ruuhkavuosiin vertaistukea

Heipä vaan
Ne on täällä, ruuhkavuodet. Iskee aika kovaa vasten kasvoja just tällä hetkellä. Meillä on kaksi koululaista ja sitten 1 vuotias. Minä vielä hoitovapaalla, mies sitten töissä - koko ajan. Kellon ympäri helposti, eikä viikonloppunakaan ole täysin vapaata. Kaipaan yhteistä aikaa ihan tosi paljon, eikä omakaan aika pahitteeksi olisi välillä. Hän vetäytyy, nyt ehdottaa pariterapiaa - älyttömän hyvä! Jos sais puhuttua vihdoinkin. Hän näkee minut lasten äitinä, on onnellinen, kun lapsilla on hyvä äiti. Toki saattaisin haluta olla jotain muutakin, mutta eihän siihen kertakaikkiaan ole mitään mahdollisuutta, kun hoidan koko homman käytännössä itsekseen. Jos pitää olla äiti koko ajan, niin ei saata riittää muuhun voimia. Ennen oli yhteistä aikaa illalla, mutta nyt hän tulee niin myöhään töistä, ettei siinä kovin syvällisiä keskusteluja ehdi käymään. Lisäksi hän sanoi, että varmaan sen takia ei keskustella kovin usein, kun ei oikein ole yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Siinä on ehkä syvempi ongelma - minulla ei ole mielenkiinnon kohteita, koska ei kuitenkaan ole aikaa niihin paneutua.

Eroa ei kukaan ole miettinyt, eikä se ole mikään uhka. Rakastetaan kyllä molemmat, mutta tällä hetkellä on todella rankkaa henkisesti. Lähinnä haluaisin vaan kuulla, että kai tää joskus loppuu? Helpottaako sitten, kun menen töihin? Ehkä. Tosin vähän pelottaa, että sitten ei nähdä sitäkään vertaa ja kaikki kotihommat on edelleen mulla. Mutta kai tämä joskus helpottaa?

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun ja pahoittelut hieman sekavasta sepustuksesta. Mielen päällä on paljon. Jos on joku lohsun sana sanoa, niin sano. Pienikin riittää.

 

Olisiko teillä mahdollisuutta pienentää sinun arkista kuormaasi esim siivoojan avulla, lastenhoitaja mahdollistamaan omia menojasi päiväsaikaan tms? Näin sinulla vapautuisi vapaata aikaa arkeen, ja se synnyttäisi välillenne uudenlaista keskustelua sinun löytäessäsi jokin harrastus tms? Saisitko jostain itsellesi seuraa päivisin, esim kahvittelua isompien ollessa koulussa?
Meillä on viisi lasta, nuorin teidän kuopuksen ikäinen ja vanhin koululainen. Oma aika on ollut kortilla, pohjimmiltaan kuitenkin siksi etten ole sitä raaskinut napata yhteisestä ajasta.. Se pidemmällä tähtäimellä oli kuitenkin tosi väärin.
Mä uskon, että jos ei ole "koko ajan saatavilla" se herättää puolisonkin mielenkiintoa toisella lailla. Helposti ruuhkavuosissa uppoaa itse hoitovapaalla jne siihen arkiseen "mun on pakko suorittaa" - moodiin eikä ehkä itse pääse sieltä esiin "naisena"? Meillä aiemmin mies hoki "sä voit mennä mihin haluat aina kun mä oon kotona", mutta vasta sairasloman koittaessa vieressä mun arkea seuratessa löytyi ymmärrys mun jaksamattomuuteen, ja ymmärrys siihen ettei hän ollut ollut tässä kotona jotta mun oma aika ois ollut mahdollista. Me ollaan yhdessä muutettu aika paljon arkea, jotta se on molemmille mieluisaa ja siten meille on rantautunut takaisin myös arkiset hellyydenosoitukset. Jos malttaa edes kerran vuoteen laittaa kalenteriin sen ajan, kun tutustutaan ikäänkuin henkisesti kasvaneeseen puolisoon uudelleen ilman lapsia, löytää myös syitä rakastua kumppaniin uudelleen.
Ruuhkavuodet..ne menee kyllä ohi, ja parisuhde varmasti kestää sen ja kasvaa niiden mukana, se kysyy vain Tahtomista niinäkin päivinä kun vuorokauden tunnit ei riitä. Hienoa, että olette lähteneet työstämään tätä!!

