Sekava mutsi

Mä olen ihan solmussa ja epätoivoinen. Koittakaa antaa edes jotain vinkkiä miten tästä eteenpäin.

Meillä on 10 kk ikäinen tyttö. Mies tekee sairaalassa kolmivuorotyötä.Tyttö on minunluonteiseni; pimahtaa herkästi. Tunneskaala vaihtelee sekunnissa laidasta toiseen.

Olen reumaatikko ja synnytyksen jälkeen kivut ovat taas palanneet. Odotan aikaa reumalääkärille, että saadaan kipu- ja muut reumalääkitykset kohdilleen. Jatkuvat kivut väsyttävät ja olen erittäin huolissani ja UUPUNUT kun päivittäin on mietittävä miten selviän tytön kanssa päivästä. Isovanhemmat asuvat kaukana. Miehen vanhemmat 50km:n päässä. Tulisivat kyllä auttamaan niin usein kun haluaame. Ongelma on se, että kun mummo tulee "auttamaan" saan siivota hänen jäljiltään koko asunnon (en todellakaan ole edes mikään siivousintoilija) ja samalla menee monta päivää, että tyttö palaa normaaliksi. Mummo esim. kiskoo hänet vaunuista heti kun vähänkin inahtaa, syöttäisi pelkkää pullaa yms. Siis PILAA meidän arjen, mikä on nyt tytön kasvettua "isommaksi" muuttunut aika normaaliksi ja mukavaksi.

Mulla on ihan hirveän epävarma olo aina kun olen tytön kanssa kahdestaan. Pelkään, että en jaksa tai jotain. On koko ajan huono äiti -olo. Pakkohan mun on tehdä kotihommia ja esim. ruokaa ja tiedän, että ei lapsen kanssa tarvitse koko ajan leikkiä. Kun mies on kotona ei ole mitään hätää.

Taustalla jäytää kaikenlisäksi menettämisen pelko. Esikoisemme syntyi rv26 ja menehtyi.

Kaipaan myös enemmän omaa aikaa ja olen saanut sitä nyt enemmän. Sitten kun saan olla yön yksin yms. itken, että olen huono äiti ja ikävöin perhettä. Tänään toivoin taas saavani olla yksi yötä KOTONA. Pelkään, että minulle tulee sellainen olo, että haluankin olla kokonaan ilman perhettä. Kuulostaa ihan hullulta!

Ja miksi mä en jaksa mitään? Mä selviän päivän askareista justjust, mutta mihinkään isompaan musta ei ole.

Tää on ihan hullua tajunnanvirtaa, mutta antakaa jotain apuja miten tästä arjesta ja tästä pään sekamelskasta selviää! Tekis vaan mieli ottaa joku pilleri, mikä selkiyttäis kaiken. Jos sellanen olis keksitty... =)

 

:hug: Kuulostat todella uupuneelta. En osaa muuta neuvoa kun varmasti keskustelu jonkun kanssa voisi auttaa. Kannattaa ottaa uupumus esiin neuvolassa ja osaavat ohjata sinua eteenpäin jos tarvetta löytyy .Sitä kautta osattaisiin varmaan miettiä tarvitsetko apua arjen pyörittämiseen. Onko sulla muita oireita kuin tuo uupumus. Esim. unettomuutta , keskittymiskyvyttömyyttä, ruokahaluttomuutta, kireyttä jne. Mietin vaan että jos kyse on lievästä masennuksesta? Voimia kovasti ja toivottavasti löydät avun uupumukseen.

 

Jos tuntuu että ahdistaa niin siihenhän on pilleri. Hmm.. pillereitähän ei saisi antaa kavereille mutta muistan kerran aikoja sitten kun olin niin ahdistunut että konttasin maassa ja vain itketti, maailma kaatui päälle ja tuntui että olin huono ja epäonnistunut. Kaverini antoi ahdistukseen tarkoitetun lääkkeen . Meni hetki... siis tosiaan se pyyhki koko mustan maailman pois! Alko hymyilyttämään ja mikään ei painanut mieltä. Sain "täysjärkisenä" koottua arkeni kokoon ja tein isoja päätöksiä joista olen kiitollinen tänä päivänä. Ahdistuslääkkeitä en minä tarvinnut sen enempää. Minulla ei ollut kuin itseni silloin. Ei siis lapsia.. Joten sain arkeni koottua nopeammin.

 

kyselit vinkkejä tilanteeseesi. itselle tulee mieleen, että kaikkiin elämän kriiseihin sopiva ensiapu on puhuminen, siis puhu, puhu ja puhu. miehellesi, vanhemmillesi, ystävillesi. mikäli puhuminen heille ei auta sinua, hae apua ulkopuolelta.
itsellä taustalla lapsettomuus, josta puhuin, puhuin ja puhuin ja lopulta itseni takia hain asiantuntija apua, en halunnut katkeroitua, apua oli minulle hyvä, vaikka ei se elämääni tehnyt ongelmattomaksi.
tsemppiä sinulle, menettämisen pelko on ikävä tunne, tiedän sen.

 

Mä sanoisin jossain puitteissa, että tuo on ihan normaaliakin, että jaksaminen on kortilla ja menettämisen pelko on valtava. En ole koskaan kyllä menettänyt lasta, mutta sillä hetkellä, kun nuo kolme ovat syntyneet, on alkanut myös se painajainen, että aina saa olla murehtimassa. Ja sehän on se aine, jolla meidät äidit on kyllästetty, jotta huolehtisimme jälkikasvustamme.

