Sattuiko kukaan kattomaan äsken tv viideltä dokumentin valikoivasta mutismista?

Itelläni on 12 vuotias tyttö, jolle on diagnosoitu tämä harvinainen sairaus. Se alkoi kun hän meni esikouluun ja on pikkuhiljaa vuosi vuodelta pahentunut. Nyt ollaan siinä pisteestä, että tyttö lähtee lasten psykiatriselle osastolle. Äitinä tämä tuntuu kauhealle, mutta konstit ovat kerta kaikkiaan lopussa. Onko kellään kokemuksia tästä asiasta? Kiinnostaisi kovasti kuulla muiden tarinoita!

 

Oletko lukenut Torey Haydenin kirjan Hiljaisuuden lapset? Kokemuksia ei ole mutta tämä aihetta käsittelevä kirja tuli mieleen. Voimia!

 

Onko se suomenkielinen? Sairaus on niin harvinainen, ettei siitä tahdo löytyä suomenkielistä kirjallisuutta. Mun mielestä tuo äskeinen dokumentti oli todella hyvä ja rohkaiseva. Turha vanhempien syyllistäminen oli jätetty pois. Olen vuosien varrella törmännyt jos jonkinlaisiin "asiantuntijoihin" joiden vihjailut ovat loukanneet syvästi. Muutenkin tää suomalainen tapa hyssytellä asiat kuoliaaksi saa sapen kiehumaan! Esim. mulle on aina painotettu ettei saa tehä puhumattomuudesta "numeroa". Dokumentissa asiantuntijat kertoivat lapselle selvästi, mikä hänen ongelmansa on ja miten siitä voisi parantua. Meillä vaan "tuetaan lapsen itsetuntoa" kaikenmailman taideterapiassa varoen samalla visusti kertomasta hänelle MIKSI hänen on terapiassa käytävä!!

 

On suomenkielinen, löytyy ihan verkkokaupoista esim. https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9511200100

Kuulostaa aika ihmeelliseltä tuo terapia, jotenkin lasta aliarvioivalta. Toivottavasti psykiatriselta osastolta löytyy apua tytöllenne!

 

Kiitos vastauksesta! Toivon todella että tästä olisi apua.

 

Meillä Tytöllä sama sairaus,tuo selektiivinen mustismi siis. Alkanut n. 3-vuoden iässä. Tyttö nyt 7-vuotias, ei puhu koulussa ollenkaan,eikä myöskään puhuhut hoidossa eikä eskarissa ollessaan. Hän ei myöskään puhu kaikille tuttaville ja sukulaisille.Hoitona kokeiltu vuoden verran teraplay-terapiaa,joka siis nyt loppuu,kun ei ole auttanut.

Haluaisin ap:n ohella lukea muidenkin samassa tilanteessa olevien tarinoita, hoidoista yms...

 

siis mun luokalla oli tyttö joka ei puhunut mitään ekalla ja tokalla ja sitten "hävisi" jonnekin ja mua on jääny vaivaamaan todella! me oltiin muutoinkin kaverit mutta siis mä pälätin yksikseni. välillä joku kertoi et sai myös raivareita tuo ja teki muuta kummaa En katsonu ohjelmaa mut voitteko kertoa mistä on kysymys ja mitä muita oireita ku puhumattomuus?

 

jutusta voi kysyä vaikka polkukone at gmail.com varsinkin murheellinen äiti olisi kiva tietää mitä kaikkia konsteja teillä jo kokeiltu

 

Tuttavan lapsi käy ratsastusterapiassa valikoivan mutismin vuoksi. Oma lapseni on ollut muuten vaan arka puhumaan, ja parhaiten auttoi tosi reipas ja huumorimielinen pph. Siitä lähtien huumori onkin ollut elämän suolana, ja rohkeutta puhumiseen on löytynyt. Naurava lapsi ei jännitä. Psykologiassahan mutismia selitetään siten, että lapsi on voinut oppia puhumattomuuden tai lapsen elämässä on jokin salaisuus, jota hän kantaa mukanaan. Miten lie sitten on.

