Riitelettekö pienen lapsen kuullen?

[huono_omatunto]

Miehen kanssa tuntuu nykyisin aina olevan jotakin kränää. Meillä on vuoden ikäinen lapsi ja yleensä koetan vältää hänen kuullen riitelemistä. Joskus kuitenkin kiehahtaa niin pahasti, että tulee huudettua myös lapsen läsnäollessa. Lapsi tietenkin alkaa itkemään, kun eihän hän voi ymmärtää, että mistä on kysymys. Luulee varmaankin, että hänelle huudettiin. Tästä tietenkin seuraa minulle huono omatunto. Aiheutinko nyt lapselle jonkin trauman?

Eli, riitelettekö te pienten lasten kuullen? Oletteko lukeneet / kuulleet, että satunnaisista riidoista voisi seurata lapselle joitakin psyykkisiä haittoja? Riitely ei siis ole päivittäistä, mutta joskus viikottaista. Aina ei kuitenkaan huudeta, vaan "keskustellaan" hieman painokkaampaan sävyyn. Tästä lapsi ei hätkähdä, mutta huutamisesta kylläkin.

Itse olen elänyt perheessä, jossa vanhemmat riitelivät usein ja kärsin kyllä siitä. Mutta muistikuvia on siis vasta n. neljän-viiden vuoden ikäisestä lähtien. Mitenkähän on n. vuoden ikäisten kohdalla? Jääköhän lapselle joitakin muistikuvia mieleen riidoista? En kuitenkaan halua, että lapseni joutuisi kokemaan samanlaista lapsuutta, kuin minä...

 

[huono_omatunto]

Lisäisin äskeiseen vielä sen, että riidan jälkeen, jos lapsi on alkanut itkemään, niin otan lapsen syliin ja selitän hänelle lempeällä äänellä, että ei äiti huutanut lapselle. Halaan ja suukottelen häntä ja koetan saada huomion johonkin kivaan asiaan.

 

[elkää riidelkö]

No ei kuulosta kyllä hirveän hyvältä jos riitelette niin että lapsi rupeaa ihan itkemään!
ja tottakai hän rekisteröi myös "painokkaat keskustelut", hän ei vain osaa ilmaista tunteitaan.
Eli ei kannata huutaa puolison kanssa lapsen kuullen. Olen jostain lukenut, että vanhempien riitely ei ole niin vahingollista lapselle jos lapsi myös näkee, kun vanhemmat sopivat riidat.

Me ei mieheni kanssa riidellä lasten kuullen, jotain ihan pientä nalkutusta on ollut kyllä.

 

[puhun kokemuksesta...]

Mitenkähän on n. vuoden ikäisten kohdalla? Jääköhän lapselle joitakin muistikuvia mieleen riidoista?

Tietoisia muistikuvia tuskin on, mutta hermosto oppii itsenäisestikin, joten lapsi voi vielä aikuisenakin esim. pelätä äänen korottamista tai on muuten "yliherkkä". Jos hän alkaa itkeä kun riitelette, siinä vaiheessa hän on jo rekisteröinyt tilanteen ja hermosto reagoi siihen.

Tietysti normaaliperheissä ollaan eri mieltä, ja riitojakaan tuskin kovin moni pystyy välttämään, mutta mielestäni huutamisen ja muun tehostuksen raja menee siinä, mikä pelottaa pientä lasta. Tuossa iässä hänelle ei voi edes selittää tilannetta ns. järkevästi, että äitiäkin joskus suututtaa jne.

 

[bjkl]

Ei yleensäkään riidellä, joten ei siis lasten edessäkään. Jos kuitenkin riideltäisiin ja lapsi pelästyisi ollenkaan, niin ei varmana sitten riideltäisi lapsen edessä. Omasta lapsuudestani muistan tulleeni aika hätääntyneeksi, kun vanhempani riitelivät. Siitä tuli vain tosi paha mieli. En kuitenkaan usko olleeni 1-vuotias, vaan vanhempi. Todella harvinaista muistaa asioita, kun on ollut 1 vuotias, mutta minäkin uskon, että jotenkin se lapseen voisi vaikuttaa, sillä lapsen aivothan koko ajan kasvaa. Ei nyt kannata kuitenkaan ottaa liikaa stressiä siitä, jos lapsi on muutaman ärähdyksen nähnyt. Hyvä, että näytät lapselle kuitenkin jäkikäteen, ettei vika kuitenkaan ollut hänessä!

