Jouduin töistä pois (laiton irtisanominen). Mieheni oli samalla työnantajalla. Mieheni oli neljä päivää minun puolella, mutta viidentenä oli työnantajan puolella. Olin siihen asti, yli 10 vuotta siis, kuvitellut, että sattui mitä tahansa, voin luottaa mieheni tukeen. Ei sitten ollutkaan niin.
Mieheni oli pienenä saanut arvostuksen isäpuoleltaan vain tekemällä töitä, joten siitä on varmaan tullut hänelle se, että työasia on elämän tärkein asia.
Elin yli puolitoista vuotta painajaisessa. Kun mies tuli töistä, pystyin aistimaan vihan, mitä hän tunsi minua kohtaan. (Tietäähän sen, kun on sama työnantaja, mikä laittoi minut pois ja päivittäin sitten näki ko. tyyppiä). Vähintään kerran viikossa hän haukkui minut. Oloni oli tosi vaikea. Ja jos vastasin jotain takaisin, heti kuului "Ei ihme että jouduit pois töistä, kun olet tuollainen".
:'( Ja jos erehdyin itkemään mieheni loukkauksia hänen nähtensä, iva vaan kasvoi. :'(
Olisin varmaan muuttanut pois, mutta toivoin, että tilanne jossain vaiheessa muuttuisi, ja toisaalta, huoltajuuskiista ei houkutellut.
Tässä tämä lyhykäisyydessään. Mies vaihtoi keväällä työpaikkaa ja tilanne on rauhoittunut. Mutta minä olen se, joka on muuttunut, ei mieheni. Hän tulee edelleen pitämään työtä nro 1:nä.
Itse tunnen löytäneeni itseni. Olen miettinyt kovasti ihmisten luonteita, käytöstä, syitä siihen, mikä sai pomon irtisanomaan minut. Enää en esim. suostuisi työnhakijoille järjestettäviin "palikkatesteihin".
Nyt kun katselen noita 3-4 vuotta sitten ostettuja vaatteita, tuntuu, että ne kuuluu täysin jollekin toiselle.