Rauhanpiippu

Olen NIIN väsynyt näihin uusperhekuvioihin :'( . Sama miten paljon yrität, niin aina on jollain osapuolella valittamista. Ja ainakin meillä juttu menee niin, että se joka yrittää olla kiltti ja joustaa, saa siitä kärsiä. No, miksi sitä tänne kirjoitan? Yksinkertaisesti siksi, että pelkään kaikkia ilkeyksiä, joita saan kuulla, jos en lähiäitinä ja äitipuolena (kiitos, kun saan molempien roolien kääntöpuolet :'( ) tee, kuten toivotaan eli hanki kaikkia tavaroita ja vaatteita ja huomaa tarpeita ennen kuin joku muu ym. ym. Ja jos jotain teen tai hankin, niin se olikin turhaa... Lopulta alan itsekin uskoa olevani surkea, kun en pysty. Järki sanoo, että olen toiminut oikein, samoin ulkopuoliset, mutta... Onko nyt tosiaan niin, että uuden puolison exästä on vaikka väkisin kaivettava esiin ikäviä asioita (vaikka ei mitenkään tuppaisi tai olisi ns. huono äiti)? Ja onko äitipuoli aina ilkeä, kuten saduissa?

Vai onko edes ajan kanssa aikuisilla ihmisillä kykyä nähdä toisessa hyvätkin puolet? Jotain hyväähän siinä puolison exässäkin on ollut, kun sen kanssa on pitkään ehkä oltu. Ja onko lähiäidin arvosteltava äitipuolta vai onko mitenkään mahdollista olla samassa veneessä ja yhdessä lasten tukena?

Kyselee väsynyt ja edelleenkin rauhanhaluinen luuseriäiti/-puoli

ps. :hug: kaikille muille uusperhekuvioissa väsyneille. Tasapuolisesti äideille ja äitipuolille!

 

\

Olen NIIN väsynyt näihin uusperhekuvioihin :'( . Sama miten paljon yrität, niin aina on jollain osapuolella valittamista. Ja ainakin meillä juttu menee niin, että se joka yrittää olla kiltti ja joustaa, saa siitä kärsiä. No, miksi sitä tänne kirjoitan? Yksinkertaisesti siksi, että pelkään kaikkia ilkeyksiä, joita saan kuulla, jos en lähiäitinä ja äitipuolena (kiitos, kun saan molempien roolien kääntöpuolet :'( ) tee, kuten toivotaan eli hanki kaikkia tavaroita ja vaatteita ja huomaa tarpeita ennen kuin joku muu ym. ym. Ja jos jotain teen tai hankin, niin se olikin turhaa... Lopulta alan itsekin uskoa olevani surkea, kun en pysty. Järki sanoo, että olen toiminut oikein, samoin ulkopuoliset, mutta... Onko nyt tosiaan niin, että uuden puolison exästä on vaikka väkisin kaivettava esiin ikäviä asioita (vaikka ei mitenkään tuppaisi tai olisi ns. huono äiti)? Ja onko äitipuoli aina ilkeä, kuten saduissa?

Vai onko edes ajan kanssa aikuisilla ihmisillä kykyä nähdä toisessa hyvätkin puolet? Jotain hyväähän siinä puolison exässäkin on ollut, kun sen kanssa on pitkään ehkä oltu. Ja onko lähiäidin arvosteltava äitipuolta vai onko mitenkään mahdollista olla samassa veneessä ja yhdessä lasten tukena?

Kyselee väsynyt ja edelleenkin rauhanhaluinen luuseriäiti/-puoli

ps. :hug: kaikille muille uusperhekuvioissa väsyneille. Tasapuolisesti äideille ja äitipuolille!

Omassa kuviossani olen huomannut, että kun aikuisten välillä ei ole yhteistyötä, niin tulee väärinkäsityksiä.
Myös kauna ja katkeruus ja käsittelemätön ero saavat aikaan rumaa jälkeä.