 

[sdawe]

Ei tietysti ole hyväksi huutaa lapsen kuullen, mutta pitäähän asioista puhua ja riidelläkin silloin kun aihetta on. Jos vanhemmat eivät riitele koskaan lapsen nähden ja syytä olisi kuitenkin, kumpikin kenties mököttää ja piikittelee ns. sivusuulla, niin kyllä lapsi senkin kitkan vaistoaa.
Meillä kaksivuotias säikähtää välillä ihan vanhempien peuhaamista, jos isä ja äiti leikkisästi painii tms. siis ihan sovussa ja nauraenkin. Lapsi saattaa tulla väliin. Meillä on jouduttu monesti selittelemään tilannetta. Tämä tosin voi johtua myös mustasukkaisuudesta joka välillä on äitiin ja välillä isään kohdistuvaa.

 

[Kiukunpidättäjä]

Miksi ihmeessä teillä on aina kränää?? Kiukkua ei kannata pidättää vaan se pitää käsitellä. Silloin tunteet tuppaaat ryöpsähtämään hallitsemattomasti. Lapsilla on olemassa tunne-muisti, eli tunnetilat jäävät alitajuntaan "muistiin". Miksiköhän sinä toistat samaa kaavaa kuin vanhempasi, ehkä se tuntuu tutulta toimintamallilta... Lapset haluavat viimeiseen asti uskoa että vanhemmat tekevät aina oikein, vaikka tekisivätkin "väärin".

 

[amélie]

Miehen kanssa tuntuu nykyisin aina olevan jotakin kränää. Meillä on vuoden ikäinen lapsi ja yleensä koetan vältää hänen kuullen riitelemistä. Joskus kuitenkin kiehahtaa niin pahasti, että tulee huudettua myös lapsen läsnäollessa. Lapsi tietenkin alkaa itkemään, kun eihän hän voi ymmärtää, että mistä on kysymys. Luulee varmaankin, että hänelle huudettiin. Tästä tietenkin seuraa minulle huono omatunto. Aiheutinko nyt lapselle jonkin trauman?

Eli, riitelettekö te pienten lasten kuullen? Oletteko lukeneet / kuulleet, että satunnaisista riidoista voisi seurata lapselle joitakin psyykkisiä haittoja? Riitely ei siis ole päivittäistä, mutta joskus viikottaista. Aina ei kuitenkaan huudeta, vaan "keskustellaan" hieman painokkaampaan sävyyn. Tästä lapsi ei hätkähdä, mutta huutamisesta kylläkin.

Itse olen elänyt perheessä, jossa vanhemmat riitelivät usein ja kärsin kyllä siitä. Mutta muistikuvia on siis vasta n. neljän-viiden vuoden ikäisestä lähtien. Mitenkähän on n. vuoden ikäisten kohdalla? Jääköhän lapselle joitakin muistikuvia mieleen riidoista? En kuitenkaan halua, että lapseni joutuisi kokemaan samanlaista lapsuutta, kuin minä...

Tuskin se riitely hyvää tekee, mutta toisaalta ei tee tunteiden patoaminenkaan. Riitely (ja sopiminen sekä anteeksi pyytäminen ja antaminen) kuuluu elämään. Mutta mikä voisi olla jatkuvan riitelyn taustalla? Joku isompi juttu?

 

[joipukui]

Mielestäni riitely kuuluu parisuhteeseen. Lapsien täytyy nähdä myös riitelyä, mutta myös sopimista ja positiivisia tunteita ja hellyyttä. Minä en usko, että yksittäisten riitojen näkeminen (ja säikähtäminen) jättää lapseen sen kummempia traumoja, kunhan lapsi näkee myös sovinnon. Meillä on riidelty lastenkin nähden, välillä huudettu, joskus olen heittänyt kimmastuneena jotain tavaroitakin (en tosin ketään kohti - tosi kypsää silti, tiedän), lapset ovat näitä tunnemyrskyjä tietysti säikähtäneetkin. Mutta olen pitänyt huolen, että kerron lapsille, että äiti oli nyt vähän vihainen isälle ja se ei johtunut teistä. Sitten halataan koko perhe, kun riita on ohi. Kyllähän lapsen on hyvä oppia, että myös aikuisilla on tunteet ja myös negatiivisia tunteita saa näyttää aikuisenakin. Tärkeää on myös oppia anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen.

