Sun ja mun aika

Olen tässä pidemmän aikaa miettinyt minkä verran voi vaatia toista luopumaan omasta ajastaan. Meillä tilanne tämä että mä teen kotona melkein kaiken. Haen ja vien lapsen tarhaan ja hoidan toisen kouluun, töiden jälkeen haen lapsen, laitan ruuat, pyykkään, siivoan, teen lasten ilapesut, luen iltasadut ja hoidan sänkyyn. Aamulla taas herään laittmaan aamupalat ja edellä mainittu rumba alusta. Mies kun tulee aamuvuorosta niin voi hyvälä mielellä mennä nukkumaan ja heräillä ruuan tuoksuun, masu täynnä tietokoneelle ja sieltä mun lämmittämään saunaan ja telkan ääreen kun mä ja lapset painutaan iltasatua kuuntelemaan.

Tuntuu että en voi toista vaatia paljon mun töitä tekemään kun hoitaa oman työnsä ja vielä vähän firaapelia lisäksi. Mutta totuus on että tällä menolla mä olen taas kohta piipussa. Lapsetkin jo mieluummin pyytää minua kun isäänsä. Toisaalta hänellä ei ole pinnaa lasten kanssa minkäänlaista, hyvin helpolla ärähtää pienestäkin asiasta.

Parisuhde jo vähän kärsii kun en jaksa enää iltaisin miehen kanssa leikkiä. Olen unessa joka ilta jo ennen yhdeksää, kiitos ruumiillisen työni. En ole edes varma haluanko enää mieheni kanssa mitään sen kummempaa. kai kumpikin yrittää parhaansa mutta entä kun se ei riitä? Vai onko meillä vaan niin erilaiset näkemykset tämän hetken tilanteesta kun lapset on vielä pieniä ja niitä täytyy ohjata elämän alkuun ja yrittää luoda jonkinlaista luottamusta lapsen ja mun välillä.

Olen siis ihan hukassa tässä suhteessa ja eihän mua tietty kukaan voi auttaa muu kun mä ite. Kun vaan tietäisin miten itseäni autan. Odotan nyt ensin kesää ja pientä lyhyttä lomaa että pääsen kotiini lepäämään, äitini kyllä hetken katsoo lapsia että voin rauhassa huilata. Tunnepuolta katson sitten syksymmällä kun olen kesän aikana ottanut vähän etäisyyttä ja miettinyt asioita.

Helpottaa jo kun voi jonnekin vähän purkaa paineita. Ja jatkan kun seuraava kriisi tulee.

 

Nopeasti jostain yhteistä aikaa sinulle ja miehellesi, puhutte asioista ja sitten miehesi ottaa osan kotitöistä itselleen, sovitte vaikka jotkut tietyt mitkä hän tekee AINA.
Tsemppiä!

 

Eihän KUKAAN voi edellyttää, että vain toinen osapuoli tekee kaikki lasten- ja kodinhoitoon kuuluvat työt! Miehesi olisi syytä vähän miettiä, mikä hänen mielestään oikeuttaa moisen laiskottelun. Ei se, että on töissä, tarkoita sitä, että kotiasiat ovat vain vaimon vastuulla - vielä vähemmän lapsista huolehtiminen. Kuulostaa siltä, että miehesi ei ole koskaan aikuistunut, vaan kuvittelee, että vaimo=äiti (joka tietysti passasi hänelle kaiken valmiiksi) ja hän itse voi jatkaa poikana oloaan. Harmittaa sinun puolestasi, yritä olla vähän tiukempi, eihän kukaan voi elää loputtomiin tuolla tavalla. Jos teillä rahavarat sallivat, osta välillä kotiapua, jotta pääset itsekin hieman tuulettumaan.

 

Meillä on pikkuhiljaa mennyt siihen malliin että mies pakenee tietokoneen ääreen tai katsoo kaiken maailman sarjoja. Koskaan ei tee oma aloitteisesti mitään. Minun pitää erikseen pyytää ja se on pidemmän päälle raskasta. Joskus ollaan istuttu alas ja sovittu tehtävät mitä kumpikin tekee mutta parin viikon jälkeen sekin unohtuu tai tulee ylitöitä (työt tulee yhä enemmän kotiin).

Tiedän pakosta että niitä töitä ei tarvitse kotona hoitaa, sillä heillä ei juurikaan ole deadlineja, vaan asiat hoidetaan työajalla. Muutenkinn tuntuu tyhmältä että paetan työn pariin kun olisi tärkeää olla myös perheen kanssa.

