Sosiaaliset tilanteet - paniikki

[ap]

Keskustelu voisi olla tarpeen juu. Mutta luulenpa että jonot on pitkät, vaikka tietty ei kannata heittää kirvestä kaivoon, kun ei oo vielä edes kysynyt. Kunnallinen terapia ei ilmeisesti maksa mitään?

Ei maksa mitään. Mä soitin vaan tk:n ja kysyin, et minne päin pitäis ottaa yhteyttä, kun ei pysty surua yksin käsittelee, ja tartteis keskusteluapua. Onhan se toisaalta aika lohdullinen kokemus, et se ihminen siellä on sen tunnin JUST sua ja sun ongelmia varten. Eikä mun terapeutti hätkähtäny pienistä, mulla meni esim. eka istunto itkemiseen, enkä varmaan saanu sanaa suustani...

Kiitti! En tosin tiedä keinoa, miten saisin pian ajan. täällä pääkaupunkiseudulla taitaa vaan noi jonot olla pitkät. Muistaakseni joskus kun olis tarvinut pian aikaa pariterapiaan ei saatu ollenkaan vaan piti mennä yksityiselle. Kyse ei mun tapauksessa ole kuiteskaan kenenkään kuolemasta. Mutta kuten sanottu, yrittänyttä ei laiteta, pitää soittaa tk:een.

 

[mä]

Mä oon huomannut, että paniikkihäiriöihin yms, auttaa vain aika ja kieltämättä aina laukussa hätätapauksia varten olevat opamoksit. Ei ole onneksi tarvinnut käyttää useasti ne lääkkeet ovat ennemminkin sellainen psyykkinen juttu!

 

[Anni]

Kaverillani josta en olisi ikinä uskonut puhkesi paniikkihäiriö/kohtaus. Ei pystynyt enää mennä kauppaan, pankkiin jne. Sai lääkityksen ja pitkässä juoksusssa tilanne parani. Pikku hiljaa lääkitystä alettiin vähentää lopettamis mielessä. Tilanne kuitenkin paheni ja paniikki tuli uudestaan. Ystäväni aloitti lääkityksen ohessa terapian ja on sanonut että se pelasti.

Itse olen ujo. Jäin teini-iässä aina ystäväni varjoon. Ystäväni oli se joka oli missiainesta, jutteli kaikille. Itsekin olen aivan tavallisen kaunis normaalipainoinen jne. mutta minä olin se jota kukaan ei juurikaan edes huomannut ja siksi sitten vain hymyili vieressä. Siitä seurasi se etten enää jotenkin osannut jutella. 3 hengen ryhmässä kun joku kysyi minulta jotain niin ystäväni ja kysyjä kääntyivät katsomaan minua ja odottamaan vastausta niin en saanut sanaa suusta.
Ystäväni meni lukioon ja minä ammattikouluun. Siinäkin tuli se asetelma että ystäväni on kouluttautuneempi ja sivistyneempi kuin minä. Ystävänikin minulle niin "mukavasti" asian ilmoitti, että sinun kanssa on mukava höpötellä (toisin sanoen en osaa puhua oikeista asioista.) Aloin karttaa ystävääni ja jatkoin kouluttautumista ja sillä pönkitin itsetunoani. Nyt minulla on 3 ammattitutkintoa ja AMK-tutkinto.
Vieläkään en uskalla puhua jos on paikalla itseni lisäksi enemmän kuin yksi henkilö. Opinnäytetöiden esittelyt ovat olleet yhtä he..ttiä. Silmissä sumenee ja suusta ei tule järkevää lausetta.
Ei ole helppoa kun miehenikin on niin sosiaalinen ja hänellä on laaja ystäväpiiri. Hän haluaisi että kävisimme vähän väliä hänen kavereidensa luona, jotka ovat lääkäreitä, arkkitehtejä, ekonomeja, opettajia, DI:ä jne. Siellä minä yritän älykköjen joukossa ahdistuneena pakoilla ja odotan että vierailu loppuisi. Mieheltä ei heru ymmärrystä. Hän vain toteaa että he ovat aivan tavallisia ihmisiä siinä missä kuka muu hyvänsä.
Kai minunkin sitten jotain lääkitystä pitäisi harkita

 

[ap]

Kaverillani josta en olisi ikinä uskonut puhkesi paniikkihäiriö/kohtaus. Ei pystynyt enää mennä kauppaan, pankkiin jne. Sai lääkityksen ja pitkässä juoksusssa tilanne parani. Pikku hiljaa lääkitystä alettiin vähentää lopettamis mielessä. Tilanne kuitenkin paheni ja paniikki tuli uudestaan. Ystäväni aloitti lääkityksen ohessa terapian ja on sanonut että se pelasti.