Omasta lapsuudestani muistan hyvin äidin ja isän riidat, mutta paljon niitä pahempana on jäänyt mieleen äidin mököttäminen. Hän käytti puhumattomuutta tietynlaisena vallan välineenä, ei puhunut isälle päiväkausiin, vaikka tämä kuinka lammasmaisena yritti riidan jälkeen olla sovinnollinen. Kumpikaan ei ikinä pyytänyt toisiltaan anteeksi. Äitini oli erittäin pitkävihainen ja viikossa saattoi olla "hyviä" päiviä vain muutama, sitten tuli taas uusi riita ja sitä seuraava loputon mykkäkoulu. Me yritimme sitten veljen kanssa sovitella ja hyvitellä, jotta äiti tulisi taas paremmalle tuulelle. Mielummin olisin nähnyt lyhyitä tuiskahduksia, joiden jälkeen elämä jatkuu normaalina, kuin elänyt lähes koko ajan kireässä ilmapiirissä.

 

[luultavasti]

Mutta mikä voisi olla jatkuvan riitelyn taustalla? Joku isompi juttu?

Voi olla vain ekan lapsen tulo, se lisää monilla parilla riitelyä huomattavasti (kuten myöhemmätkin lapset, joskaan ei niin paljon kun ihan ensimmäinen alkushokki on jo koettu).

 

[riitelyä näin]

Meillä ei riidellä eikä ole riidelty lasten aikana. Olen vetäytynyt tilanteesta ja sanonut, että keskustellaan asiasta myöhemmin, sillä esim. ruokaa laittaessa kahden nälkäisen lapsen kiljuessa ei ole mitään järkeä lähteä setvimään ongelmia, kun kaikki ovat jo valmiiksi kärttyisiä.

Meillä ei huudeta oikeastaan koskaan ja se johtuu varmaan lapsuudenkodin mallista. Eri mieltä ollaan, mutta erimielisyydet voidaan ratkoa muullakin tavoin kuin nyrkkitappelulla tai haukkumalla ja raivoamalla. Joistakin asioista voidaan olla pitkäänkin erimieltä, jolloin nostetaan ongelma jäähylle ja mietitään kompromissejä paremmalla ajalla.

Asioista voi suutahtaa, mutta pyrin, että sovimme pikkukinat saman päivän aikana tai heti, kun on rauhoittunut. Anteeksi pyydetään ja annetaan.

 

[()()()()()()]

Kyllä meilläkin joskus riidellään ja huudetaankin. Mutta ei edes viikottain. Joskus "keskustellaan painokkaasti". Meillä 2-vuotias ei itke huutamista kuullessaan. Jää ehkä vakavana tuijottamaan ja sanoo "isi huutaa" tai "mitä äiti huutaa?". Lapsi hätääntyy silloin jos näkee minun itkevän, joten pyrin välttämään tilanteita joissa lapsi näkisi minun itkevän. Mun mielestä riitely kuuluu parisuhteeseen ja perhe-elämään. Kyllä lapsen täytyy nähdä monenlaisia tunteita, sitäkin että vanhemmat riitelevät, ja myös sopivat riitansa. Meillä halataan ja pussataan avoimesti lapsen nähden myös. Kaikenlaiset tunteet kuuluvat ihmiselämään, ja kun lapsi niitä näkee, hän oppii ilmaisemaan myös omia tunteitaan ja hyväksymään niitä.

 

[huono_omatunto]

Joku tuolla kyseli, että mikä on syynä riitelyyn. Tiedän kyllä sen, että osittain syynä on se, että en ole tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen meidän suhteessa. Ja lapsi on ensimmäinen ja muutos on ollut henkisesti ehkä suurempi, kuin mitä osasin kuvitella. Olen myös joutunut kantamaan vastuuta lapsen hoidosta aika pitkälti yksin miehen työn vuoksi, mikä on ollut minulle pettymys. Nämä kaikki epäkohdat ja niistä johtuva paha mieleni sitten purkautuvat joskus riitelyllä. Olemme puhuneet näistä asioista mieheni kanssa monet kerrat, joten hän kyllä tietää, miltä minusta tuntuu. Mutta tämä meidän suhteemme ei nyt kuitenkaan ollut se, johon tarvitsisin neuvoja, vaan riitelyn vaikutus lapseen.