 

Käydään kuopuksen kanssa muskarissa ja perhekerhossa ja aina säännöllisen epäsäännöllisesti nähdään kaverin ja hänen samanikäisen kanssa. Ja nämä kerrat onkin tosi tervetulleita ja kivoja ja saa unohtamaan, että edes surettaa. Mutta kotona ollessa sitten on kaipuuta. Varsinkin niinä tyhjinä hetkinä. Jotenkin kestän sen työnteon määrän vielä, mutta se on tuo vetäytyminen ja puhumisen loppuminen, mikä uuvuttaa. Tuntuu, ettei enää pääse lähelle.
Eilen itseasiassa aloitin oman harrastuksen, se on kerran viikossa ja heti kyllä tuntui paremmalta. Ja onnistuin olemaan syyllistymättä siitä, että olin nyt poissa ja miehen piti hoitaa koti. Siis pari tuntia. Voi hyvänen aika, että ei siitä pitäisi edes yrittää syyllistyä! Meillä on ollu vähän tuo sama, että mies sanoo, että voin mennä sit ku hän on kotona, mutta kuitenki tosi hankala ollu mennä mihinkään. Varsinkaan kun ei oikein ole kotona. Ehkäpä se tästä helpottaa. Tuo oma harrastus on kyllä sisällöltään yhteistä mielenkiinnon kohdetta eli ehkä siitä saa keskustelua aikaan.
Tekis varmaan ihan hyvää päästä ihan yön yli johonkin kahdestaan, mutta ihan vielä en taida tuota kuopusta laittaa yöhoitoon, kun on tottunu pelkästään mun nukutukseen ja heräilee yöllä vielä useammankin kerran. Ehkä jo kesällä. Katsotaan.
Kiitos kun jaoit kokemuksia. Aina helpottaa tietää, ettei ole yksin. Vaikka tietäähän sen, mutta kuitenkin

ap

 

Toivottavasti saatte aikaiseksi mennä pariterapiaan, siellä varmasti löytyisi työkaluja tuohon puhumattomuuteen. Jäin miettimään myös tuota miehesi lausahdusta, että ette puhu varmaan siksi koska ei ole yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Minusta tämä on hieman syyllistävä, sinun harteillesi taakan pistävä kommentti viitaten siihen että "olet vain lasten äiti". Sellaisen "letkauttelun" pitäisi puolin ja toisin loppua, jotta keskusteluyhteydestä tulisi tasapuolinen ja kumpikin näyttäytyy siinä samanarvoisena. Siitä päätellen, että siitä erikseen sanoit, se on sinua varmaan loukannut? Minulla ei ole mieheni kanssa yhteisiä harrastuksia, yhteistä musiikkimakua, eikä yhteisiä menoja jos emme niitä "tee".. Sen sijaan se keskusteluyhteys yhteisen kriisin jälkeen on auennut aiheista yhteinen huumorintaju sekä "Minusta tuntuu, että...", "Miten sun päivä meni, mulla oli..." tai "Mitä mieltä sä oot, mä haluaisin.." ja lisäksi puhutaan ihan arkisista aiheista. Näen toisen hyvin rakastavana ja lämpimänä puolisona ja ensisijaisesti todella hyvänä vanhempana, sellaisena jonka kanssa jakaa nimenomaan tämä yhteinen elämä tässä. Oletko kysynyt mieheltäsi, miten hänen mielestä se sinun näkemisesi lasten hyvänä äitinä eroaa siitä mitä hän haluaa sinulta puolisona? Tyytymättömyys ja ehkä sokeuskin omaa parisuhdetta kohtaan tosi usein kumpuaa ihan muista tekijöistä, niitäkin kannattaa miettiä. Oletteko kokeilleet ottaa tavoitteeksi illalla edes hetken joka päivä "vähän väkisin" istua sohvalla vieretysten, jutella päivän jutut? Siitäkin voisi kehkeytyä ajan kanssa luonnollinen jatkumo läheisyyteen.
Tunnistan erityisen hyvin lausahduksesi oman ajan ottamisesta ja siitä syyllistymisestä, mulla kesti yhdessä vaiheessa itselläni kauan huomata mistä oma syyllistymiseni johtuu ja se ei suinkaan ollutkaan se mies. Kuulin joskus veikeän lauseen;"Jos laittaa sormen vesilasiin, ja siihen jää kuoppa, on korvaamaton". Tällä ajan takaa juuri sitä, että arki pyörii pari tuntia taatusti ilman sinun läsnäoloasikin ja sinä olet varmasti sen jälkeen virkeämpi. Koti-äitien yksinäisyyskin on ihan yleinen asia, vaikka siitä toisinaan vaietaan..minusta siitä "yksin arkeen putoamisesta" pitäisi puhua avoimemmin.