Itse olen ujo. Jäin teini-iässä aina ystäväni varjoon. Ystäväni oli se joka oli missiainesta, jutteli kaikille. Itsekin olen aivan tavallisen kaunis normaalipainoinen jne. mutta minä olin se jota kukaan ei juurikaan edes huomannut ja siksi sitten vain hymyili vieressä. Siitä seurasi se etten enää jotenkin osannut jutella. 3 hengen ryhmässä kun joku kysyi minulta jotain niin ystäväni ja kysyjä kääntyivät katsomaan minua ja odottamaan vastausta niin en saanut sanaa suusta.
Ystäväni meni lukioon ja minä ammattikouluun. Siinäkin tuli se asetelma että ystäväni on kouluttautuneempi ja sivistyneempi kuin minä. Ystävänikin minulle niin "mukavasti" asian ilmoitti, että sinun kanssa on mukava höpötellä (toisin sanoen en osaa puhua oikeista asioista.) Aloin karttaa ystävääni ja jatkoin kouluttautumista ja sillä pönkitin itsetunoani. Nyt minulla on 3 ammattitutkintoa ja AMK-tutkinto.
Vieläkään en uskalla puhua jos on paikalla itseni lisäksi enemmän kuin yksi henkilö. Opinnäytetöiden esittelyt ovat olleet yhtä he..ttiä. Silmissä sumenee ja suusta ei tule järkevää lausetta.
Ei ole helppoa kun miehenikin on niin sosiaalinen ja hänellä on laaja ystäväpiiri. Hän haluaisi että kävisimme vähän väliä hänen kavereidensa luona, jotka ovat lääkäreitä, arkkitehtejä, ekonomeja, opettajia, DI:ä jne. Siellä minä yritän älykköjen joukossa ahdistuneena pakoilla ja odotan että vierailu loppuisi. Mieheltä ei heru ymmärrystä. Hän vain toteaa että he ovat aivan tavallisia ihmisiä siinä missä kuka muu hyvänsä.
Kai minunkin sitten jotain lääkitystä pitäisi harkita

Keskustelusta ammattilaisen kanssa ja myös vertaistuki voisi olla avuksi ainakin aluksi. Mulla on kanssa sama juttu: mitä enemmän porukkaa, sen vaikeempi saada suuta auki. Olen kyllä mielestäni rohkaistunut siinä asiassa mm. siten että yritän olla pelkäämättä epäonnistumista ja en laita enää niin suurta painoarvoa mokaamisiin. Olen hyvin innokas (liiankin ) muuttamaan omaa käyttäytymistäni ja ajatusmaailmaa uskonkin että sillä on suuri merkitys. Syyllisyystunteetkin pitäisi osata jättää taka-alalle. Se on tosi hankalaa, mutta yksi kirja on auttanut minua siinä(kin) asiassa: Rosenberg: Myötäelämisen taito. Suosittelen! Voimia sinullekin!

 

[Anni]

ap. Kiitti kirjavinkistä!

Omalta kohdalta haluisin sanoa tuohon, "että yrität olla pelkäämättä epäonnistumista ja et laita enää niin suurta painoarvoa mokaamisiin", et miehelläni on kaveri joka takertuu kaikkeen mitä olen paniikissa suustani epämääräisesti mongertanut. Tosi ahdistavaa kun joku kokoajan piikittelee. En ymmärrä sitä, koska tämä miehen ystävä varmasti näkee että olen tosi ahdistunut. Se ei kyllä kannusta yhtäänm tsemppaamaan latistaa vaan entisestään
Tosi hienoa, et sä olet pystynyt kehittämään itseäsi

 

[Viiden Viritys]

Voin sanoa että olen aina ollut luonteeltani sellainen etten ole viihtynyt kovin isossa porukassa,ei mistään paniikista tai jännittyneisyydestä johtuen vaan en vaan tykkää.Semmonen mukavan pieni porukka ok.

 

[Panikoija]

Mä kärvistelin paniikkikohtausten kanssa monta kuukautta ennenkuin hain apua. kävin juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa. Se auttoi. Sitte esikko syntyi ja oireet pahenivat- Minä olen ollut aina sosiaalinen, paljon kavereita ym. mulla laukas stressi ja sydänoireet. No me muutettii ja tilanne taas helpottu kunnes otin yhteyttä mielenterveystoimistoon. Olin päättänyt kokeilla lääkkeitä, sillä elämää jo häiritsi liiaksi panikointi. lääkkeestä oli puhuttu jo aiemmin ja olin ajatellut että sielviän ilman. No aloitin lääkkeet ja olo oli yvä, myös väsymys helpottui. olinhan jännittänyt päivät niin sai lääkkeitten takia rentoutua. lääke oli sepramia ja ei tehnyt mitää ihme oloa. Olisin aloittanut sen aiemmin jos olisin tiennyt miten helpottaa! suosittelen lääkkeen kokeilemista kuin että kituuttaa itteään. No nyt olen raskaana ja kauhean pahoinvoinnin takia jätin lääkkeen. ei mutenkaa suositella raskauden loppuvaiheessa. No paniikki on pikkuhiljaa tullut takaisin mut on voitettavissa ja jos siltä tuntuu niin aloitan lääkkeen raskauden jälkeen uudestaa

