. Mutta sain siten ansaittua rahaa perhettä varten ja toivoin, että mulle siinä sivussa valkenisi, mitä tahdon tehdä. Voisin vieläkin kouluttautua, olen hyvä oppimaan, mutta kun tietäisi, että mitä tahtoisin oikeasti tehdä!

Vaikkei edes työ olisi yhtään upeaa, niin mielekäs harrastuskin auttaisi pitkälle. Mutta miten tämänikäinen enää osaa ottaa selvää, mikä olisi omaa aluetta? Tajusin opinnot aloitettuani, että toteutan muiden haaveita ja olen tukahduttanut oman minuuteni vuosien mittaan niin hyvin, että en löydä sitä enää. Mun ns. urahaaveet on saneltu kotoa, ei mulla ole ollut niihin mitään sanomista. Aivopesu on aloitettu niin kovin nuorena. Mulla oli joskus jotakin ehdotuksia, mutta sitten tyrmättiin , haukuttiin ja lytättiin, niin että itsekin luulin, että mulle tarjottu tie olisi oikeasti se ainoa oikea ja kyllin hieno. Vittu.

Ihan varmasti mullekin on olemassa jotakin, mutta miten mä senkin homman löydän? Ta voiko tässä iässä enää oppia mitään taitoja? Tietoja kyllä voi. Ihan vaikka pianonsoitto voisi olla mukavaa, mutta opipa sitä tällaisena vanhana naattina sitten... ja missä muka? koulut kun ovat nuoremmille. Ja kai mä tietäisin, jos musiikki olisi se juttu. Mutta mikä sitten on, kuka auttaisi senkin selvittämään?

Kunpa osaisin omille lapsilleni tarjota parempaa, antaa heidän etsiä tiensä itse. Onnistuisinpa edes siinä.

 

[Hra Majuri]

Jaa

 

[ap.]

Jaa

Juu. Valokuvasta päätellen mulla on kumminkin asiat edullisemmassa jamassa kuin Majurilla

 

[Kerpele]

----
Kunpa osaisin omille lapsilleni tarjota parempaa, antaa heidän etsiä tiensä itse. Onnistuisinpa edes siinä.

Tähän mä pyrin.

Siskosta mä kasvatinkin sellaisen oman elämänsä sankarin että oksat pois Toivottavasti saan myös omille lapsilleni nakutettua päähän että ne pystyvät ihan mihin vain jos niin haluavat.

Kuulostaa ehkä jotenkin marttyyrimaiselta, mutta kun nyt on noi lapset niin en mä näe että mulla ja mun haaveilla tai muilla olisi enää sen kummempaa merkitystä.. Mutta sen jos saan nähdä vielä joskus että mun lapsistani kasvaa vahvoja ja itsevarmoja ihmisiä, jotka tekevät asioita jotka saa heidät onnelliseksi, niin voin sitten kuolla onnellisena

 

["vieras"]

Ihminen ei ole ikinä liian vanha löytämään jotain uutta sisältöä elämäänsä! Vaikka siitä ei tulisikaan uraa, tai siinä ei kehittyisi hillittömän hyväksi. Esim laulutunteja on kyllä tarjolla varttuneemmallekin harrastajalle, ja kaikenlaisia taidekursseja, ja urheilua, ja kirjoituskursseja... Voi kokeilla montaa erilaista, ja katsoa mikä innostaa.

 

[ap.]

Kuulostaa ehkä jotenkin marttyyrimaiselta, mutta kun nyt on noi lapset niin en mä näe että mulla ja mun haaveilla tai muilla olisi enää sen kummempaa merkitystä.. Mutta sen jos saan nähdä vielä joskus että mun lapsistani kasvaa vahvoja ja itsevarmoja ihmisiä, jotka tekevät asioita jotka saa heidät onnelliseksi, niin voin sitten kuolla onnellisena

Luulen hoksaavani pointin. Mutta olisi silti kiva kokea se tunne, kun saa tehdä jotakin mielekästä. Lasten aikuiseksi kasvamiseen menee kuitenkin se 16-18v vielä ja itse työ on puhtaanapitoa, hyvänäpitoa, kuuntelemista, kokkaamista ja ohjaamista. Mä tahtoisin jotakin semmoistakin, jonka tuloksia saa ihastella jo vähän aiemminkin. Vaikka tietysti lasten tukeminen on ehdottomasti päätehtäväni nyt.

 

[als]

Tarviiko kaiken oikeastaan olla niin hienoa? Hienoa että toisilla on sitä "tohinaa" mutta ei kaikilla tarvitse olla. Ei tarvitse olla kiire mihinkään eikä tarvise aina pyrkiä johonkin. Päämääriä toki voi asettaa jos siltä tuntuu - oli se sitten uusi ammatti tai uusi harraste. Meitä on moneksi.