Meillä siis:
Lähi haluaa pitää etäisyyttä, ei halua puhua omista asioistaan ja elämästään (ei kuulu meille, sanoo lapset äidin sanoneen) exälleen. Niinpä sitä vetää omia johtopäätöksiä tiettyjen asioiden suhteen. Ne vaikuttavat järjettömiltä, Jos tietäisi MIKSI, ymmärtäisi, olisi helppo hyväksyä joku lapsiin kohdistuva asia.
Sinänsä exän asiat ja elämä ei kiinnostakaan.

Lähi--exä myös mollaa etävanhempaa lapsille, valehtelee, välittää uhkauksia lasten kautta..
Hän myös koki exänsä uuden kumppanin uhaksi itselleen, ikään kuin niin, että etän-exän nyxä ottaisi hänen roolinsa, veisi hänen vanhemmuutensa. On selitellyt lapsille näitä asioita..

Hän haluaa eritellä ja on ilmoittanut lapsilleen, että exän ja tämän nykyisen kumppanin yhteinen lapsi ei ole mikään sisarus, vaan pelkkä puolikas. Sisaruussuhdetta siis vähätellään, lapsille ikään kuin sanotaan, ettet saa tykätä siitä, ei saa kiintyä, ei saa kohdella hyvin, eikä se puolikas ole samanarvoinen ihmissuhde / sisasrussuhde kuin täyssisarus.

Nämä on niitä juttuja, missä sitten tulee olotila, että äitipuoli / isäpuoli on kamala jne, tai exä vaan pilaa lasten elämän jne. ja aletaan ryöpyttää.

 

Itse asiassa en minäkään . Olipahan vain otsikko! Idea olikin, että mitäs sitten, jos ihan oikeasti se lähiäiti tai äitipuoli tekee parhaansa eikä tahdo mitään pahaa. Joskus kun tulee sellainenkin olo, että hakemalla haetaan niitä huonoja asioita. Olenkohan ainoa, joka näin ajattelee?

Itse esimerkiksi en ole koskaan kokenut mitenkään uhkaksi exäni uutta. Itse asiassa toivon oikeasti heille hyvää ja pystyn yhteistyöhön. Välitän tiedot koulutilaisuuksista ja lasten asioista ystävällisesti ja neutraalisti. En ylitä "rajoja". Uudesta puolisosta en puhu pahaa ja kehotan tottelemaan - olen antanut "luvan" (siis omalla asenteellani) tykätä jne. En ole täydellinen - kukapa olisi, mutta parhaani olen tehnyt. Minusta tuntuu välillä, että minut, tahtomattani, koetaan uhkana. Siis ikäänkuin pelkkä olemassaoloni olisi paha asia. Senkin tavallaan ymmärrän enkä ole lähtenyt tähän mukaan.

Ja taas mitä tulee äitipuolen rooliin, niin onhan niitä mukaviakin äitipuolia. Sellaisia, jotka haluavat tukea lasten kasvatuksessa, mutta eivät pyri äidiksi kuitenkaan. Joskus tuntuu, että lapsille voi olla tosi hyvä, jos löytyy äitipuoli - kaikki isät kun eivät välttämättä huolehdi kunnolla vastuistaan. Minun tapauksessani näin ei ole, mutta sellaistakin on.

Pointtini on siis, että aiheesta saa tietenkin olla kiukkuinen, mutta aina voi miettiä, että purkaako toiseen ehkä jotain sellaista, mikä ei toiselle kuulu. Kunhan pohdiskelen...

 

Sitten se on vaan semmosta omaa henkistä kyspymättömyyttä, pieniaivoisuutta, siitä ettei ole omaa elämää, mille ei voi mitään. Jos toimit hyvällä, toimit väärin, Jos vastaat samalla tavalla, saat aikaan vielä pahemman sopan.

Tuli mieleen vanha tapaus, kun lasteni isän kanssa yritin sopia kesäloman ajankohdasta. Hän edotti aikaa NN. Sanoin, ettei se käy... (olisiko ollut itellä loma samaan aikaan ja halusin viettää sen lasten kanssa) ..jolloin lasten isä hermostui: olin kuulemma suunnitellut etukäteen että lomani sille ajalle jollon heilläkin on loma jottei tartteisi antaa lapsia ja tapaaminen olisi hankala :headwall:

Eli olisin yöt valvonut ja miettinyt, milloinhan heillä siellä isällä on loma, ehkä tehnyt jotain myyräntyötäkin ajankohdan selvittämiseksi, ja sitten päättänyt ottaa em. perustein oman lomani samalle ajalle. :headwall: Ikään kuin ei muuta elämää olisi kuin miettiä puoli talvea joittenkin muitten loma-ajankohtia.. ja huom. tapaamiset ja lomatkin oli minun vaatimuksesta, lasten isä ei itse ottanut yhteyttä niistä sopiakseen, ellen olisi soitellut, ei tapaamisia olisi ollut.

