Siitä on kohta 2 vuotta kun halusit erota musta. Sanoit syyksi ettet yksinkertaisesti enää jaksa mua, enkä mä voi vieläkään käsittää miksi loukkasit, satutit, sanoin häijyjä sanoja, käänsit asioita mua vastaan, valehtelit muille yhteisille ystävillemme musta ja mun sanomisista, katkaisit välit kummi-lapseesi ja haukuit aviomiestäni. Jos et kerran jaksanut niin miksi piti satuttaa näin paljon että vieläkin sun sanoja ajatellessa tulee kyyneleet silmiin ja rintaa puristaa.
Miksi et voinut vain "antaa välien itsestään hiipua"? Eikö mun 20v täydellinen ystävyys ollutkaan sitten yhtään minkään arvoista? Miten aloit yht'äkkiä inhota niin paljon että halusit tahallasi satuttaa ja loukata. Sattuu niin paljon etten kenellekkään toivoisi tämmöistä tuskaa.
Mä olin sulle aina uskollinen, pidin sun puoliasi AINA, silloinkin kun tiesin ettet välttämättä ole oikeassa. Kuuntelin sun surut, murheet, ilot, naurut. Tulin kun pyysit, soitin vain kuullakseni äänesi. Mä en IKINÄ puhunut susta mitään pahaa, en koskaan. Mä en edes ikinä ajatellut susta mitään pahaa, en silloinkaan kun satuttiin olemaan asioista erimieltä.
Enää mun ei ole sua ikävä, siitä mä olen päässyt yli. Meidän ystävyyttä, sitä mun on ikävä. Silloin kun oltiin ystäviä niin luulin että meidän ystävyys oli ainutlaatuista, nyt sattuu niin #&%?$!* kun tajuan, että jos meidän ystävyys olis ollut jotain erikoista niin näin ei olisi ikinä käynyt. Eniten satuttaa se, että mulla ei ole, eikä itseasiassa ole koskaan ollutkaan sellaista ystävyyttä kuin luulin.
Sä olet/olit osa mua. Sanoin aina että jos sulle tapahtuisi jotain niin osa mustakin kuolisi pois. Sä et ole kuollut mutta osa musta on poissa. Siltä musta tuntuu.
Nykyään harvemmin, mutta joskus silti vieläkin itken. Kuten nyt. Rintaan sattuu. Sanoit ettei itsesääliä, ero ei ole maailmanloppu. En mä itseäni säälikkään. Sun sanat vaan loukkasi ja satutti niin paljon että vieläkin on paha mieli.
Jos sun joskus tekee mieli soittaa tai viestittää ja pyytää anteeksi. Tee se ihmeessä. Anteeksi voin antaa, olithan sä joskus mun sydänystävä, mutta unohtaa en voi. En ikinä.
Mä yritin aikani selvittää asioita ja kaadoit vaan lisää #&%?$!* niskaan ja loukkasit vieläkin enemmän, enää en uskalla vaikka mieli tekisi. En uskalla koska en kestä enää enempää rumia sanojasi.
Mä kirjoitin tän tänne koska mun on oikeasti paha olla. Halusin vähän niin kuin purkaa tätä tuskaa.
Elämä muuttuu ja ihmiset. Aviopuolisot eroaa, miks ei ystävät? No, mä vieläkin työstän tätä eroa, kyllä mä nyt jo alan voiton puolella olemaan. Enää en menetä yöuniani sun takiasi.
Joskun nään susta unta. Niissä unissa sä et puhu mulle. Katsot vain halveksuen ja naurat. Sekin tuntuu pahalta, vaikka eihän se sun syysi ole mitä unia mä nään.
Jos oot joskus miettinyt mitä mulle kuuluu niin kerron sen nyt. Mulle kuuluu hyvää. Olen edelleen onnellisesti naimisissa, oon saanut toisen lapsen. Pojan. Hoidan lapset kotona ja käyn osa-aikaisesti töissä. Ollaan oltu terveitä ja kaikinpuolin elämä näyttää valoisia puoliaan.
Ei olla eron jälkeen nähty ja mä pelkään miten reagoisin siihen että näkisin sut. Vaikka vain vahingossa. Mä toivon että siihen menisi niin kauan aikaa ettei mun sisällä tuntuis enää miltään. Että voisin vaan reippaalla äänellä sanoa "moi" ja jatkaa matkaa.