Olen puhunut tästä paniikista ystäville ja tutuille ja sukulaisille, myös työkavereille. Ja olen saanut huomata kuinka moni meistä siitä kärsii jollain tapaa. helpottaa huomattavasti kun saa puhuttua!! Suosittelen! Ei ole häpeä!

 

[ap]

ap. Kiitti kirjavinkistä!

Omalta kohdalta haluisin sanoa tuohon, "että yrität olla pelkäämättä epäonnistumista ja et laita enää niin suurta painoarvoa mokaamisiin", et miehelläni on kaveri joka takertuu kaikkeen mitä olen paniikissa suustani epämääräisesti mongertanut. Tosi ahdistavaa kun joku kokoajan piikittelee. En ymmärrä sitä, koska tämä miehen ystävä varmasti näkee että olen tosi ahdistunut. Se ei kyllä kannusta yhtäänm tsemppaamaan latistaa vaan entisestään
Tosi hienoa, et sä olet pystynyt kehittämään itseäsi

Eipä mahda olla todellakaan mukavaa tuollainen! Onnistuisiko, jos sanoisit hänelle suoraan, miten asia on? Siten tavallaan "siirtäisit vastuun kuulijalle" ts. jos hän ei sen jälkeenkään ymmärtäisi, niin kuka pakottaa sinua tapaamaan häntä olkoonkin miehen ystävä. Kaikkea pidä sietää. Ja mitä suosittelemaani kirjaan tulee, siinä on paljon asiaa ihmisten keskinäisestä kommunikoinnista ja toisen TODELLISESTA kuuntelemisesta. Siitä voisi olla tuossakin em. tapauksessa apua. Jaksamista sinulle!

 

[ap]

Mä kärvistelin paniikkikohtausten kanssa monta kuukautta ennenkuin hain apua. kävin juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa. Se auttoi. Sitte esikko syntyi ja oireet pahenivat- Minä olen ollut aina sosiaalinen, paljon kavereita ym. mulla laukas stressi ja sydänoireet. No me muutettii ja tilanne taas helpottu kunnes otin yhteyttä mielenterveystoimistoon. Olin päättänyt kokeilla lääkkeitä, sillä elämää jo häiritsi liiaksi panikointi. lääkkeestä oli puhuttu jo aiemmin ja olin ajatellut että sielviän ilman. No aloitin lääkkeet ja olo oli yvä, myös väsymys helpottui. olinhan jännittänyt päivät niin sai lääkkeitten takia rentoutua. lääke oli sepramia ja ei tehnyt mitää ihme oloa. Olisin aloittanut sen aiemmin jos olisin tiennyt miten helpottaa! suosittelen lääkkeen kokeilemista kuin että kituuttaa itteään. No nyt olen raskaana ja kauhean pahoinvoinnin takia jätin lääkkeen. ei mutenkaa suositella raskauden loppuvaiheessa. No paniikki on pikkuhiljaa tullut takaisin mut on voitettavissa ja jos siltä tuntuu niin aloitan lääkkeen raskauden jälkeen uudestaa

Olen puhunut tästä paniikista ystäville ja tutuille ja sukulaisille, myös työkavereille. Ja olen saanut huomata kuinka moni meistä siitä kärsii jollain tapaa. helpottaa huomattavasti kun saa puhuttua!! Suosittelen! Ei ole häpeä!

Itse asiassa en häpeä asiaa ja aion kertoa siitä mahdollisimman monelle. Luulen että se helpottaa oloa entisestään. En muista mainitsinko jo aiemmin, mutta mulla on ollut sydänoireita jo kesästä asti tai jos tarkkoja ollaan niin esikoisen syntymästä. Viime kesänä vaan ne sydänoireet voimistuivat sietämättömiksi. Enpä silloin tullut ajatelleeksi että ne voisivat johtaa paniikkihäiriöön. Väsymys on ollut myös tosi voimakasta! Ilmankos, kun en osaa rentoutua!

KIITOS kaikille kirjoittaneille, olette avanneet osaltanne silmiäni tämän kiusallisen vaivan suhteen. Ehkä se elämä voittaa, kun saa apua ja vertaistukea.