Sekin oli väärin; soittelin perään, riipun "vanhoissa" ihmisissä, pitäisi päästää irti. :\|

 

No juuri tähän tyyliin... :headwall:

Tätä tarkoitin, että on vaikea tietää miten toimisi oikein, kun ei mikään oikein saa positiivista tai edes neutraalia vastakaikua. Ehkä pitää vain yrittää itse toimia oikeudenmukaisesti ja toivoa, että ajan kanssa toisetkin osapuolet huomaisivat, ettei ole kenenkään etu kinata turhia. Isot ja vaikeat asiat on selvitettävä, mutta turha pikkuasioista suuttua, etenkin, jos ei edes ole varma, että toinen on pahaa tarkoittanut.

Naivin hyväuskoisesti aion jatkaa kilttiä linjaani =) .

 

Jatkan tätä meidän dialogia.
Minäkin yritin aikoinaan olla kiltti. Siitäkin huolimatta, että tapaamiset oli todellista kädenvääntöä ja siitäkin huolimatta, että niin lasten isä kuin hänen äitinsäkin (mummo) soittelivat ja ihan asioikseen haukkuivat minut tai syyttivät, etten anna tapaamiselle jne. Ja sitten pisteenä iin päälle lasten täti soittaa ja moittii toimintaani.. en viitsinyt kertoa taustoja, sanoa mitä kaikkea olen saanut vuosien saatossa kuulla sieltä suunnalta..

Olisi ehkä pitänyt. Kiltteys ei ainakaan tuottanut yhtään mitään, eivät he havahtuneet huomaamaan omaa käytöstään; vain minä tein aina ja koko ajan väärin, yritin estää ja hankaloittaa tapaamisia ja yritin joten vahingoittaa heitä :headwall: Ja kaiken huippuna heidän vihjailut, että yrittäisin viedä lapsille kuuluvaa (ei nyt perintöä, mutta sen suuntaista) Hetken mietin että laitan takaisin viestä, että millaisena oikein pidät minua; olemmeko joskus jutelleet elämänarvoistamme; millaisten jourujen perusteella vedät johtopäätöksesi vai toimitko itse noin lastesi suhteen..

Nyt ei tapaamisia enää ole, minä saan olla rauhassa. Kauhulla ajattelen lasteni hääjuhlia sitten tulevaisuudessa.. jätänkö menemättä, en jaksa kohdata ihmisiä, jotka ovat kymmeniä vuosia perättömästi panetelleet..

Nyt olen taas kuviossa, jossa miehen exä laittelee lasten kautta kaikenlaista sontaa silmille.. ja mies on päättänyt jättää kaikki omaan arvoonsa, ei ole kertaakaan takaisin sanonut pahasti, ei ole "antanut samalla mitalla takaisin".
Itselläni kuohahtaa välillä, tekisi mieli mennä ikkunan alle huutelemaan törkeyksiä..

Tämä ex on katkera erosta, jonka itse halusi. Katellinen ja vihainen exälleen, miehellehni siis, joka ei jäänytkään uikuittamaan katuojaan, vaan rakensi itselleen onnellisen ja hyvän elämän.

Minun lasteni isän ja heidän suvun kohdallaan sanoisin, että puuttuu oma elämä, pieni pieni elämä, minä olen helppo syyllinen kaikkeen; olen tarpeeksi kaukana, mutta riittävän tuttu.

 

Kiva kirjoitella, kun huomaa, että joku tajuaa =) .

