No jaa, pakko on sanoa, että kaikki nuo mainitsemasi termit on tulleet mieleen tässä 2,5 viime vuoden aikana -varsinkin kun nyt on kuvioissa vielä nelikuukautinen pikkusisko.
Siis:
Väsyttävää, kyllä, lähes kroonisesti, kun pikkuneiti heräilee edelleen pari kertaa yölläkin syömään ja päivät ovat kahden kanssa yhtä hulinaa vailla moniakaan hengähdystaukoja. Koskaan ei siis saa univelkaa kiinni.
MUTTA;
- Pinna on pidentynyt valovuoden mittaiseksi (mistä on hyötyä myös omassa työssäni)
- Mies auttaa, minkä jaksaa / voi / ehtii, mikä on opettanut hiukan laiskanpulskealle ukolle aloitekykyä, ripeyttä ja asioihin tarttumista
- Muilta saa rutkasti säälipisteitä, sekä anteeksi unohtelua ja yleistä hajamielisyyttä
Tylsää, kyllä. Sadannen hiekkakakun ja tuhannennen tuherruksen ihailu ei enää ole ihan niin hohdokasta kuin sen ensimmäisen. Päivät toistuvat samanlaisina ja olo on kuin Bill Murraylla siinä murmelileffassa. Ainoat aivotyötä vaativat pohdinnat koskevat sään suhdetta ulkoiluvarustuksiin, sekä uusia hämäyskikkoja, joilla ateriasta saisi edes puolet menemään muuallekin, kuin lattialle ja juuri narulta otetuille vaatteille.
MUTTA:
- Näyttelijäntaidot ovat kehittyneet huomattavasti -samoin kyky kommentoida ihastuneena eri tuotoksia aivojen lainkaan osallistumatta tapahtumaan. (Jälleen taitoja, joista on hyötyä omassa ammatissani)
- Lapsi oppii hirmuista vauhtia uusia taitoja, kun siirrytään vaiheesta "Sinä teet, minä katson ja ihailen" vaiheeseen "Tehdään yhdessä äitin kanssa" (jotain, minkä äiti saa valita)
- Monotonisuuden tappotalkoissa tulee käytyä paikoissa, joissa ei ehkä muuten koskaan kävisi. (Esim. mitä kummallisemmat eläintarhat, -puistot ja -museot, toinen toistaan kotikutoisemmat tapahtumat, esitykset ja konsertit, jne.)
- Tylsyyden marinoima "peukalo-keskellä-kämmentä-äiti" löytää itsestään "Askartelija-äidin", "Valokuvaaja-äidin", "Hop-lop-äidin" ja "jukebox-äidin", sekä paljon muita latentteina uinuneita taitoja.
Kamalaa, juu, sitäkin toisinaan, kahdesta syystä. Toinen on se vähemmän romanttinen. 2,5 vuotias on ikäkaudelleen tyypillisesti tehnyt suuren löydön; Hänellä on oma tahto! Samaan aikaan hän ei kuitenkaan -ikäkaudelleen ominaisesti- vielä ymmärrä, että kaikki ei maailmassa voi mennä tämä uuden löydöksen mukaisesti, mikä väistämättä aiheuttaa pieniä eturistiriitoja talouden ikääntyneempien osapuolten kanssa. Ja kun 4kk vanha siskonsa ei vielä osaa, eikä tajua paljon mitään muuta, kuin "maitoa tänne ja heti!", niin "kamala" on varmaankin oikea termi kuvaamaan esim. joitakin iltapesuhetkiä parhaimmillaan.
Toinen syy siihen, miksi "niiden penskojen kanssa" on vuorenvarmasti kamalaa kaikilla äideillä onkin sitten samalla vastaus rivien välissä esittämääsi kysymykseen "kannattaako?". Nimittäin sen suurempaa rakkautta on vaikea kuvitella, kuin mitä noita jälkeläisiään kohtaan tuntee. Ja sen mukana tulee myös järjettömän massiivinen ja aina läsnä oleva huoli, pelko, jopa ahdistus noiden pienten timanttien hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Ja pahinta on ajatus siitä, että tämä ei koskaan lakkaa (kenties muuttaa vain muotoaan matkan varrella), ja että vaikka kuinka pelkään ja ennakoin, varjelen ja huolehdin, opetan ja muistutan, kaikelta en koskaan saata suojata. Ja se, jos mikä tekee nöyräksi. (josta on paljonkin hyötyä ammatissani...)
Siis sanalla sanoen, enemmän saan, kuin annan.