 

Minun ystäväperheen lapsella on tämä kyseinen vaiva. Tai ystävän siskon perheellä paremminkin. Tyttö on jo varmaan 7 luokalla ja puhuu vain ja ainoastaan muutamalle kaverille koulussa, omille vanhemmille ja läheisille sukulaisille.

 

no meillä ei tyttö ole arka millään tavalla sosiaalisissa tilanteissa lähtee uusiiin tilanteisiin mukaan ja ei vierasta eikä muuta sellaista todella sosiaalinen.opetteli itse lukemaan yksin ja osaa viittomakieltä jotenkin ja elekielellä ja ruumiinkielellä ilmaista itseään todella hyvin.
onko tuosta ratsastus terapiasta ollut silmin nähtävä apua ?

 

Siis tarkoittaako selektiivinen mutismi sitä, että ihminen ei suostu tai voi puhua kuin määrätyissä tilanteissa tai joillekin ihmisille?

Mä olen joskus tavannut pikkupojan joka ei puhunut kenellekään vieraille mitään. Vanhemmilleen kyllä, mutta ei heillekään vieraan läsnäollessa. En tiedä puhuiko koulussa tai kavereille, ilmeisesti puhui. Ajattelin, että lapsi oli vain hirmu ujo ja se tuli ilmi puhumattomuutena vaikka muuten yritti hakea kontaktia minuunkin. Olisiko voinut ollakin kyse tuosta mutismista?

 

kyseessä on voinut olla juurikin valikoiva mutismi.Esim meillä tyttö puhui kun menimme yhden kaverin vanhempien luokse vko lopuksi heillä 8 lk oleva tyttö ja kaverin äidille myöskin puhui ikinä ei ollut tavannut heitä mutta itse kaverille ei ole ikinä puhunut ääneen.tai vastannut hänelle.ja tyttömme kyllä hakee vieraaseen kontaktia esim ottamalla kädestä tai nykäisemällä paidasta ja menee syliinkin vaikka ei välttämättä puhu mitään kyseiselle henkilölle

 

kyseessä on voinut olla juurikin valikoiva mutismi.Esim meillä tyttö puhui kun menimme yhden kaverin vanhempien luokse vko lopuksi heillä 8 lk oleva tyttö ja kaverin äidille myöskin puhui ikinä ei ollut tavannut heitä mutta itse kaverille ei ole ikinä puhunut ääneen.tai vastannut hänelle.ja tyttömme kyllä hakee vieraaseen kontaktia esim ottamalla kädestä tai nykäisemällä paidasta ja menee syliinkin vaikka ei välttämättä puhu mitään kyseiselle henkilölle

Juuri tuolla tavalla tämä poikakin käyttäytyi. Hyvä ymmärtää tämäkin, vaikken tuolloin sen kummemmin asiaa ajatellut. Totesin vain mielessäni, että tuo poika nyt ei vain puhu vieraille ei siinä sen kummempaa.

 

selektiivisessä mutismissa ei ole kyse siitä ettei halua puhua tai kieltäytyy puhumasta vaan siitä ettei pysty puhumaan,eikä mutisti ole välttämättä sosiaalisia tilanteita kasttavamvaan monet heistä tykkäävät tehdä ryhmissä ja olla mukana joiukkuepeleissä jne...
katsoin muute tuon kyseisen dokumentin ja oli hyvää tietoa,joskin pojalla oli aika sanoinko helppo mutismi,kun pytyi niin hyvin kommunikoimaan puhumatta,käyttämään niin sanotus ei-verbaalisia kommunikoimisen keinoja,ei onnitu jokaiselta ollenkaan ja lääkityksestä sen verran että harvalla mutistilla auttaa...
vertaitukea voi saada esim.
http://groups.yahoo.com/group/mutismi/?v=1&t=search&ch=web&pub=groups&sec=group&slk=1
tuonne kannattaa liittyä,sieltä saa monelaista tukea apua ja neuvoja ihmisisltä jotaka tästä tietävät,sinne minäkin liityin mukaan

