Poika valvottaa aamuyöt ja sen jälkeen kun nukahtaa on elämä yhtä hurjaa ties mitä.
Viimeyönä tais olla pahin, joku maailmanloppu tai ydinsota tai mikä lie...
Seisoin pihalla ja katsoin taivaalle kun siellä näkyi jokin outo "pallo". Yhtäkkiä se pallo räjähti ja levisi hirveen isoksi "pilvimassaksi". Tosin ei siitä kuulunu minkäänlaista ääntä.
Sen jälkeen alkoi kuulumaan yleinen hälytysääni ja jokapaikka alkoi kuhisemaan jotain ihme armeijaukkoja tms. Kaikkien piti lähtee jonnekki ihme rakennukseen mutta mä seikkailin vaan pitkin autioita katuja.
Toisaalta mun kai piti ettiä mun lapset ja viedä ne sinne rakennukseen,mut jostain syystä tuli koko ajan kaikkee muuta siihen ennenku pääsin heidän luo.
Loppujen lopuksi en tainnu löytää heistä ketään,pakoilin vaan niitä miehiä tyhjissä taloissa ja koitin saada viimeisiä ihmisiä lähtemään kodeistaan, murehdin vielä kaikkien niiden vanhusten puolesta,jotka eivät pääse omin avuin lähtemään.
Seisoin keskellä jotain kaupunkia ja näin kuinka valo kerrallaan sammui kodeista. Oli kauheen paha ja haikee mieli ja munsta tuntui,että ne miehet kävi tappamassa kaikki ne,jotka eivät halunneet lähteä kotootaan.
Olin omassa kotonani (joka ei ollut kuitenkaan samanlainen ku mun koti on), totesin että lapset on viety,enkä saa heitä enää koskaan takaisin,koska en halunnut mennä siihen rakennukseen mihin kaikki meni.
Voi elämä. Jos pääsis taas tohon nukkumiseen kiinni,niin ei joka aamu tarttis miettiä ekana,että missä ollaan,mikä maa ja onko nyt sota vai mikä...
:snotty:
Viimeyönä tais olla pahin, joku maailmanloppu tai ydinsota tai mikä lie...
Seisoin pihalla ja katsoin taivaalle kun siellä näkyi jokin outo "pallo". Yhtäkkiä se pallo räjähti ja levisi hirveen isoksi "pilvimassaksi". Tosin ei siitä kuulunu minkäänlaista ääntä.
Sen jälkeen alkoi kuulumaan yleinen hälytysääni ja jokapaikka alkoi kuhisemaan jotain ihme armeijaukkoja tms. Kaikkien piti lähtee jonnekki ihme rakennukseen mutta mä seikkailin vaan pitkin autioita katuja.
Toisaalta mun kai piti ettiä mun lapset ja viedä ne sinne rakennukseen,mut jostain syystä tuli koko ajan kaikkee muuta siihen ennenku pääsin heidän luo.
Loppujen lopuksi en tainnu löytää heistä ketään,pakoilin vaan niitä miehiä tyhjissä taloissa ja koitin saada viimeisiä ihmisiä lähtemään kodeistaan, murehdin vielä kaikkien niiden vanhusten puolesta,jotka eivät pääse omin avuin lähtemään.
Seisoin keskellä jotain kaupunkia ja näin kuinka valo kerrallaan sammui kodeista. Oli kauheen paha ja haikee mieli ja munsta tuntui,että ne miehet kävi tappamassa kaikki ne,jotka eivät halunneet lähteä kotootaan.
Olin omassa kotonani (joka ei ollut kuitenkaan samanlainen ku mun koti on), totesin että lapset on viety,enkä saa heitä enää koskaan takaisin,koska en halunnut mennä siihen rakennukseen mihin kaikki meni.
Voi elämä. Jos pääsis taas tohon nukkumiseen kiinni,niin ei joka aamu tarttis miettiä ekana,että missä ollaan,mikä maa ja onko nyt sota vai mikä...
:snotty:
