Itku
Onko kenelläkään hyviä vinkkejä tilanteeseeni, joka koskee riitoja/riitelyä? Ongelmani on tämä. Itse varsinkin PMS-oireiden aikaa muutun hyvin kärttyisäksi, joskus muulloinkin, kun elämä potkii päähän. Valitan siitä tulevalle miehelleni, joka taas ei ollenkaan kestä sitä, ihmettelee vaan, kun minä nostan metelin ns. pienistä asioista. Kaikki valitukseni aiheet eivät edes liity häneen, vaan yleensäkin omaan tylsyyteen jne.
Miehellä on hyvä säännöllinen työ ja vapaa-ajan vietteitä, itsellä on osa-aikatyö, joka on hyvin epäsäännöllinen, esim. ensi viikolla yhteensä viisi tuntia. Harrastuksia ei ole, koska kerrostalossa on vaikea keksiä mieluista puuhaa. No tykkään tanssimisesta ja olekin vaatinut miestäni lähtemään tansseihin kanssani useammin ja silleen omaehtoisesti, ettei aina vain ""pakon edessä"". No mies valittaa, ettei jaksa (ymmärränkin toisaalta sen), mutta olen niin huono tekemään yksinään yleensä mitään. Jos on harrastevinkkejä, niin otan niitäkin vastaan...
Suurin ongelma on se, että mies uhkaa, ettei häitä tule tms, jos vielä jatkan kiukuttelua. Minä olen lapsuuden kodeissa tottunut purkamaan pahaa oloa kiukuttelulla, kun miehen kodissa taas ei ole riidelty, se kun on tyhmää ja lapsellista. Olekin monesti miettinyt, että varmaan oma käytökseni tuntuisi huvittavlta katsoa esim viedeolta. Kun suutun, rupean räyhäämään, polen jalkaa, heittäydyn lattialle, ja inisen kuin pikkulapsi. Rupean itse huutmaan, itkemään ja vaatimaan kanssaihmisiltä itselleni tekemistä tai seuraa, ja syyllistän heitä siitä, etteivät ole tarpaaksi minun kanssani jne. Ja vaikka miehenikin on ehdottanut kävelyä, hiihtämistä tms, olen kuitenkin niin saamaton, etten lähde mihinkään.
Yleensä huono tuuleni menee oho itsekseen, eikä mene yleensä kauankaan, kun olen jo unohtanut pahan oloni. Miten saan miehen ymmärtämään, ettei huono tuuleni aina johdu hänestä, ja etteivät riidat ole pahasta? Ja miten saan asiani paremmin perille esim. jos haluaisin mennä tanssimaan, että juuri se on tärkeää, että mies tulee joskus mukaan muutenkin kuin väkisin (sillä en halua kuitenkaan pakottaa häntä, siinä menee omatkin ilot).
Joskus tuntuu, että miehelle on vain tärkeää minun ruoanlaitto yms. Mitään ei jaksa nähdä vaivaa minun onneni eteen. Mutta jos olisin itsekin töissä, tuskin jaksaisin lähteä viikonloppuna vielä tanssimaan, ymmärrän sen. Ongelma on siis se, että mies kokee ongelmaksi kaiken, mikä liittyy kotoa pois lähtemiseen, tai minun aktiviteetteihini. Miten saisin miehen ymmärtämään, ettei tämän ole pakko, mutta kuitenkin se olisi minulle tärkeää. Ja niin, että minä en kuitenkaan liikaa määräisi, sillä joskus hän kokee asian niin, että minä määrään ja säätelen aikataulut hänellekin, ja hänen pitäisi vielä jaksaa ola töissäkin. Mutta jos hän saa liikaa päättää yhteisistä tekemisistä, ne eivät koskaan ole minun mieleen...
Miehellä on hyvä säännöllinen työ ja vapaa-ajan vietteitä, itsellä on osa-aikatyö, joka on hyvin epäsäännöllinen, esim. ensi viikolla yhteensä viisi tuntia. Harrastuksia ei ole, koska kerrostalossa on vaikea keksiä mieluista puuhaa. No tykkään tanssimisesta ja olekin vaatinut miestäni lähtemään tansseihin kanssani useammin ja silleen omaehtoisesti, ettei aina vain ""pakon edessä"". No mies valittaa, ettei jaksa (ymmärränkin toisaalta sen), mutta olen niin huono tekemään yksinään yleensä mitään. Jos on harrastevinkkejä, niin otan niitäkin vastaan...
Suurin ongelma on se, että mies uhkaa, ettei häitä tule tms, jos vielä jatkan kiukuttelua. Minä olen lapsuuden kodeissa tottunut purkamaan pahaa oloa kiukuttelulla, kun miehen kodissa taas ei ole riidelty, se kun on tyhmää ja lapsellista. Olekin monesti miettinyt, että varmaan oma käytökseni tuntuisi huvittavlta katsoa esim viedeolta. Kun suutun, rupean räyhäämään, polen jalkaa, heittäydyn lattialle, ja inisen kuin pikkulapsi. Rupean itse huutmaan, itkemään ja vaatimaan kanssaihmisiltä itselleni tekemistä tai seuraa, ja syyllistän heitä siitä, etteivät ole tarpaaksi minun kanssani jne. Ja vaikka miehenikin on ehdottanut kävelyä, hiihtämistä tms, olen kuitenkin niin saamaton, etten lähde mihinkään.
Yleensä huono tuuleni menee oho itsekseen, eikä mene yleensä kauankaan, kun olen jo unohtanut pahan oloni. Miten saan miehen ymmärtämään, ettei huono tuuleni aina johdu hänestä, ja etteivät riidat ole pahasta? Ja miten saan asiani paremmin perille esim. jos haluaisin mennä tanssimaan, että juuri se on tärkeää, että mies tulee joskus mukaan muutenkin kuin väkisin (sillä en halua kuitenkaan pakottaa häntä, siinä menee omatkin ilot).
Joskus tuntuu, että miehelle on vain tärkeää minun ruoanlaitto yms. Mitään ei jaksa nähdä vaivaa minun onneni eteen. Mutta jos olisin itsekin töissä, tuskin jaksaisin lähteä viikonloppuna vielä tanssimaan, ymmärrän sen. Ongelma on siis se, että mies kokee ongelmaksi kaiken, mikä liittyy kotoa pois lähtemiseen, tai minun aktiviteetteihini. Miten saisin miehen ymmärtämään, ettei tämän ole pakko, mutta kuitenkin se olisi minulle tärkeää. Ja niin, että minä en kuitenkaan liikaa määräisi, sillä joskus hän kokee asian niin, että minä määrään ja säätelen aikataulut hänellekin, ja hänen pitäisi vielä jaksaa ola töissäkin. Mutta jos hän saa liikaa päättää yhteisistä tekemisistä, ne eivät koskaan ole minun mieleen...