Soitin äsken äidilleni ja haukuin hänet siitä, että on kasvattanut minua

[vierailija]

Tai siis jos jokin kokemus muualla satuttaa minua, niin en oikeastaan tunne edes vihaa äitiäni kohtaan, sehän ois rakkautta. Vaan siis ehkä siksi, kun äiti vei minulta oikeuden omiin kokemuksiini, eli en siis saanut suuttua muiden satuttaessa minua niille muille, (enkä toki äidillekään) koska siinä, mitä muut tekivät minulle ei kuulemma kertakaikkiaan ollut mitään mistä suuttua, niin en mä äidille siksi soita, että vihaisin häntä, vaan se kokemus nostattaa minussa hillittömän raivon sitä kohtaan, että äiti kielsi minua aikanaan purkamasta tunteitani, ei oikeuttanut niitä jne, että soitan hänelle ja kostan sen hänelle nyt, etten ole saanut olla koskaan vihainen. Olen ollut, mutta en ole saanut.
ap

 

[vierailija]

Ehkä äitini kuvitteli, kun olin lapsi, että muiden tekemät asiat eivät koskaan satuttaneet minua. Hkä hän ainoastaan kuvitteli, että ne suututtivat minua, vaikka nehän ovat oikeastaan toistensa vastakohtia. Ei minua muiden toiminta useinkaan suututtanut, mutta sitäkin useammin kyllä satutti.
No, kerron tästä äidille, äiti kieltää kokemukseni, alan suuttua. En siis ole vihainen kokemuksesta, vaan siitä, että äiti kieltää kokemukseni. Äiti ehkä omassa harhaisessa päässään kuvitteli sellaisen auvon, jossa mä puran aina pettymykseni häneen, jolloin mun ei toki tarvitse purkaa sitä ääliömänttiin kaveriin, vaan voin antaa heidän kuvitella, etten inhoa heitä ollenkaan. Toimintatapa, jota moni ihminen on harrastanut minua kohtaan, ja äidistä tämäkin on ihan oikein! (Mieluummin kuulisin, jos joku ei pidä minusta, niin en itsekään kohtelisi häntä välittäen hänestä enempää kuin on välttämätöntä asioiden sujumisen kannalta.)
Ihan hyvä suunnitelma, mutta äiti unohti yhden asian. Että hän sai tuossa suunnitelmassa valita, oliko mun kokemukseni totta ja haavoittanut minua, vai oliko se keksintöäni, eikä satuttanut minua yhtään.
Ja koska hän ilmeisesti oli äitiyden rasituksista uupunut 70-lukulainen idari, niin päästäkseen helpolla hän tietenkin valitsi kohdan "keksitty kokemus, ei satuttanut" JOKA KERTA, ja näin, ta daa, hänen ei oikeastaan tarvinnutkaan kuunnella eikä välittää mun tunteistani eikä minusta ikinä, EIKÄ SIINÄ OLLUT EDES MITÄÄN VÄÄRÄÄ, koska katso kohta "keksitty kokemus, ei satuttanut"! Vaikka eipä ollutkaan!
Ja nyt se bitch maksaa siitä.
ap

 

[vierailija]

