Mä en vieläkään voi uskoa,nuppu on poissa..
Elämäni raskain päätös, elämäni epäitsekkäin teko.
Ennen kuin mentiin röntgeniin ja ultraamaan, niin lekuri huomasi jo Ronjan kävelyn.
Teki hermotestikokeen, taittoi tassut eri asentoon. Ja Ronja osas korjata etutassut kyllä. Mutta takatassuja ei. Ne jäivät paikoilleen..
Hermosuonissa vikaa.
Rauhotettiin Ronja, ja vietiin röntgeniin.
Ne otti Ronpulasta neljä kuvaa.
Yhen selkärangasta, ja siinä näkyi lantion luustoutuminen..
Vatsa-alueella näkyi perna. Ja lekuri tuijotti sitä kauan. Mun mielestä se ainakin tuntui siltä.
Sitten se tutki muut kuvat ja huokas, ja sanoi että perna on suurentunut kymmenkertaiseksi, ja luusto ei ole enää kunnossa.
"Ronja on vakavasti sairas.." Siinä vaiheessa mä en pidätellyt kyyneleitäni enään.
"Tää perna on ollut todella kivulias, ja jalatkin tulisi pettämään ennen pitkää.."
Mutta sehän juuri, Ronja ei koskaan näyttänyt kipuaan. Hä ei murissut, ei vinkunut. Ei mitään! Ronja vaan oli sellainen.. Miten ihmeessä mä tiedän että siihen ei satu??
Siellä röntgen huoneessa halasin ja rapsuttelin kyyneleet silmissä. Soitin miehelleni, ja sanoin että mä en pysty tähän yksin..
Mä en pysty hyvästelemään Ronjaa yksin, mä en pysty tekemään tätä päätöstä yksin..
Lähdin Ronjan kanssa ulos, mun oli saatava happea.
Siellä me räntäsateessa istuttiin. Ronja painautui minuun kiinni, ja se tökkös mua kuonollaan monta kertaa.
Ihan kuin se olis antanut mulle luvan..
Mä päästin Ronpulan juoksemaan pellolle, ja heittelin sille keppiä. Me nautittiin viimeisistä hetkistä yhdessä. Ihan rauhassa.. Mä rapsuttelin ja juttelin sille. Mä kerroin kuinka paljon mä tulen sitä ikävöimään, kuinka paljon hä toi mun elämään. Mä kewrroin kuinka vaikeaa mun on tehä tää loppuun, ja että mä suojelen häntä. Mä kerroin kuinka paljon mä häntä rakastan, ja miten mä tulenkaan sitä ikävöimään!
Siellä räntäsateessa me vietettiin viimeiset yhdessäolo hetket kahdestaan.
Mieheni tuli, ja me mentiin sisälle huoneeseen.
Ronja katsoi minua taas suoraan silmiin, se apea katse.. Sitä en voi unohtaa. Siinä katseessa oli jotain, mikä sai mut pitämään itseni päätöksessä.
Siitä katseesta on jo kauan puuttunut se kirkkaus ja ilo. Se muistui että kotonakaan se katse ei ole ollut enää kuin hetkellisesti iloinen.. Miksen mä ole sitä nähnyt??
Turhaa kipua, miksei Ronja ole sitä mulle näyttänyt? Tai miksen mä olen sitä nähnyt..
Lääkäri laittoi Ronjalle rauhotuspiikin uudestaan, ja Ronja nautti meidän rapsutuksista niin kovin ettei se käynyt makuulleen ollenkaan. Se nautti, ja se pussas.
Viimein se laski päänsä mun reidelle, ja kävi makuulle.
Mä jatkoin silittelyä koko ajan, en hetkeksikään lopettanut. Lekuri sanoi että vaikka koira on rauhoitettu, niin se tietää mitä ympärillä tapahtuu. Ja mulle oli tärkeää se että Ronja ties olevansa turvassa, ja se että mä en siitä viereltä pois lähde, mä olen loppuun asti. Ihan loppuun..
Sitten laitettiin kanyyli, ja ensin lekuri pisti kolme ruiskua lisää rauhoittavaa, ja sitten kolme ruiskua "myrkkyä." Mä jatkoin paijaamista, ja halaamista.
Kun lekuri sanoi että sydän on pysähtynyt, niin siinä hysteerisen itkun lomassa otin Ronjalta kaulapannan pois, ja sanoi että "vapaa..."
Voi Ronja, kuinka mulla ikävä sua onkaan! Mulla on niin ontto olo, tyhjä.
Missä on mun takiainen? Toista sunlaista koiraa ei tule. Kukaan ei sua pysty korvaamaan.
Suunnaton ikävä! Sä olit ainutlaatuinen.
Ronja 3.7.1996-29.2.2008.