Siis tosi jännän samansuuntaisia kokemuksia. Minulla on sikäli erikoinen tilanne, että olen onnellisessa parisuhteessa ja minulla on hyvät suhteet joka suuntaan, mutta exän uusi puoliso ei oikein hyväksy minua, vaikka olemme nähneetkin vain pari kertaa. Kertaakaan (!) en ole hänelle sanonut pahasti. Lapsianikin hänen on vaikea välillä jaksaa (ovat kivoja ja ns. helppoja tapauksia). Exään minulla on hyvät ja asialliset välit. Erosta ei ole kaunoja - se tapahtui lähes sopuisasti. Lasten isän kanssa ei ole erimielisyyttä lasten kasvatuksestakaan. Moitteita tulee puolison välityksellä erilaisista hyvin pienistä käytännön asioista, mutta varsin pahoilla sanakäänteillä ja yleensä minulle suurena yllätyksenä ts. tulen säikyksi tyyliin "milloin seuraavaksi?". Kiltteydestä on sikäli ollut hyötyä, että ulkopuoliset näkevät tilanteen selkeästi. Lisäksi en ole siis antanut keinoja kiristellä minua millään. Mutta itkenyt olen paljon ja myös yrittänyt asioita asiallisesti hoitaa lasten isän kanssa. Olen tietoisesti pidättäytynyt kaikista ilkeilyistä ja ehkä se on minulle sopiva tapa toimia. Lapsilleni ja itselleni olen yrittänyt osoittaa niitä hyviä puolia, joita tässäkin ihmisessä on ja sekin on auttanut.

Toinen puoli on sitten eräs henkilö uudessa suvussa, joka oli tuominnut minut samoin jo ennen tapaamistani. Ne jutut olivat absurdeja. Niiden osalta menin juttelemaan kasvotusten ja osoitin kohta kohdalta ne asiat vääriksi. Sain anteeksipyynnön ja se suhde sentään korjaantui. Suurena yllätyksenä minulle on tullut se, miten vaikeaa ihan asiallisille fiksuille ihmisille uusperhetilanne voi olla. Olin sen tiennyt, mutta en ihan täysin kuitenkaan... Ja sekin on yllättänyt, että "metsä ei aina vastaakaan niinkuin siihen huudetaan" eikä kiltteyttä tosiaan palkita, kuten kirjoititkin.

Tämä keskustelu on joka tapauksessa selkiyttänyt ajatuksiani =) .

 

\

Sitten se on vaan semmosta omaa henkistä kyspymättömyyttä, pieniaivoisuutta, siitä ettei ole omaa elämää, mille ei voi mitään. Jos toimit hyvällä, toimit väärin, Jos vastaat samalla tavalla, saat aikaan vielä pahemman sopan.

Tuli mieleen vanha tapaus, kun lasteni isän kanssa yritin sopia kesäloman ajankohdasta. Hän edotti aikaa NN. Sanoin, ettei se käy... (olisiko ollut itellä loma samaan aikaan ja halusin viettää sen lasten kanssa) ..jolloin lasten isä hermostui: olin kuulemma suunnitellut etukäteen että lomani sille ajalle jollon heilläkin on loma jottei tartteisi antaa lapsia ja tapaaminen olisi hankala :headwall:

Eli olisin yöt valvonut ja miettinyt, milloinhan heillä siellä isällä on loma, ehkä tehnyt jotain myyräntyötäkin ajankohdan selvittämiseksi, ja sitten päättänyt ottaa em. perustein oman lomani samalle ajalle. :headwall: Ikään kuin ei muuta elämää olisi kuin miettiä puoli talvea joittenkin muitten loma-ajankohtia.. ja huom. tapaamiset ja lomatkin oli minun vaatimuksesta, lasten isä ei itse ottanut yhteyttä niistä sopiakseen, ellen olisi soitellut, ei tapaamisia olisi ollut.

Sekin oli väärin; soittelin perään, riipun "vanhoissa" ihmisissä, pitäisi päästää irti. :\|

No ehkä se isä koki ns.oikeudekseen saada lapset omalla kesälomaallan itselleen, koska lapset muulloin asuvat sinun luonasi.Näin ainakin minä ajattelisin ja musta se olisi reiluakin...)
Ja ehkä se isä kuvitteli lapsia ikävöidessään että sinä estät tapaamiset ja riehaantui...Ymmärrettävää jos IKÄVÄ on kova!Asetuppa itse etä-isän rooliin etenkin jos välimatkat on pitkät!