 

On jo otettu yhteyttä, toivottavasti saadaan aika lähiaikoina. Ne mielenkiinnonkohteet tuli vähän yllätyksenä, kun en ollut itse ajatellut, ettei meillä ole yhteisiä. Ehkä se on tottakin ja varmasti löytyy itsestä vikaa, kun en oikein jaksa innostua. Väsymys, hormonit jne. Oon ollu jo pidemmän aikaa sellanen, etten oikein suuresti innostu mistään. Mikä onkin sitten kokonaan jo toinen asia, johon pitäis ettiä vastauksia jo vaikka ehkäisyvalmisteista, jotka tuntuu tasottavan mielen niin kovin tasaiseksi. No mutta tosiaan, se on toinen asia se.
Mun mies ei tahallaan koskaan loukkaa eikä syyllistä, mutta on myös mies. Ja miehet ajattelee asioista eri tavalla (näin se vaan menee, ainakin meillä). Mä saatan jäädä vatvomaan pieniä lauseita vaikka kuinka pitkäksi aikaa vaikkei ole mistään isosta kysymys.
Tänään on ollut vähän rennompi päivä. Semmonen "normaali". Mutta mulla painaa mielen perukoilla, että mikä se on se asia, josta hän haluaa keskustella ja mikä painaa? Mikä on se asia, että haluaa ulkopuolista keskusteluapua? Eihän sen tarvii olla mikään iso asia ja pitkässä parisuhteessa (ollaan oltu n. 15 vuotta yhdessä) tulee hankalia aikoja, mutta mikä se on? Kun en tiedä. Semmonenhan pistää miettimään ja aikaa on, kun kotona vaan on.
Iltaisin tosiaan aikasemmin aina juteltiin ja se ihan riitti mulle. Nyt mies tulee useimmiten kotiin lähempänä kymmentä ja sit sitä pitääkin jo mennä nukkumaan. Ja tosiaan, joku painaa miehenkin mieltä. Ei vaan tiedä mikä. Noh, katotaan. Kiva, kun on tällasia vähän "normaalimpia" päiviä välissä. Ja on meillä vielä huumoria tallella, se sentään keventää joskus
Kotiäitien yksinäisyydestä pitäis kyllä puhua paljon enemmän. Meitä on paljon.