Itse alan olla todellla väsynyt sillä minä olen se joka herää ja laittaa ruoat lapselle, tiskaa tuttipullot, laittaa meille ruoan siivoaa jne. Laittaa pojan nukkumaan yms hotiojutut. Mulla ei ole tuntiakaan omaa aikaa viikossa aina on kyllä puhetta siitä että saisin jotain tehdä mut sit ei yksinkertaisesti ole enää aikaa tai kello on liian paljon...

Mä oon ollut tosi kärsivällinen mieheni töiden suhteen mutta nyt alkaa tuntua siltä että hän keksimällä keksii ylitöitä ettei joutuisi kotihommiin. Tämän päättelen siksi että hänen työnsä tulevat valmiiksi aina silloin kun vauva on nukahtanut. Jos vain henkisesti jaksaisin tekisin kaiken, mutta niinkuin aloittajakin, alan minäkin olla aika loppu, sen huomaa siitä etten jaksa vauvankaan kanssa puuhastella samalla tavalla kuin aiemmin. Mä rakastan lastani mutt oon tosi loppu, meidän lapsi on vielä tosi sylinkipeä eikä viihdy yksin esim lattialla tms.

 

Kiitos kommenteisanne, erityisesti baby. Vähän on samanlaiset tilanteet meillä molemmilla. Meillä tosin mies käy 3-vuorotyössä ja lapset jo isoja, vanhempi ekalla ja nuorempi 5. Mutta kuitenkin, paljon kaatuu mun harteille. Toki mies siivotessa vie matot ja tamppaa ne, sanottakoon se hänen edukseen. Mutta meillä kun on kaiken tämän kivan lisäksi vielä usein vanhemman lapsen kavereita leikkimässä ja toki nekin on vielä osittain hoidettavia kun pitää niitä vahtia ja pitää silmällä.

Joku ehdotti yhteistä aikaa, mutta en tiedä haluanko lähteä ukon kanssa mihinkään. Mä kun en voi sietää jatkuvaa kaljottalua ja sitähän se olisi jos jonnekin yhdessä mentäisiin. Äijä tuumais vaan ett no mitä s sitä muuta voi ku kaljanpaskaa lipittää. En vain voi sitä sulattaa kun olenalkoholistiperheestä ja lapsena jäänyt viha viinaan.

Siis paljon kaikkea inhottavaa on takana ja paljon työtä ja voimia vaativia ponnistuksia edessä. Mutta yhtäkaikki kiitos teillekaikille kannustavista sanoista ja kansselämisestä.

 

Tässä pikaseen vaan sellaisen pienen neuvon annan. Niin usein saa kuulla, että vikaa löytyy molemmista, vaikkei se aina itsestä siltä tuntuisikaan. Jo se, että lähdet, ap, mukaan tuohon ns leikkiin ja teet kaiken itse, on ongelma. Kokemuksesta tiedän, että on todella vaikeaa muuttaa itseään ja lopettaa tekemästä asioita. Kannattaa kuitenkin opetella tätä taitoa ja ihan vain vähitellen jättää asioita tekemättä. Ehkä se ei muuta miehen käytöstä ja saa häntä tekemään enemmän, mutta omaa oloa sillä voi helpottaa. Jos korjaa aina toisen jälkiä, ei toinen edes välttämättä huomaa mitään tekemättä jättäneensä. Kyllä mies viimeistään silloin tajuaa pestä pyykkinsä, kun puhtaita alushousuja ei enää kaapista löydy. Jos ei jaksa itse lämmittää saunaa, voi käydä suihkussa (siitäkin huolimatta että inhoaisi sitä, kuten minä) ja lopettaa turhan stressaamisen. Löytyyhän näitä arjen pikkuasoita, joissa muutosta voi hakea omalla käytöksellään ja lopettaa miehen "holhoamisen".

Mukavaa kesää kaikille!

 

TOSSA SÄ OOT IHAN OIKEASSA!!! mutta mulle se on kamala tapa pitää koti siistinä, sillä annan myös omasta mielestä esimerkkiä lapselle. Mä en vaan oo koskaan tajunnut miks miehet on usein niin aloitekyvyttömiä kaikessa kodinhoitoon liittyvissä, lienee kotikasvatuksessa suuri ammoisa aukko.

 

Mun täytyy ihan kertoa, että mulle oli niin iso trauma se kun isä kotona ei tehnyt mitään ja äiti touhusi ja raatoi aamusta iltaan, että päätin jo nuorena, etten ryhdy kenenkään miehen passaajaksi. Koenkin sen miehessä äärimmäisen luotaantyöntänä ominaisuutena. Ja varmaan sen tähden tosiaan mieheni ovat olleet oma-aloitteisia ja itsestään ja kodistaan huolehtivia. Nykyinen mieheni on muakin siistimpi ja sen lisäksi paljon parempi laittamaan ruokaa.