Ja siis pointti edelliseen on, että jos äiti ei olisikaan jaksanut käsitellä kokemuksiani kavereitteni kanssa, niin OLISI SITTEN TAIVAAN TÄHDEN JÄTTÄNYT ASIAN MULLE. Eli ois antanut mun hoitaa edes kokemukseni tavallani. Mutta ei. Äiti kielsi suuttumasta kellekään, etten loukkaa muita ja siis kielsi kokemukseni, etten saanut purkaa sitä hänellekään, eli en saanut käytännössä purkaa kokemuksiani yhtään minnekään.
Mutta kun äiti piti kokemuksiani ja siis niistä nousseita tunteitani (=se kokemus) keksittyinä, niin tämä aiheutti minussa raivoa. Raivosin ja purin vihaani äitiini, jonka mielestä mä olin sitten epäkohtelias! Vaikka vittu soikoon, ITSE OLI, kun mitätöi OMAN LAPSENSA KOKEMUKSET. Se oli yksiselitteisesti, sataprosenttisesti hänen vikansa. Sen voisi antaa anteeksi, mutta ei enää, kun sitä jatkui liian kauan. Enkä mä hänen anteeksipyyntöään enää tarvitse elääkseni hyvin, johan opetus elää ilman hänen välittämistään alkoi, kun olin neljän vanha. Osaan sen jo oikein hyvin. Mutta siis tällä tavalla minä kehitin paljon raivoa ja vihaa, ja ilmaisin kyllä sitä, mutta en asiasta, joka oli alunperin pahan mielen syy, vaan siitä, että äitini ei suostunut hyväksymään MUN kokemuksia. Ne olivat MUN, täysin pommintosia mun kokemuksina. Piste.
Niin siis tätä mun vihaani hän sitten pääsi hyödyntämään mua itseäni vastaan opastamalla mulle, että näin ilkeä ja paha olet. Vaikka mä en ikinä hukannut sitä, että ei, kun se olet sinä, äiti.
Mutta MIKÄÄN taho ympäristössäni ei auttanut mua. Ei nähnyt minua. Ei koulu, ystävät, muut sukulaiset, seurakunta (menin 12-vuotiaana jopa sinne etsimään apua!) EI KUKAAN. Eli äitini "voitti". Mutta nyt on toinen erä. Katsotaan, kuka sen voittaa. Eli tuodaan päivänvaloon se, että äitini on paha, en minä.
ap

 

[vierailija]

Ja eniten mulle riittää, että tuodaan ÄIDILLE päivänvaloon, että sä olit se paha, sä teit lapsellesi asioita, joilla oli valtava vaikutus hänen elämäänsä ja hänen lapsiinsa tänä päivänä, eikä se vaikutus ole positiivinen. Olisi tietenkin kivaa, jos äidin sukulaiset ja pari vanhempaa ystävää (vanhalla tarkoitankin sitä, etteivät ole enää hirveästi tekemisissä, vaikka välit ovatkin periaatteessa hyvät) saisivat tietää äidistä muutakin, kuin mitä äiti itse itsestään näyttää, ja siihen kuvaan ei tietenkään kuulu lause "minä kielsin lapseni kokemukset, ja kun se siitä raivostuneena suuttui ja huusi ja oli vihainen, niin käytin sitä osoittamaan, miten paha se on", koska oikeastaan muiden kuuluisi tietää tuo äidistäni.
Arvioikoot sitten uudestaan, haluavatko tehdä hänelle enää koskaan mitään hyvää.
ap

 

[vierailija]

Voin ainakin uhkailla äitiäni, että kerron sen heille. Mutta ensin pitäisi saada äiti näkemään, että noin hän toimi, koska äiti ei muka enää muista mitään ja tuollaista ei ole koskaan tehnyt. Jep jep. Eli kieltää kyllä ihan kiitettävästi myös omia kokemuksiaan. No, tee se bitch, se ei ole niin paha, kuin kieltää lapsesi kokemukset lapselta. Koska jos äiti ei tajua, mitä oikein aion hänen ystävilleen kertoa, jos sopiva tilaisuus ikinä tulisi, niin ei se toimi pahan olonkaan tuottajana hänelle, mikä olisi se tarkoitus. Eli kosto.
ap

 

[vierailija]

Ja siis haen kyllä terapiasta apua kostonhimoonikin, mutta en silti näe sitä vääränä varsinaisesti. Vaikka onnistuisinkin kostamaan ja äidille tulisi paha olo, niin mitä sitten? Mutta en halua elää tietenkään niin loppua elämäni, se ei sisälly kuvaani onnellisesta elämästä ja ihmisestä. Halu kostaa siis ja tuottaa pahaa muille. Vaikkei se väärin (aina) ole. Mutta ei siitä oikein seuraa paljon hyvääkään...? Ei tule ihana valo.
ap