 

"Mutta mulla painaa mielen perukoilla, että mikä se on se asia, josta hän haluaa keskustella ja mikä painaa? Mikä on se asia, että haluaa ulkopuolista keskusteluapua?"
Tämä voi olla ulkopuoliselta todella haku-ammuntaa, mutta voisiko se ehdotus ulkopuolisesta keskusteluavusta olla ikäänkuin tarkoitettu sinun omien tuntojesi ja hänen ajatusten purkamiseen tilanteesta eikä niinkään mieltä painava asia tai aihe? Jos mies ei tiedä mitä sanoa, tai Miten sanoa ja tarjoaa tällaista vaihtoehtoa jotta löytäisitte yhteisen tavan kommunikoida? Jos mies tekee pitkää päivää, kokee hänkin varmasti omalla tavalla olevansa yksinäinen eli vähän kuin irrallinen perheestä, samoin kuin sinusta tuntuu oman arjen taakkasi alla. Ihanaa, että panostatte yhteiseloonne.

 

Ei välttämättä yhtään hakuammuntaa. Voi ihan hyvin olla. Varmasti tulee omassa päässä suurenneltua mahdollisia ongelmia, kun on liikaa aikaa. Asiat selviää kyllä.
Meillä on aina ollu niin hyvä olla (tai jos tässä nyt alkaa edellistä pikkulapsiaikaa muistelemaan, niin olihan sielläkin paljon väsymystä jne.), että tuntuu nyt niin pahalta. Ja pitäähän parisuhdetta kehittää. Ei olla enää parikymppisiä Ehkä on molemmat kasvanu ja muuttunu.
Sinusta on kyllä ollu apua, kiitos kun ja oot kokemuksia. Ehkä vähän vois itekin rauhottua ja nähdä hyviä puolia. Kiitos

 

Sitähän se tosiaan taitaa olla, että pitkässä suhteessa sitä ehtii kasvaa. Helposti jää pikkulapsi-arjen jalkoihin vaan se aika ottaa toisen kädestä yhteisellä kasvuntiellä kiinni. <3 Kiitos itsellesi, näinpä vain minäkin sain huomata ettei samankaltaisten ajatusten kanssa tarvitse rämpiä yksin. Jos myöhemminkin haluat jakaa ajatuksia, voit laitella viestiä.

 

Nyt on pakko vielä kirjoittaa. Eilen hän vihdoin vähän puhui. Tai puhui paljon. Minulla on ollut pitkään tunne, ettei hän halua viettää aikaa kanssani. Muiden kanssa kyllä on mukavaa, muttta minua välttelee. Ja eilen hän sanoikin, että ei enää halua viettää aikaa kanssani. En ole sellaista seuraa. Se tuntui molemmista pahalta ja tilanne halutaan korjata. Minä ainakin haluan. Ja oletettavasti hänkin, kun ollaan menossa pariterapiaankin. Pitkään on kuulemma jo vaan "mennyt mukana". Sellaistahan lapsiperhearki on! Ei se ole sen kummempaa, eikä siinä aina ole aikaa muulle. Unohtui vaan hoitaa sitä parisuhdetta välissä. Onhan meillä ollut kahdenkeskistäkin aikaa, mutta aika vähän ja viime vuosina vielä vähemmän. Ilmeisesti tämä ei riitä. Minä en riitä. Sellainen olo on nyt. Mun mies on hyvin älykäs ja osaa puhua tosi hyvin jne. En ole mikään tyhmä itekään, mutta jotenkin hänen seurassa en tunne itseäni järin fiksuksi. Pelottaa, että ymmärrän asioita väärin, analysoin väärin, sanon jotenkin tyhmästi. Ei hän varmasti näin juuri ajattele, mutta ei minusta myöskään juttuseuraa hae.
Ei ole ikinä milloinkaan ollut näin paha olla. Ihan fyysinen paha olo. Tahtoa löytyy korjata asia, mutta mitä jos se ei riitä? Tänään on isommat lapset yökylässä, toivottavasti saadaan jatkettua keskustelua. Päivällä ei voi jutella, kun on liikaa korvia ympärillä.

 

Nyt on pakko vielä kirjoittaa. Eilen hän vihdoin vähän puhui. Tai puhui paljon. Minulla on ollut pitkään tunne, ettei hän halua viettää aikaa kanssani. Muiden kanssa kyllä on mukavaa, muttta minua välttelee. Ja eilen hän sanoikin, että ei enää halua viettää aikaa kanssani. En ole sellaista seuraa. Se tuntui molemmista pahalta ja tilanne halutaan korjata. Minä ainakin haluan. Ja oletettavasti hänkin, kun ollaan menossa pariterapiaankin. Pitkään on kuulemma jo vaan "mennyt mukana". Sellaistahan lapsiperhearki on! Ei se ole sen kummempaa, eikä siinä aina ole aikaa muulle. Unohtui vaan hoitaa sitä parisuhdetta välissä. Onhan meillä ollut kahdenkeskistäkin aikaa, mutta aika vähän ja viime vuosina vielä vähemmän. Ilmeisesti tämä ei riitä. Minä en riitä. Sellainen olo on nyt. Mun mies on hyvin älykäs ja osaa puhua tosi hyvin jne. En ole mikään tyhmä itekään, mutta jotenkin hänen seurassa en tunne itseäni järin fiksuksi. Pelottaa, että ymmärrän asioita väärin, analysoin väärin, sanon jotenkin tyhmästi. Ei hän varmasti näin juuri ajattele, mutta ei minusta myöskään juttuseuraa hae.
Ei ole ikinä milloinkaan ollut näin paha olla. Ihan fyysinen paha olo. Tahtoa löytyy korjata asia, mutta mitä jos se ei riitä? Tänään on isommat lapset yökylässä, toivottavasti saadaan jatkettua keskustelua. Päivällä ei voi jutella, kun on liikaa korvia ympärillä.

Voi kurjuus, tuntuu varmasti pahalta.
Toivottavasti te saatte puhuttua asiat selviksi. Sellaista nimittäin se lapsiperheen arki juuri on.
En tarkoita saada sinua ahdistumaan lisää, mutta oman edellisen parisuhteeni kokemuksella kysyn kuitenkin, voisiko olla mahdollista että miehesi on ihastunut johonkuhun ja siksi viihtyminen olisi toisaalla? Sekäänhän ei missään nimessä tarkoita, että hän olisi ajatellut tuntemuksiaan viedä millään tasolla pidemmälle, mutta usein oma kumppani on "vähemmän" viihdyttävää seuraa sellaisessa tilanteessa kun viihtyy myös jossakin toisessa seurassa, ja toinen vetäytyy helposti omiin oloihinsa jotta kumppani ei joko "näe silmistä" tai ei itse osaa "tulla ajatuksistaan maan pinnalle". Edellisessä suhteessani minä olin jokusen vuoden suhteen- ja esikoisen vauvavuoden jälkeen "vain lapsen äiti" eikä miehen tahto riittänyt, koska tunteet olivat jo liian syvällä toisaalla. Taustalla oli edeltänyt tosin vuosi, kun omasta valinnastaan hän eli tilanteessa jossa oli kotona läsnä vain 1-2pv kahdesta viikosta, sekin varmasti erkaannutti koska ei ikinä"päässyt sisään" vauva-arkeen. Onneksi nykyisessä avioliitossa minä riitän.

 

Näen johonkin toiseen ihastumisen äärimmäisen epätodennäköisenä. Hän on lähinnä töissä koko ajan. Siis aivan kellon ympäri töissä. Ja siellä nyt ei ainakaan ole ketään potentiaalista. Käväisi se mielessä, mutta poistin ajatuksen, sillä ei hän ole sitä tyyppiä. Tai ei varmasti kukaan halua omasta rakkaastaan ajatella, että olisi sitä tyyppiä, mutta tässä tapauksessa en vaan usko. Ja sitä on hankala lähteä utelemaan ilman, että loukkaa toista, kun ei luota.
Ikävää, että sinulle on käynyt niin, mutta hyvä, että nykyinen suhde on hyvä <3

 

Tosi hieno juttu, että teillä on luottamus 100%. Totta tuo, ettei sellaista voi oikein utelemaankaan lähteä. Kyllä jokainen varmasti "omansa" tuntee, hyvä että olet saanut poissuljettua sellaisen vaihtoehdon!