Aikuisten, jo lapsentekoiän sivuuttaneiden parien yhteiselämä voi olla mukavaa, turvallista ja hyvää ilman seremonioita ja kihlojakin. Ei edes yhteiskunta ja muut ihmiset ihmettele yhtään, enemmänkin sitä, että mennään virallisesti kihloihin ja naimisiin. Minun ajatusmaailmassani sitoudutaan ihmiseen ja se on oman pään sisäistä, vapaaehtoista sitoutumista.
On ihan eri asia, jos ollaan nuoria ja tehdään lapsia tai perustetaan yritystä. Silloin on syytä turvata tulevaisuus pykälien kautta, eli virallisesti, koska se vaikuttaa vastuu- omaisuus- yms. asioihin.
Aikuiset ihmiset ovat eläneet omillaan tähänkin asti. Keski-ikäisenä usein halutaan elää omissa kodeissaankin, vaikka ollaan vakiintunut pari. Yhteisasumisessa on monenmoista sopeutumisasiaa, eikä se aina ole ihan helppoa. Kompromissien teko on normaalia arkea.
Minulla on kokemusta saman miehen kanssa molemmista (onnistuneista)asumisjärjestelyistä vuosian ajalta. Erillään asumisessa oli mukavinta, kun toista ikävöi ja suhde säilyi tuoreena kaiken aikaa. Nykyisessä yhteisessä huushollissa on mukavinta, kun tämä on niin helppoa - tuoreus kyllä hävisi, vaikka hyvä tässä on olla ja elää.
Kumppanini on samankaltainen kuin sinullakin, hyvä ja kunnollinen, mukava ja lämmin ihminen, mutta jostain syystä hänkin oli arka sitoutumaan. Hän selkeästi pelkäsi pettymystä, jonka mahdollinen ero toisi.
Niinpä hillitsin omaa sitoutumistarvettani ja olen enemmän kuin tyytyväinen, että maltoin niin tehdä. Tässä se onkin sitten matkan varrella valjennut, jotta ei tähän rinkuloita tarvita vakuuttamaan, vaan sitoutumisen tunne on pään sisäinen.
Nuoruudessa solmittu avioliittoni vahvisti vielä sen, että ei avioliittokaan estä toista menemästä ja ajattelemasta vain itseään, jos pään sisäinen sitoutuminen puuttuu eikä edes yhteiset lapset. Siksi tämä toinen kierros aikuisena tuntuu erityisen arvokkaalta ilman virallisia merkkejä ja papin aamenta.
