V
"vieras"
Vieras
Paremmat kotiolot? Paremmat suhteet vanhempiisi? Tiukemmat rajat, vai väljemmät?
Vai mikä?
Mun kertomus.
Mulla olisi varmaan se, että äitini olisi hakenut apua mielenterveysongelmiinsa.
Sekä myös se, että olisin saanut tuntea oloni turvalliseksi ja että olisin kokenut että musta olisi oikeasti välitetty. Olisi ollut turvallinen koti, ei olisi tarvinnut kokoajan pelätä äidin mielialanvaihteluita, vanhempien jatkuvia riitoja, ei olisi tarvinnut ajatella että heidän ongelmansa johtuvat siitä, että minä olen jotenkin huono.
Myöhemmin kun olin teini-ikäinen, vanhempani eivät osanneet laittaa mulle mitään rajoja. Eivätkä edes uskaltaneet, olin niin hillitön.
Todella huonolla käytöksellä hain vain niitä rajoja ja että olisivat näyttäneet että välittävät musta. Sen verran, että eivät pelkäisi omaa lastaan vaan tappelisivat vaikka kanssani, rähjäisivät vaikka yöt läpeensä, hakisivat mut kotiin kun karkaan ja sanoisivat että olen heille niin tärkeä, että eivät luovu musta.
No,sitähän ei ikinä tapahtunut.
Äitini sanoi vaan, että olen paskamainen ja olen jo lapsesta asti ollut ilkeä kusipää.
Olin löytänyt poikaystävän, jonka kanssa muutettiin yhteen. Oltiin kummatkin 17 v.
Niinhän siinä kyllä kävi, ettei meidän suhde kauaa kestänyt, oltiin ihan lapsia vielä ja muutettiin yhteen vain siksi että minä olin raskaana, saatiin kunnan asunto ja päästiin kumpikin pois kotoa.
Sain pienen pojan.
Lapsenlapsi pehmensi äitini sydämen ja hän meni myöhemmin myös mielenterveystoimistoon ja sai lääkityksen bipolaarihäiriöönsä.
Käyn läpi noita lapsuuteni ja nuoruuteni kokemuksia vieläkin, lähes päivittäin, ja unissani.
Olen nyt kolmekymppinen. Olen naimisissa, mulla on todella hyvä mies ja toinenkin lapsi. Mieheni kohtelee edellistäkin lastani kuin omaanaan, vaikka se onkin jo aikuisen kirjoissa.
Isäni kanssa en oikein vaan pysty puhumaan, enkä selvittämään mitä sitä kohtaan tunnen.
Ymmärrän kyllä, että äitini oli sairas.
Mutta eikö isäni, joka oli terve osapuoli, olisi pitänyt tajuta se? Ja pitänyt suojella jotenkin lastansa, minua?
Siis toimittaa äiti hoitoon, tai jos se ei suostunut niin ainakin viedä minut sieltä kotoa pois? Eikä vaan riidellä, huutaa äidin kanssa ja sitten häipyä itse, kun ei viitsinyt kuunnella ja jättää mua bipolaarin kanssa kotiin, moneksi päiväksi?
Kumpi niistä oli oikeasti hullumpi?
Vai mikä?
Mun kertomus.
Mulla olisi varmaan se, että äitini olisi hakenut apua mielenterveysongelmiinsa.
Sekä myös se, että olisin saanut tuntea oloni turvalliseksi ja että olisin kokenut että musta olisi oikeasti välitetty. Olisi ollut turvallinen koti, ei olisi tarvinnut kokoajan pelätä äidin mielialanvaihteluita, vanhempien jatkuvia riitoja, ei olisi tarvinnut ajatella että heidän ongelmansa johtuvat siitä, että minä olen jotenkin huono.
Myöhemmin kun olin teini-ikäinen, vanhempani eivät osanneet laittaa mulle mitään rajoja. Eivätkä edes uskaltaneet, olin niin hillitön.
Todella huonolla käytöksellä hain vain niitä rajoja ja että olisivat näyttäneet että välittävät musta. Sen verran, että eivät pelkäisi omaa lastaan vaan tappelisivat vaikka kanssani, rähjäisivät vaikka yöt läpeensä, hakisivat mut kotiin kun karkaan ja sanoisivat että olen heille niin tärkeä, että eivät luovu musta.
No,sitähän ei ikinä tapahtunut.
Äitini sanoi vaan, että olen paskamainen ja olen jo lapsesta asti ollut ilkeä kusipää.
Olin löytänyt poikaystävän, jonka kanssa muutettiin yhteen. Oltiin kummatkin 17 v.
Niinhän siinä kyllä kävi, ettei meidän suhde kauaa kestänyt, oltiin ihan lapsia vielä ja muutettiin yhteen vain siksi että minä olin raskaana, saatiin kunnan asunto ja päästiin kumpikin pois kotoa.
Sain pienen pojan.
Lapsenlapsi pehmensi äitini sydämen ja hän meni myöhemmin myös mielenterveystoimistoon ja sai lääkityksen bipolaarihäiriöönsä.
Käyn läpi noita lapsuuteni ja nuoruuteni kokemuksia vieläkin, lähes päivittäin, ja unissani.
Olen nyt kolmekymppinen. Olen naimisissa, mulla on todella hyvä mies ja toinenkin lapsi. Mieheni kohtelee edellistäkin lastani kuin omaanaan, vaikka se onkin jo aikuisen kirjoissa.
Isäni kanssa en oikein vaan pysty puhumaan, enkä selvittämään mitä sitä kohtaan tunnen.
Ymmärrän kyllä, että äitini oli sairas.
Mutta eikö isäni, joka oli terve osapuoli, olisi pitänyt tajuta se? Ja pitänyt suojella jotenkin lastansa, minua?
Siis toimittaa äiti hoitoon, tai jos se ei suostunut niin ainakin viedä minut sieltä kotoa pois? Eikä vaan riidellä, huutaa äidin kanssa ja sitten häipyä itse, kun ei viitsinyt kuunnella ja jättää mua bipolaarin kanssa kotiin, moneksi päiväksi?
Kumpi niistä oli oikeasti hullumpi?