14.58 nukuit pois luotani, näemme vielä..
Elämäni raskain päätös, elämäni epäitsekkäin teko.
Ennen kuin mentiin röntgeniin ja ultraamaan, niin lekuri huomasi jo Ronjan kävelyn.
Teki hermotestikokeen, taittoi tassut eri asentoon. Ja Ronja osas korjata etutassut kyllä. Mutta takatassuja ei. Ne jäivät paikoilleen..
Hermosuonissa vikaa.
Rauhotettiin Ronja, ja vietiin röntgeniin.
Ne otti Ronpulasta neljä kuvaa.
Yhen selkärangasta, ja siinä näkyi lantion luustoutuminen..
Vatsa-alueella näkyi perna. Ja lekuri tuijotti sitä kauan. Mun mielestä se ainakin tuntui siltä.
Sitten se tutki muut kuvat ja huokas, ja sanoi että perna on suurentunut kymmenkertaiseksi, ja luusto ei ole enää kunnossa.
"Ronja on vakavasti sairas.." Siinä vaiheessa mä en pidätellyt kyyneleitäni enään.
"Tää perna on ollut todella kivulias, ja jalatkin tulisi pettämään ennen pitkää.."
Mutta sehän juuri, Ronja ei koskaan näyttänyt kipuaan. Hä ei murissut, ei vinkunut. Ei mitään! Ronja vaan oli sellainen.. Miten ihmeessä mä tiedän että siihen ei satu??
Siellä röntgen huoneessa halasin ja rapsuttelin kyyneleet silmissä. Soitin miehelleni, ja sanoin että mä en pysty tähän yksin..
Mä en pysty hyvästelemään Ronjaa yksin, mä en pysty tekemään tätä päätöstä yksin..
Lähdin Ronjan kanssa ulos, mun oli saatava happea.
Siellä me räntäsateessa istuttiin. Ronja painautui minuun kiinni, ja se tökkös mua kuonollaan monta kertaa.
Ihan kuin se olis antanut mulle luvan..
Mä päästin Ronpulan juoksemaan pellolle, ja heittelin sille keppiä. Me nautittiin viimeisistä hetkistä yhdessä. Ihan rauhassa.. Mä rapsuttelin ja juttelin sille. Mä kerroin kuinka paljon mä tulen sitä ikävöimään, kuinka paljon hä toi mun elämään. Mä kewrroin kuinka vaikeaa mun on tehä tää loppuun, ja että mä suojelen häntä. Mä kerroin kuinka paljon mä häntä rakastan, ja miten mä tulenkaan sitä ikävöimään!
Siellä räntäsateessa me vietettiin viimeiset yhdessäolo hetket kahdestaan.
Mieheni tuli, ja me mentiin sisälle huoneeseen.
Ronja katsoi minua taas suoraan silmiin, se apea katse.. Sitä en voi unohtaa. Siinä katseessa oli jotain, mikä sai mut pitämään itseni päätöksessä.
Siitä katseesta on jo kauan puuttunut se kirkkaus ja ilo. Se muistui että kotonakaan se katse ei ole ollut enää kuin hetkellisesti iloinen.. Miksen mä ole sitä nähnyt??
Turhaa kipua, miksei Ronja ole sitä mulle näyttänyt?
Tai miksen mä olen sitä nähnyt..Lääkäri laittoi Ronjalle rauhotuspiikin uudestaan, ja Ronja nautti meidän rapsutuksista niin kovin ettei se käynyt makuulleen ollenkaan. Se nautti, ja se pussas.
Viimein se laski päänsä mun reidelle, ja kävi makuulle.
Mä jatkoin silittelyä koko ajan, en hetkeksikään lopettanut. Lekuri sanoi että vaikka koira on rauhoitettu, niin se tietää mitä ympärillä tapahtuu. Ja mulle oli tärkeää se että Ronja ties olevansa turvassa, ja se että mä en siitä viereltä pois lähde, mä olen loppuun asti. Ihan loppuun..
Sitten laitettiin kanyyli, ja ensin lekuri pisti kolme ruiskua lisää rauhoittavaa, ja sitten kolme ruiskua "myrkkyä." Mä jatkoin paijaamista, ja halaamista.
Kun lekuri sanoi että sydän on pysähtynyt, niin siinä hysteerisen itkun lomassa otin Ronjalta kaulapannan pois, ja sanoi että "vapaa..."
Voi Ronja, kuinka mulla ikävä sua onkaan! Mulla on niin ontto olo, tyhjä.
Missä on mun takiainen? Toista sunlaista koiraa ei tule. Kukaan ei sua pysty korvaamaan.
Suunnaton ikävä! Sä olit ainutlaatuinen.
Ronja 3.7.1996-29.2.2008.
14.58 nukuit pois luotani, näemme vielä..