 

Itelläni on 12 vuotias tyttö, jolle on diagnosoitu tämä harvinainen sairaus. Se alkoi kun hän meni esikouluun ja on pikkuhiljaa vuosi vuodelta pahentunut. Nyt ollaan siinä pisteestä, että tyttö lähtee lasten psykiatriselle osastolle. Äitinä tämä tuntuu kauhealle, mutta konstit ovat kerta kaikkiaan lopussa. Onko kellään kokemuksia tästä asiasta? Kiinnostaisi kovasti kuulla muiden tarinoita!

Lapsi alkoi kaikkien temppujen ja terapioiden jälkeen puhua, kun ikää tuli sen verran, että tajusi tilanteen ja sen, että sen on muututtava.
Tähän lisänä se, että mutismia ei enää hyssytelty ja annettu hänen "puhua" omaan tahtiin ja olla siinä uskossa, että elekielellä pärjää lopunikänsä, vaan kovisteltiin ja annettiin aikaraja kera lahjonnan.
Kaikki on kiinni lapsen ajatusmaailmasta ja siitä, että hän ymmärtää, kuinka paljon puhumisesta on hyötyä. Ja, kun alkuun pääsee niin onnistumisen tunne saa jatkamaan.
Kyllä mä näytin netistä, että mitä mutismista kirjoitetaan: jälkeen jääneitä, autistisia, mielenterveysongelmainen jne. Herättelin vähän, että tajusi kuinka vakava asia loppujen lopuksi on, jos sitä ei saada loppumaan.

 

Lapsi alkoi kaikkien temppujen ja terapioiden jälkeen puhua, kun ikää tuli sen verran, että tajusi tilanteen ja sen, että sen on muututtava.
Tähän lisänä se, että mutismia ei enää hyssytelty ja annettu hänen "puhua" omaan tahtiin ja olla siinä uskossa, että elekielellä pärjää lopunikänsä, vaan kovisteltiin ja annettiin aikaraja kera lahjonnan.
Kaikki on kiinni lapsen ajatusmaailmasta ja siitä, että hän ymmärtää, kuinka paljon puhumisesta on hyötyä. Ja, kun alkuun pääsee niin onnistumisen tunne saa jatkamaan.
Kyllä mä näytin netistä, että mitä mutismista kirjoitetaan: jälkeen jääneitä, autistisia, mielenterveysongelmainen jne. Herättelin vähän, että tajusi kuinka vakava asia loppujen lopuksi on, jos sitä ei saada loppumaan.

-.- Ei näin... Tämä on jo vanha aihe, mut pakko kommentoida. Just tämmönen touhun takia mutisteille tulee stressiä. Mutismista pääse nopeammin eroon kun annetaan lapsen harjotella puhumista rauhassa ilman mitään ahdistelua ja huomauttelua. Ei ehkä ihan kaikilla mut aika monella, ku tiedän semmosia tapauksia. Ja mikä kiire on saada lapsi puhumaan?? Kyllä se puhuu kun annetaan aikaa ja suhtaudutaan ihan niinkui puhuvaanki ihmiseen. Koska aika monet mutistit haluaa tosi paljon puhua, muta ei vaan saa sanottua ja se ei vaan yksinkertasesti mene joittenki idioottien päähän. Ja paljon helpomi koittaa sanoa jotain sellasele ihmiselle joka ei tee siitä puhumattomuudesta ongelmaa. Jos sanotaan että "huomisen päivä aikaa sun täytyy sanoa ainakin kolme sanaa!" tai esimerkiks opetaja sanoo et "huomenna kun mä kysyn sulta, sinä sitten vastaat, onko selvä?" Sitä tulee kauhea stressi ja ahdistus ja yöunetki saataa mennä ja semmosta se on koko ajan jos ympäristössä painostetaan. Onko se muka jotain elämää?? Ja nin epistä,monet mutistit joutuu kuunteleman joittenki ihmisten valitusta ja pään aukomista ja uhkaillua.