Joskus voi elää vaan hetkissä, siinä missä pienikin asia voi olla suunnattoman merkityksellinen. Joitain asiota on pakko mielestäni "suorittaa". Yksi niistä on jonkun sortin ammatti ja työ. Valitettavasti ilman rahaa ei kukaan elä. Mutta ei sen työnkään pakko ole olla niin ihmeellinen - ainakin itselle työ on jollain muotoa pakollinen paha, vaikka työssäni viihdynkin.

 

[Phoebsi]

Kuulostaa ehkä jotenkin marttyyrimaiselta, mutta kun nyt on noi lapset niin en mä näe että mulla ja mun haaveilla tai muilla olisi enää sen kummempaa merkitystä.. Mutta sen jos saan nähdä vielä joskus että mun lapsistani kasvaa vahvoja ja itsevarmoja ihmisiä, jotka tekevät asioita jotka saa heidät onnelliseksi, niin voin sitten kuolla onnellisena

Minä taas näen sen niin, että tekemällä ja toteuttamalla itseäni, ja nauttimalla siitä mitä teen (vaikka vapaa-ajalla), annan lapsilleni hyvää esimerkkiä. Että itsensä toteuttaminen ei ole mahdotonta ja että joku pienikina asia voi olla se, josta saa iloa elämään.

Muutenkin ajattelen, että minun ja miehen esimerkin kautta lapset oppivat ne, mitä toivommekin heidän oppivan.


Ap:lle, ei kukaan ole koskaan liian vanha löytämään itseään tai vaihtamaan suuntaa.

 

[Phoebsi]

Tarviiko kaiken oikeastaan olla niin hienoa?

Ei, mutta ei siitä varmaan ollutkaan kyse?

 

[ap.]

Tarviiko kaiken oikeastaan olla niin hienoa? Hienoa että toisilla on sitä "tohinaa" mutta ei kaikilla tarvitse olla. Ei tarvitse olla kiire mihinkään eikä tarvise aina pyrkiä johonkin. Päämääriä toki voi asettaa jos siltä tuntuu - oli se sitten uusi ammatti tai uusi harraste. Meitä on moneksi.

Joskus voi elää vaan hetkissä, siinä missä pienikin asia voi olla suunnattoman merkityksellinen. Joitain asiota on pakko mielestäni "suorittaa". Yksi niistä on jonkun sortin ammatti ja työ. Valitettavasti ilman rahaa ei kukaan elä. Mutta ei sen työnkään pakko ole olla niin ihmeellinen - ainakin itselle työ on jollain muotoa pakollinen paha, vaikka työssäni viihdynkin.

Puhut viisaita. Mulla oli täysi työ opetella tuollaiseen elämäntapaan. Kotoa kun opetettiin, että materia ja ulkoiset puitteet ovat sitä tärkeintä. Arvostetumpi työ ja pidempi purjevene kuin naapurilla, kas siinä onnen avaimet. Ketut, sanon minä, vaikka tietysti paskaa niskaani sainkin.

Joku palikka vaan puuttuu, sellainen juttu, josta saisi itselleen energiaa. Mikään ei tietysti ole aina kivaa, ei unelmatyö eivätkä ne maailmanmestarien jääkiekkotreenitkään, mutta pidemmän päälle saisi jäädä hyvä mieli. Työ tai harraste, jompikumpi riittää. Työssä viihtyminen olisi tietysti iso asia ja silloinkin pitäisi tuntea itseään sen verran, että tietäisi, mikä siihen viihtymiseen eniten vaikuttaa.

Kun tietäisi edes, mistä vastauksia etsiä!

 

["vieras"]

Kenenkään ei kannata perustaa elämää haihattelulle ja huippuelämysten ja erikoisuuden tavoittelemiselle. Sille ei tietysti mitään voi, jos jos jollakin maanikkona tai ADHD-päisenä kallon sisällä viuhtoo (välillä) normaalista poikkeavasti ja korkealentoisesti, mutta perusitsetuntovammaisen kannattaa ehdottomasti panostaa tasapainon hakemiseen. Osaa sitten arvostaa oikeita asioita, eikä myöhemmin vanhana ja sairaana vasta tajua, että olisi kannattanut olla tyytyväinen ihan tavalliseen elämään.

 

[ap.]

[QUOTE="vieras";23778451]Kenenkään ei kannata perustaa elämää haihattelulle ja huippuelämysten ja erikoisuuden tavoittelemiselle. Sille ei tietysti mitään voi, jos jos jollakin maanikkona tai ADHD-päisenä kallon sisällä viuhtoo (välillä) normaalista poikkeavasti ja korkealentoisesti, mutta perusitsetuntovammaisen kannattaa ehdottomasti panostaa tasapainon hakemiseen. Osaa sitten arvostaa oikeita asioita, eikä myöhemmin vanhana ja sairaana vasta tajua, että olisi kannattanut olla tyytyväinen ihan tavalliseen elämään.[/QUOTE]

Kappas, saattoiko aloitukseni lukea noinkin?