Niin, muistan omasta lapsuudestani myös sen, että vanhempieni riitojen jälkeen seurasi päiviä kestävä mykkäkoulu. Tunnelma kotona oli silloin jäätävä, sen pystyi melkein käsin koskemaan. Ja itse asiassa se ahdisti minua vielä enemmän, kuin riidat. Ei oikein tiennyt, kumman puolelle asettuisi, mitä pitäisi sanoa jne. Joten siinä mielessä minäkin olen sitä mieltä, että mieluummin satunnaiset risahtelut ja sen jälkeen sopiminen niin, että lapsikin näkee sen, kuin viikon mykkäkoulu.

Sitäkin mietin, että mitenkäs jossakin Espanjassa tai Italiassa, missä huudetaan ja viuhdotaan käsillä jo tavallisestikin jutellessa, mitenkähän sitten riidellessä? Eli tuleekohan espanjalaisista vauvoista traumaattisia? No, tuskin, sillä he varmaankin jo tottuvat pienestä pitäen puheen erilaiseen tempoon.

Toivottavasti en siis ole aiheuttanut meidän lapselle kuin hetken kestävän mielipahan. Mutta päätin kuitenkin, että tästä lähtien koetan välttää äänen korottamista lapsen läsnäollessa.

 

[minäkin luulin]

Minäkin Luulin, että olen hyvä äiti ja kykenen käymään asiat niin mieheni kuin lapseni kanssa keskustellen ja selittäen sekä kuunnellen toista. Minäkin lupasin itselleni, että lapseni edessä en koskaan huuda, lapseni edessä en itke vuolaasti tai hauku lapseni isää, omaa elämänkumppaniani syyttä.

Niin minä luulin ja lupasin. Enhän minä voinut tietää, että hermoni eivät kestäkään nyt jo kymmenen kuukauden univajetta, koliikkia, unetonta ja todella vilkasta lasta, joka on tissifriikki (luultavasti olisin voinut hemmetti siihenkin vaikuttaa, mutten saanut aikaiseksi, pääsin helpommalla kun vain annoin tissiä aina kun haluaa), mieheni ylitöitä, jnejne, siivotonta kotia, joka minun pitää jokapäivä siivota uudelleen ja uudelleen(poikani esim heittää puurot lattialle, koska minä olen niin hemmetin vajakki, että annan sen välillä pitää lautasta jne).

En voinut tietää.

En myöskään voinut käsittää, kuinka en jaksaisikaan joka päivä pojan mentyä unten maille harrastaa rivokasta seksiä mieheni kanssa ja olla seksijumalatar ja kuuma äiti. Ja vielä hyvä äiti.

En voinut käsittää.

Niin minä luulin ja lupasin ja ymmärsinkin muiden äitien puheista tämän kaiken sujuvan paljon paremmin. Veikkaan, että jossain vaiheessa olen sivuuttanut todella massiivisen osan äitien ja isien puheista ja saanut migreenin sahalaitaa silmiin aina kun olen nähnyt riehuvan ja ylivilkkaan lapsen? Tämä kaikki on mennyt minulta ohi, koska en tiennyt, että minä, täydellinen vaimo ja äiti, voin epäonnistua niin täydellisesti vaimona ja äitinä, että huudan miehelleni turhuuksista, valitan todella pienistä asioista ja jopa kymmenkuiselle pojalleni tiuskin ja korotan liian kovalle sanoessani EI, kun tämä yrittää ottaa astioita kanssani koneesta ja tekee saman kymmenen kertaa nauraen, vaikka piinkovana auktoriteettina kiellän tätä.

Kuulin jossain vaiheessa, että ensimmäinen vuosi lapsen kanssa on rankin, sitten pitäisi helpottaa.

Uskon siihen vahvasti.

Ensi vuonna voin kirjoittaa tähän lisäksi, että uskoin siihen vahvasti ja kaikki meni puihin. Heh.

No, huumoria ja iloa kaikkien kärsivien eloon, kyllä tästä noustaan ja selvitään!

JoulunOdotusta, Milo ja Pieni poika