 

Aloin innolla lukemaan, kun ajattelin, että joku kohtalotoveri kirjoittaa, niin totesin että olikin mun oma vanha aloitus!

Voinkin nyt kertoa kuulumisia, jos jotakuta kiinnostaa. Tyttö siis lähti psykiatrian osastolle kuuden viikon jaksolle. Nuo viikot olivat hänelle yhtä itkua ja kärsimystä. Sydän särkyen jouduin aina vierailuajan jälkeen lähteä pois, kun hän jäi lasioven taakse kyyneleet silmissä. Tyttö sanoi, että ei varmasti ala puhumaan siellä ja kysyessäni miksi ei, vastasi ettei halua. Luulen kyllä, että ei olisi kyennytkään vaikka olisi halunnutkin.

Tuo hoitojakson jälkeen olisi pitänyt mennä vielä uudestaan osastolle. Lääkäri puhui useasta kuukaudesta. Vastoin lääkärin määräystä emme tyttöä enää sinne vieneet. Meidän vanhempien mielestä paikka ei ollut sopiva puhumattomalle tytölle, kun muut potilaat olivat lähinnä adhd-poikia ja pari erittäin rajusti moniongelmaista tyttöä.

Viimeinen oljenkorsi olikin sitten lääkitys. Syksyllä, kun koulu alkoi, aloitettiin seronil-lääkitys. Aluksi 10mg, sitten 20mg. Ja ihmeitten ihme: lääkitys auttoi! Tyttö alkoi vähitellen tulla esiin kuorestaan ja alkoi puhumaan. Nykyään hän on kuin kuka tahansa ikäisensä teinityttö! Hänellä on ystäviä ja ihan mukava sosiaalinen elämä.

Ei ole kauaa, kun puhuin hänen kanssaan tuosta mutismista, ja kysyin että nyt kun olet jo noin iso, niin osaatko kertoa, miksi et puhunut. Tiesin kyllä, että hänellä oli eskariaikaan todella tiukka lastentarhanope, mutta yllätyin kuitenkin, kun tyttöni kertoi, kuinka se täti oli niin ilkeä, että jotenkin vaan hän ei enää uskaltanut puhua!!! Totesin, että kylläpä voi yksi ihminen saada paljon pahaa aikaan, niin tyttö rupesi itkemään...

Tuo meidän keskustelu oli puhdistava ja jotenkin sen jälkeen tyttö on vielä enemmän ikäänkuin vapautunut ja todella puhjennut kukkaan!

 

Mulla oli jo päiväkodissa ystävä, joka ei puhunut hoidossa mitään. Mutismista puhuttiin jo silloin, 20 vuotta sitten. Hän oli myös samalla luokalla kanssani lukioon saakka, eikä koskaan puhunut mitään. Kävin heillä kotonakin leikkimässä, eikä hän sielläkään puhunut mitään. Elekieli oli kyllä hyvä ja halutessaan sanoa jotain, hän kirjoitti sen paperille.

En ole ollut tyttöön yhteyksissä pitkään aikaan ja tämä aloitus sai miettimään, mitä hänelle kuuluu. Ymmärtääkseni hänelläkin mutismi alkoi, kun joutui päiväkotiin. Lapsena sitä ei paljon ihmetellyt, hän vaan ei puhunut. Luokassa sitä vähän hyssyteltiinkin, että ei saa puhua koko asiasta. Se ei ainakaan asiaa auttanut, sillä tyttö ei tosiaan kok kouluaikanaan puhunut, vaikka vielä lukiossakin opettajat yritti.