 

\

\

Sitten se on vaan semmosta omaa henkistä kyspymättömyyttä, pieniaivoisuutta, siitä ettei ole omaa elämää, mille ei voi mitään. Jos toimit hyvällä, toimit väärin, Jos vastaat samalla tavalla, saat aikaan vielä pahemman sopan.

Tuli mieleen vanha tapaus, kun lasteni isän kanssa yritin sopia kesäloman ajankohdasta. Hän edotti aikaa NN. Sanoin, ettei se käy... (olisiko ollut itellä loma samaan aikaan ja halusin viettää sen lasten kanssa) ..jolloin lasten isä hermostui: olin kuulemma suunnitellut etukäteen että lomani sille ajalle jollon heilläkin on loma jottei tartteisi antaa lapsia ja tapaaminen olisi hankala :headwall:

Eli olisin yöt valvonut ja miettinyt, milloinhan heillä siellä isällä on loma, ehkä tehnyt jotain myyräntyötäkin ajankohdan selvittämiseksi, ja sitten päättänyt ottaa em. perustein oman lomani samalle ajalle. :headwall: Ikään kuin ei muuta elämää olisi kuin miettiä puoli talvea joittenkin muitten loma-ajankohtia.. ja huom. tapaamiset ja lomatkin oli minun vaatimuksesta, lasten isä ei itse ottanut yhteyttä niistä sopiakseen, ellen olisi soitellut, ei tapaamisia olisi ollut.

Sekin oli väärin; soittelin perään, riipun "vanhoissa" ihmisissä, pitäisi päästää irti. :\|

No ehkä se isä koki ns.oikeudekseen saada lapset omalla kesälomaallan itselleen, koska lapset muulloin asuvat sinun luonasi.Näin ainakin minä ajattelisin ja musta se olisi reiluakin...)
Ja ehkä se isä kuvitteli lapsia ikävöidessään että sinä estät tapaamiset ja riehaantui...Ymmärrettävää jos IKÄVÄ on kova!Asetuppa itse etä-isän rooliin etenkin jos välimatkat on pitkät!

Hei Ilona. Koko meidän tapaamisjutun pointtina on se, ettei isä ollut mikään innokas tapaaja, vaan MINÄ otin yhteyden ja VAADIN että hänen on tavattava lapset. Kesälomilla mutta myös siinä välissä viikonlopputapaamiset tällä tavalla, minun vaatimuksesta. Välimatka oli pitkä, tapaamisia siksi harvoin, mutta aivan kaikki tapaamiset olivat minun vaatimuksesta, lasten isä ei ikinä ottanyt yhteyttä siksi, että olisi kysynyt, että saisiko hän lapset luokseen jollekin ajanjaksolle.
Ihan varmasti hän kuvitteli että estän tapaamiset, koska en hyväksynyt suoralta istumalta sillä yhdellä ainoalla kerralla hänen ehdottamaansa ajankohtaa, ja hän oli autaasti unohtanut kaikki aiemmat tapaamiskerrat ja niihin liittyvät asiat.
Tapaamisten aikana hän ei koskaan "pysäyttänyt" omaa elämäänsä lastensa takia, vaan jos viikonloppuna oli meno, hän meni. Jos lasten kesälomalla oli töitä, ja aina oli, hän oli töissä. Kerran hän joutui perumaan jonkun työn lasten tulon takia, ja koko tapaamisen hän selitti miten "teidän takianne" on uhrautunut.

Minun on vaikea asettua hänen rooliinsa, sillä puheet ja toiminta olivat niin vahvassa ristiriidassa.
Tosiasia on, että hän kuitenkin rakasti kovasti lapsiaan, vaikkei kyennyt heistä minkäänlaista vastuuta ottamaankaan, tapaamisilla esim. ruokahuolto meni joko avovaimon tai mummon kautta. Ja periaatteessa kohteli lapsia hyvin, kun olivat pieniä, oli syliä ja hyväksyntää, teini-ikäiselle ei niinkään enää ..

Lasten isä oli alkoholisti. Nyt kuollut,
:ashamed: alkoholiin.