Minulla oli lapsena aikanaan valikoivaa puhumattomuutta, joka liittyi selkeästi ujoon luonteeseen ja esillä olemisen pelkoon. Kaveripiireissä pyörin, mutta yleensä puhuin kahdenkesken vain parhaan kaverin kanssa. Ja perheenjäsenille. Ei vain pystynyt puhumaan tietyissä tilanteissa, tai tietyille ihmisile varsinkaan. Tähän ei tarvittu erityistä syytä. Jos eka kohtaamistilanne oli jännittävä tai hämmentävä, niin puhumattomuus oli turvallinen ratkaisu, en altistanut itseäni jollakekin tuntemattomalle (vaaralle?). Puhuminen pelotti, hiljaa oli turvallisempi. Mistään huomion hakemisesta ei ollut kyse, päin vastoin. Yksi keskeinen tekijä on se, että puhumattomuudesta tulee sitten myös rooli, josta on vaikea päästä eroon. Jos et ole puhunut jollekin ihmiselle vuosiin, niin puhumisen aloittaminen hänelle ei ole helppoa.
Hiljalleen iän myötä ongelma helpotti eikä haitannut liiemmälti koulua, esim. Yo-todistus oli erinomainen ja minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Viimeisenä jäänteenä oli esintymispelko, joka sekin väheni lukio- ja aikuisiässä. Nykyään keski-iässä ole selvästi keskimääräistä puheliaampi ja puheenaloituskynnys on matala myös vieraille ihmisille (johtunee osin asuinpaikasta, joka ei ole pääkaupunkiseutu eikä Länsi-Suomi
. Myös esiintymisjännitys on kadonnut, osin työelämän kokemusten vuoksi, esim. kokouksissa olen yleensä äänessä enemmän kuin muut.
Ongelma on jossain määrin periytyvää, ilmeisesti ujon luonteen kautta, koska useimmilla lapsillamme on ollut samaa enempi tai vähempi, eniten eskari- ja ala-asteiässä. Noin 10-vuotiaana heillä on yleensä selvästi helpottanut kuten minullakin aikanaan. Ujous on tiukemmassa ja se ei heillä ehkä muutu vastaavalla tavalla kuin minulla. Ole yrittänyt neuvoa heille, että kuitenkin iän myötä puhumattomuus kiinnittää enemmän huomiota kuin edes niukka puhuminen. Puhumisen kautta voi myös vaikauttaa asioihin. Muut eivät ole ajatustenlukijoita.
Mutta kyseessä on paljon tunnepuolen asia, jota ei lapsi järjellä pysty selittämään, vaikka puhumaton olisi eirttäin järkevä ihminen. Kyseessä on eräänlainen henkinen lukko, johon avain on kadoksissa, kunnes lukko hiljalleen aukeaa tavalla tai toisella. Painostaminen työntää yleensä lukon tiukemmalle. Aika usein herääminen tapahtuu 10-12 v iässä, kun toteaa, että ei tämä toimi ja on pienempi paha voittaa pelkonsa kuin jatkaa turvallisen puhumattomuuden tiellä. Muutos tapahtuu yleensä vaiheittain puhumista lisäämällä, ensin turvallisemmissa tilanteissa, sitten muutenkin kun siitä tule tapa puhumattomuuden sijaan.
Niin ja ei tähän mitään traumoja tarvita, kyllä tavallista ujompi luonne voi olla taustana. Ja nytpä tuli mieleen että myös oma äitini on kertonut olleensa lapsena hyvin ujo, mutta iäkkäämpänä on erittäin kova juttelemaan kelle vaan. Että geeneissä kai meillä n tämä taipumus.