 

työskentelen erityislasten parissa, ja kahdella heistä on selektiivinen mutismi diagnosoitu. Etenkin heistä tämä vanhempi, tyttö 15v, on hyvin haastellinen tapaus. Ihana ja kultainen tyttö, jolla on todellinen sydänkimpale, mikä ei rintaan meinaa mahtua, niin suuri se on, mutta.. Hän todellakin puhuu vain ns. rempseästi huumorilla höystetyissä, mutta tuttavallisissa ja tuttujen kesken tapahtuvissa keskustelutapahtumissa. Sanavarasto hänellä on aika hyvä, vaikka kehitys hänellä vastaakin n. 5v tasoa.

Mistään terapiasta (hänellä on ollut lähes kaikkea mahd., kiitos aktiivisien ja valveutuneiden vanhempien) hänelle ei juuri ole ollut apua. Meidän onkin ollut helpompi ajatella niin päin, että meidän opittava tulemaan hänen kanssaan toimeen ja kommunikoimaan, oppimista hänen suunnalta ei juuri tällä hetkellä ole havaittavissa.

Voimia kaikille mutistien tukijoukoille! Muistakaa, että lapsi ei mahda sairaudelleen itse mitään!

 

Lapsi alkoi kaikkien temppujen ja terapioiden jälkeen puhua, kun ikää tuli sen verran, että tajusi tilanteen ja sen, että sen on muututtava.
Tähän lisänä se, että mutismia ei enää hyssytelty ja annettu hänen "puhua" omaan tahtiin ja olla siinä uskossa, että elekielellä pärjää lopunikänsä, vaan kovisteltiin ja annettiin aikaraja kera lahjonnan.
Kaikki on kiinni lapsen ajatusmaailmasta ja siitä, että hän ymmärtää, kuinka paljon puhumisesta on hyötyä. Ja, kun alkuun pääsee niin onnistumisen tunne saa jatkamaan.
Kyllä mä näytin netistä, että mitä mutismista kirjoitetaan: jälkeen jääneitä, autistisia, mielenterveysongelmainen jne. Herättelin vähän, että tajusi kuinka vakava asia loppujen lopuksi on, jos sitä ei saada loppumaan.

Mutistit eivät ole jälkeenjääneitä!!!Päinvastoin monet heistä ovat fiksumpia kuin monet muut,toisaalta heidän kouluarviointia suullisen osaamisen puolelta on vaiea tehdä jakä kaikki opet edes halua yrittää esim.videolle kuvaamista jjne.
Jokaisen mutistin kohdalla tuo tuollainen kovistelu yms ei todellakaan auta,pahentaa tilannetta jne,Hieno juttu että teidän kohdalla on auttanut ja johtanut puhumiseen,mutta ei pidä neuvoa sitä ainoana oikeana tapana,koska mutismiin voi liittyä niin paljon muutakin kuin valikoiva puhumattomuus

 

Haydenin kirjat ovat hyviä,mutta antavat mutismista oikeastaan vain yhden ns.mallin eli syyn(syyt)mistä mutismi voisi johtua tai johtuu.Suosittelen liittymään facebook ryhmään taia/ja yahoon mutismiryhmään.Saat kyselellä muilta mutistien vanhemmilta ja jopa mutisteilta,siis parasta vertaistukea/tietoa

Onko se suomenkielinen? Sairaus on niin harvinainen, ettei siitä tahdo löytyä suomenkielistä kirjallisuutta. Mun mielestä tuo äskeinen dokumentti oli todella hyvä ja rohkaiseva. Turha vanhempien syyllistäminen oli jätetty pois. Olen vuosien varrella törmännyt jos jonkinlaisiin "asiantuntijoihin" joiden vihjailut ovat loukanneet syvästi. Muutenkin tää suomalainen tapa hyssytellä asiat kuoliaaksi saa sapen kiehumaan! Esim. mulle on aina painotettu ettei saa tehä puhumattomuudesta "numeroa". Dokumentissa asiantuntijat kertoivat lapselle selvästi, mikä hänen ongelmansa on ja miten siitä voisi parantua. Meillä vaan "tuetaan lapsen itsetuntoa" kaikenmailman taideterapiassa varoen samalla visusti kertomasta hänelle MIKSI hänen on terapiassa käytävä!!