Neuvoisin teitä vaatimaan näiltä miehiltä aikuisuutta ja omasta itsestään ja kodista huolehtimista. Suosittelen kiinnittämään huomiota siihen miten pienillä tavoilla passaatte miestänne -ja sitten jättämään tekemättä. Vaikka kuinka rakkaudesta sen tekisitte, en usko että mies osaa näissä tapauksissa antaa oikeaa arvoa sille. Hoida omasi ja lasten asiat ja sano miehelle että jos hän ei osallistu, hänellä ei ole edes sanottavaa edes siihen mitä tänä iltana syödään. Kannattaa pitää myös huoli ettette vain samalla lapsianne (erityisesti poikia) lelli pilalle. Esimerkiksi vaatikaa oman huoneen siivoamista, omista vaatteista huolehtimista ja omien voileipien tekemistä heti kun siihen pystyvät. Sillä juuri kotoa lähtee se ajatusmalli, että nainen raataa kotona eivätkä miehen tarvitse edes sukkiaan lattialta nostaa.

 

Meillä oikeastaan ongelma ei ole se, etteikö mieheni tekisi mitään, hän kyllä tekee ja paljonkin. Ongelma on pikemminkin se, että minä naisena hoidan lähes kaiken talon sisällä tapahtuvan työn ja se mikä siinä on rasittavinta on juuri se, etten saa tehdä noita hommia omassa rauhassa, vaan samalla vahdin lapsetkin. Se käy tuntumaan välillä todella raskaalta, koska lapset ovat vielä sen verran pieniä ja heissä vahtimista riittää. Monta kertaa saa keskeyttää tekemisensä... Joka tapauksessa mieheni on kyllä ahkera, kuten minäkin pidän itseäni. Ongelma meillä on tuo asioiden organisointi. Tehtävää olisi niin paljon, mutta aika ei riitä ja vaikeuksia tuottaa miettiä mitkä asiat ovat etusijalla. Miehellä ei myöskään ole kovin paljoa oma-aloitteisuutta näissä kodin siivoustöissä ym, mutta tekee kyllä pyynnöstä asiat. Hänellä tuo siivoukseen ryhtymisen taso on kuulemma jossakin eri kohdassa kuin minun

Joka tapauksessa meillä näitä asioita puidaan aika usein läpi, yritetään keskustella rakentavasti ja sopia uusia toimintatapoja. Viime aikoina olen jotenkin tajunnut, että kyllä tää parisuhde on todella vaikea laji. :kieh: Välillä ei aina tiedä itsekään mikä on vikana ja ärsyttääkö itseä se, ettei toinen tee jotain, vai onko taustalla jokin muu asia. Sen ainakin tiedän, että vikaa löytyy myös minusta ja kun sen on tajunnut ja pystynyt itselleen sekä kumppanille myöntämään, on ollut paljon helpompi alkaa kehittää asioita parempaan suuntaan ja ilmaista itseään. On ollut hyvä tajuta se, että itse olen tavallaan syypää siihen, että otan liikaa asioita hoidettavakseni ja omalla toiminnallani aiheutan lisää ongelmia.

Sen olen todellakin päättänyt, että omat lapseni yritän kasvattaa itsenäisemmiksi ja vastuullisemmiksi mm kotitöiden suhteen. Juuri siitäkin syystä pyrin tuosta liiallisesta siisteydestä ja asioiden halitsemisesta eroon. Minäkin olen tottunut, että kodin pitää olla siisti ja kaikki tiptop, mutta vähitellen olen alkanut opetella tapoja, joilla irrottauden kaiken hoitamisesta yksin.

Minulla on omasta mielestäni äärettömän hyvä mies ja monessa asiassa olemme onnellisia ja asiat sujuvat, keskusteluyhteys toimii. Tämän takia en ole koskaan ajatellut, että pitäisi erota. Jokaisella parilla on omat ongelmansa, eikä elämän kuulukaan olla liian helppoa, on kuitenkin ihanaa tajuta että asioihin voi vaikuttaa itse ja varsinkin omalle itselleen voi tehdä paljonkin.

Sen verran vielä omaa taustaamme, että toki meillä ns normaali arkirytmiä sotkevat kaiken maailman remontit, jotka aiheuttavat sen, ettei aika tunnu oikeasti ikinä riittävän mihinkään. Takana on myös parin vuoden mittainen rankempi elämänvaihe ja nyt kun tavallaan on aikaa enemmän pysähtyä (heh!) on ollut aikaa paremmin miettiä näitä asioita.