Oli pitkään epäselvää, mistä kivut ja kohtaukset johtuivat. Lääkärit väittivät närästykseksi, vaikka minä myös konttasin oksentaen ympäri kotia, kun kohtaukset tulivat. Olin juuri synnyttänyt ensimmäisen lapseni ja ensimmäinen kohtaus tuli muutama viikko synnyttyksen jälkeen. Ihmettelin niitä lääkärille jo jälkitarkastuksessa. Olin aiemmin jo yrittänyt soittaa ambulanssia itselleni, mutta sitä en saanut, koska menin sanomaan, että tuettuna pystyn kävelemään. Hätäkeskuksesta sitten sanoivat, että taksi on ainoa vaihtoehto tulla. Meillä on kuitenkin se muutaman viikon ikäinen vauva, jonka kanssa miehen piti tietenkin jäädä kotiin, ei hän minua saattamaan päässyt. Tiedossa kuitenkin oli, että päivystykseen jonottaessa menee tunteja aikaa, eikä päivystys ole pöpöjenkään takia mikään paras paikka vastasyntyneelle.
Puoli vuotta meni ennenkuin pääsin leikkaukseen. Viimeiset viikot olivat yhtä tuskaa. Litalginia otin pahimpina hetkinä, mutta koska imetin, vältin sitä viimeiseen saakka. Vauvamme oli valtavan allerginen, hänelle ei ollut löytynyt sopivaa korviketta, joten imetys oli ns. pakollista.
Kohtauksia oli joka päivä monta, tai sitten jatkuvaa kipua kylkikaaren alla. haima-arvot nousivat, olin kiireellisenä leikkaukseen jonossa. Päivät olin yksin vauvan kanssa ja pelkäsin tulevia kohtauksia ja mies töissä oli tosi huolissaan meistä. Pelko oli siitä myös, että mitä vauva syö minun leikkauksen ajan. Pakkaseen oli tietty lypsetty maitoa, mutta jos jotain komplikaatioita tulisi, se ei riittäisi paria vuorokautta kauempaa. Voin sanoa, että oli aika hirveä puolivuotinen.... MUTTA leikkaukseen jäivät kaikki vaivat!!! Voi mikä olo on ollut sen jälkeen!!! Mieletöntä! Ei yhtään kohtausta enää, ei haamukipuja. Kerran kun otin kipuihin panacodia, tuli haamutunne siitä samasta kivusta ja hui kun se säikäytti! Sen jälkeen en tuota lääkettä ole ottanut. Nyt on 4 vuotta leikkauksesta ja olo edelleen mahtava!