 

Minulla oli lapsena aikanaan valikoivaa puhumattomuutta, joka liittyi selkeästi ujoon luonteeseen ja esillä olemisen pelkoon. Kaveripiireissä pyörin, mutta yleensä puhuin kahdenkesken vain parhaan kaverin kanssa. Ja perheenjäsenille. Ei vain pystynyt puhumaan tietyissä tilanteissa, tai tietyille ihmisile varsinkaan. Tähän ei tarvittu erityistä syytä. Jos eka kohtaamistilanne oli jännittävä tai hämmentävä, niin puhumattomuus oli turvallinen ratkaisu, en altistanut itseäni jollakekin tuntemattomalle (vaaralle?). Puhuminen pelotti, hiljaa oli turvallisempi. Mistään huomion hakemisesta ei ollut kyse, päin vastoin. Yksi keskeinen tekijä on se, että puhumattomuudesta tulee sitten myös rooli, josta on vaikea päästä eroon. Jos et ole puhunut jollekin ihmiselle vuosiin, niin puhumisen aloittaminen hänelle ei ole helppoa.

Hiljalleen iän myötä ongelma helpotti eikä haitannut liiemmälti koulua, esim. Yo-todistus oli erinomainen ja minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Viimeisenä jäänteenä oli esintymispelko, joka sekin väheni lukio- ja aikuisiässä. Nykyään keski-iässä ole selvästi keskimääräistä puheliaampi ja puheenaloituskynnys on matala myös vieraille ihmisille (johtunee osin asuinpaikasta, joka ei ole pääkaupunkiseutu eikä Länsi-Suomi. Myös esiintymisjännitys on kadonnut, osin työelämän kokemusten vuoksi, esim. kokouksissa olen yleensä äänessä enemmän kuin muut.

Ongelma on jossain määrin periytyvää, ilmeisesti ujon luonteen kautta, koska useimmilla lapsillamme on ollut samaa enempi tai vähempi, eniten eskari- ja ala-asteiässä. Noin 10-vuotiaana heillä on yleensä selvästi helpottanut kuten minullakin aikanaan. Ujous on tiukemmassa ja se ei heillä ehkä muutu vastaavalla tavalla kuin minulla. Ole yrittänyt neuvoa heille, että kuitenkin iän myötä puhumattomuus kiinnittää enemmän huomiota kuin edes niukka puhuminen. Puhumisen kautta voi myös vaikauttaa asioihin. Muut eivät ole ajatustenlukijoita.

Mutta kyseessä on paljon tunnepuolen asia, jota ei lapsi järjellä pysty selittämään, vaikka puhumaton olisi eirttäin järkevä ihminen. Kyseessä on eräänlainen henkinen lukko, johon avain on kadoksissa, kunnes lukko hiljalleen aukeaa tavalla tai toisella. Painostaminen työntää yleensä lukon tiukemmalle. Aika usein herääminen tapahtuu 10-12 v iässä, kun toteaa, että ei tämä toimi ja on pienempi paha voittaa pelkonsa kuin jatkaa turvallisen puhumattomuuden tiellä. Muutos tapahtuu yleensä vaiheittain puhumista lisäämällä, ensin turvallisemmissa tilanteissa, sitten muutenkin kun siitä tule tapa puhumattomuuden sijaan.

Niin ja ei tähän mitään traumoja tarvita, kyllä tavallista ujompi luonne voi olla taustana. Ja nytpä tuli mieleen että myös oma äitini on kertonut olleensa lapsena hyvin ujo, mutta iäkkäämpänä on erittäin kova juttelemaan kelle vaan. Että geeneissä kai meillä n tämä taipumus.

 

Tuossa on omien kokemusteni valossa täyttä asiaa aiheesta:
http://kipaedu.wikispaces.com/Ahdistuneisuush%C3%A4iri%C3%B6t+%28valikoiva+mutismi%29+lapsella