Mutta mikäli tiedostat, että uupumus johtuu muusta kuin sairautesi tavanomaisista oireista, niin suosittelisin myös puhumaan paljon jonkun läheisen tai ammattiauttajan kanssa asiasta. Apua on tarjolla joissakin kunnissa myös sosiaalitoimen puolesta, sieltä saa kotiin apua kotitöiden tai lasten hoidossa, tai aikaa oman vapaan ja asioiden hoitoon. Neuvolastasi saat varmasti myös lähimmistä mannerheimin lastensuojeluliiton kurssin käyneistä ihmisistä, jotka ovat varmasti luotettavia hoitajia, oletan.

Apua on tarjolla onneksi tänä päivänä hyvin tarjolla, kun vain kehtaa/ uskaltaa/ ymmärtää pyytää.

Miten miehesi suhtautuu asiaan..?

Itse olen kolmen lapsen (8v., pian 6v. ja kohta 1v.) kotiäiti ja mieheni tekee reissuhommia ja on käytännössä viikot pois kotoa, minä hoidan myös hänen paperityönsä ja tämä pienin on pahasti allerginen.. Tässä sitten kun ei kovin helposti lapsenvahtiakaan saa, niin välillä on herkkua tehdä hammaslääkärikäynnit ja kauppareissut kaikkien kolmen kanssa, tai jos tulet kaupasta kotiin ja huomaat yhden tavaran jääneen ja lähdet koko lauman kanssa takaisin.... Täytyy myöntää että jaksamista tässä totisesti tarvitaan, kun vanhemmat asuvat kaukana jne. Mutta kummasti sitä vain jaksaa, kun ottaa sen pään ja luottaa omiin voimavaroihinsa. Ainakin toistaiseksi. =)

Ja vielä viimeiseksi. Älä missään tapauksessa syyllistä itseäsi siitä, että vietät vapaa-aikaa ja teet lapsen läsnäollessa muutakin kuin leikit. Kyllä lapsenkin on totuttava siihen, että elämässä on muitakin asioita jotka hoitaa ja näin ollen hän saa hyvän mallin elämäänsä, kun saa mukanasi näitä tehdä. Ja usein lapset tykkää kaikista kotihommista. Meillä neiti olisi vienyt matot pihalle ja mopannut harva se päivä, kun oli n.2-3v. Ja nyt tämä 1v. imuroisi kaiken aikaa..

Jaksamista sulle hirveästi ja puhuthan miehellesi ja vaikka siellä neuvolassa tuntemuksistasi..? :hug:

 

Ja korostan kyllä, että kohta alkaa tytölläsikin aika, jolloin kaikki alkaa olemana hänen kanssaan aina vain helpompaa.. Pahimmat yövalvomiset ja sen sellaiset on ohi..

Yritä nauttia pienestä tytöstäsi, siitä saa paljon voimaa, ovat niin ihania hassuttelijoita tuossa iässä! =)

 

uupunut olen minäkin ja masentunut :| olo taas pahentunut synnytyksen jälkeen.
itse olen huomannut että kun oma mieli ei ole terve ja tasapainossa ja suurimman osan ajasta oon keskenään lasten kanssa, niin ajatukset on aika sekavat. kärpäsestä muodustuu härkänen omassa päässä.
mulla on myös jatkuvasti tuo huono äiti-olo, on sellainen syyllinen olo kun en taas kyennyt siihen enkä siihen :/
en osa oikein arvostaa itseäni.
Sitten tulee väsyneenä vaan tiuskittua lähes kokoajan lapsillekin

en voi muuta kuin toivottaa voimia ja jaksuja kovasti! :hug: mulle ainakin on vertaistuki ollut tosi tärkeetä ja tieto ettei ole ainoa.
saa laittaa yv:tä jos haluat =)

 

Juttelepa miehesi kanssa, josko hän suostuisi kustantamaan teille vaikkapa kerran viikossa lastenhoitajan mll:sta. Voit kertoa hoitajallekin tilanteestasi ja vaikka vain levätä kotosalla hoitajan vahtiessa lasta. Tai jos siltä tuntuu, hoitaa asioita kaupungilla, käydä hierojalla, kaverin kanssa kahvilla tms.

http://www.mll.fi/tukea_ja_apua/lastenhoitoapua/valityspisteet/

 

Kiitos vastauksista. Sain tänään soitettua ajan mielenterveystoimistosta. Kävin samaisen ihmisen kanssa juttelemasa esikoisemme kuoleman jälkeen. Ja me asutaan niin pienellä paikkakunnalla, että tietäis meidän kuviot muutenkin

Mies ymmärtää ja tiedostaa/on huomannut tilanteeni. En ole oma itseni. Se oikea MINÄ ei ole näkynyt pitkään aikaan. Jatkuvasti vaivaa alakulo ja kaikki tuntuu vaan niin ... no ei nyt mustalta, mutta harmaalta. Tein eilen netissä masennustestin ja sain siitä aika reilut pisteet. Psyk.hoitaja saa sitten tapaamisemme jälkeen päättää tarvitsenko lääkäriä vai mennäänkö jutustelun avulla eteenpäin.

Himpulat ja Vimpulat Laitellaan vaan yv:tä. Yritän ehtiä jossain vaiheessa "avautumaan". Jaksamista sinulle. Ollaan samassa veneessä. Toivottavasti ei upota