Kai sulla oli omat syysi miksi halusit asioiden menevän näin. Toivon että se syy oli hyvä ja kaiken tän arvoinen.
En toivo sulle mitään pahaa jatkossa. En toivo sulle mitään pahaa ikinä. Kaikesta huolimatta olet mun sydämessä. Taidat kyllä tietää sen.
Miksi et voinut vain "antaa välien itsestään hiipua"? Eikö mun 20v täydellinen ystävyys ollutkaan sitten yhtään minkään arvoista? Miten aloit yht'äkkiä inhota niin paljon että halusit tahallasi satuttaa ja loukata. Sattuu niin paljon etten kenellekkään toivoisi tämmöistä tuskaa.
Mä olin sulle aina uskollinen, pidin sun puoliasi AINA, silloinkin kun tiesin ettet välttämättä ole oikeassa. Kuuntelin sun surut, murheet, ilot, naurut. Tulin kun pyysit, soitin vain kuullakseni äänesi. Mä en IKINÄ puhunut susta mitään pahaa, en koskaan. Mä en edes ikinä ajatellut susta mitään pahaa, en silloinkaan kun satuttiin olemaan asioista erimieltä.
Enää mun ei ole sua ikävä, siitä mä olen päässyt yli. Meidän ystävyyttä, sitä mun on ikävä. Silloin kun oltiin ystäviä niin luulin että meidän ystävyys oli ainutlaatuista, nyt sattuu niin #&%?$!* kun tajuan, että jos meidän ystävyys olis ollut jotain erikoista niin näin ei olisi ikinä käynyt. Eniten satuttaa se, että mulla ei ole, eikä itseasiassa ole koskaan ollutkaan sellaista ystävyyttä kuin luulin.
Sä olet/olit osa mua. Sanoin aina että jos sulle tapahtuisi jotain niin osa mustakin kuolisi pois. Sä et ole kuollut mutta osa musta on poissa. Siltä musta tuntuu.
Nykyään harvemmin, mutta joskus silti vieläkin itken. Kuten nyt. Rintaan sattuu. Sanoit ettei itsesääliä, ero ei ole maailmanloppu. En mä itseäni säälikkään. Sun sanat vaan loukkasi ja satutti niin paljon että vieläkin on paha mieli.
Jos sun joskus tekee mieli soittaa tai viestittää ja pyytää anteeksi. Tee se ihmeessä. Anteeksi voin antaa, olithan sä joskus mun sydänystävä, mutta unohtaa en voi. En ikinä.
Mä yritin aikani selvittää asioita ja kaadoit vaan lisää #&%?$!* niskaan ja loukkasit vieläkin enemmän, enää en uskalla vaikka mieli tekisi. En uskalla koska en kestä enää enempää rumia sanojasi.
Mä kirjoitin tän tänne koska mun on oikeasti paha olla. Halusin vähän niin kuin purkaa tätä tuskaa.
Elämä muuttuu ja ihmiset. Aviopuolisot eroaa, miks ei ystävät? No, mä vieläkin työstän tätä eroa, kyllä mä nyt jo alan voiton puolella olemaan. Enää en menetä yöuniani sun takiasi.
Joskun nään susta unta. Niissä unissa sä et puhu mulle. Katsot vain halveksuen ja naurat. Sekin tuntuu pahalta, vaikka eihän se sun syysi ole mitä unia mä nään.
Jos oot joskus miettinyt mitä mulle kuuluu niin kerron sen nyt. Mulle kuuluu hyvää. Olen edelleen onnellisesti naimisissa, oon saanut toisen lapsen. Pojan. Hoidan lapset kotona ja käyn osa-aikaisesti töissä. Ollaan oltu terveitä ja kaikinpuolin elämä näyttää valoisia puoliaan.
Ei olla eron jälkeen nähty ja mä pelkään miten reagoisin siihen että näkisin sut. Vaikka vain vahingossa. Mä toivon että siihen menisi niin kauan aikaa ettei mun sisällä tuntuis enää miltään. Että voisin vaan reippaalla äänellä sanoa "moi" ja jatkaa matkaa.
Kai sulla oli omat syysi miksi halusit asioiden menevän näin. Toivon että se syy oli hyvä ja kaiken tän arvoinen.
En toivo sulle mitään pahaa jatkossa. En toivo sulle mitään pahaa ikinä. Kaikesta huolimatta olet mun sydämessä. Taidat kyllä tietää sen.
:hug: