Raskaus ja ero

Hei!

Onko ketään kohtalotoveria, jolla olis pitkä suhde (vuosia)takana, mutta toivottu raskaus saakin miehen epäilemään, haluaako hän viettää elämänsä sinun kanssasi. Mulle on käymässä näin. Olen päättänyt pitää lapsen (esikoinen), mutta nyt täytyy ettii asunto ja muuttaa pois avomiehen kämpästä. Raskaudessa hän ei juuri nyt ole valmis mua tukemaan, koska päätin itsenäisesti jatkaa tätä, enkä kuunnellut hänen keskeytysehdotuksiaan. Lapselle hän kuitenkin omien sanojensa mukaan aikoo olla isä, jos hänelle sellainen syntyy. Raskaus on vasta alussa ja mieliala vaihtelee mulla päivästä päivään. Tiedän kuitenkin, että olen valmis äitiyteen ja olen toivonut sitä jo vuosia. En tullut "helposti" raskaaksi.

Tulenko pärjäämään? Miten kestän yksinäisyyden? Toivon tukea samaa kokeneilta.
 
Surullista. Ja vaikeaa ehkä nyt ja aluksi, mutta tulet pärjäämään ja jaksat kyllä. Asiat selkiytyvät ja järjestyvät ajan kanssa. Ja jos nyt koet yksinäisyyttä, ei sekään varmasti ikuista ole. Voimia sinulle!!
 
Hei

Meillä oli likipitäen samanlainen tilanne. Tai oikeastaan meillä on ennestään yksi lapsi ja toista tehtiin tekemällä 10 kk kunnes tärppäs. kaksi viikkoa ennen kuin lapsi syntyi (helmikuussa) mies ilmoitti että ei enää halua jatkaa yhteiseloa minun kanssani. Hän muutti poissa kun lapsi oli 6 vk vanha...
Hän kyllä välittää lapsista paljon ja haluaa olla hyvä isä heille mutta ei halua jakaa yhteistä arkea minun kanssa...
On ollut kyllä aika yksinäistä puurtamista tämä kevät varsinkin kun kaikki sukulaisemme asuvat toisella puolella maata eli ei ole ollut ketään apuna.
Minun onneksi vauvalla ei ollut mitään koliikkia ja isosisko on suhtautunut vauvaan tosi hyvin. Nyt vauva on jo 4 kk vanha ja pikkuhiljaa alkaa asiat sujumaan kaikin puolin.
Toivottavasti sinulla on sukua ja ystäviä lähellä jotka voivat auttaa mutta kyllä sitä selviää yksinkin kun on pakko eikä anna ihan jokaisen pikku asian vaivata mieltä... Tsemppiä... ja jos haluat jutella enemmän niin se kyllä käy. Minä en taida muistaa tunnuksia tänne palstalle mutta voin laittaa sinulle sähköpostiosoitteen jos haluat.

T. kahden pienen yh-äiti
 
Yodottaja66x
No,

mä tääll' puffaan, mutta katso onko paikkakunnallasi Tuiketta , yksinodottajien toimintaa....

http://voimakirja.vuodatus.net/

Eli toimintaa ainakin Hesassa, Oulussa, Treella ja ilm. Kainuussa.


Itse odottelen eensimmäistäni yksin myös , ja yllämainituista joukkioista löytyy kaltaisiamme ihan fiksuja ja mukavia naisia...

Muista - pää pystyyn, jos ja kun lapsen pidät , sä olet se vahva lenkki - joku muu se heikko !!!


Voimia ja voimia, ja halaus,

yo papu & masusta auroora rv 21
 
Hei!

Samassa veneessä täälläkin, yli 10 yhteistä vuotta, lapseni on nyt puolivuotias. Ennen tytön syntymää mies sanoi että ei halua lasta eikä minua, ja muutti pois. Jos joku haluaa kirjoitella, niin osoitteeni on kolibri_1975@hotmail.com.
 
Hei ja kiitos kaikille kannustavista vastauksista!

Laitan teille mielelläni sähköpostia, jos viitsitte laittaa oman osoitteenne tänne palstalle. Tosta Tuike-yhdistyksestä luinkin jo netistä, mutta mun paikkakunnalla sitä ei ole. Sitten marssin tänään kirjakauppaan ja ostin Eve Mantun voimakirjan: Musta tulee perhe! Olihan se aika kallis, mutta piti saada se.

t.johku
 
Lanella
Hei vaan.

Minulla ja vauvani isällä ei ollut pitkää taivalta takana, mutta lapsi oli haluttu.
Mies ja hänen takaisin ottama vaimonsa kyllä laittoi elämää odotusaikana niin rankasti, että en tiedä milloin pystyn edes lähtemään isyyden selvittämiseen.

eron hetkellä mies kyllä sanoi niin rakastavansa ja kaikkea muuta, mutta ei voi olla vanhemmista lapsistaan erossa ja tunteet on myös ex/nykyistä vaimoa kohtaan voimakkaat. Lupas toki tukea raskaudessa ja auttaa kaikessa, mutta ennen kuin kahta viikkoa edes kului, ihan kaikki lupaukset oli pyyhitty pois ja pärjää kuule omillas. Ei sellasta voi antaa anteeksi. Tuon miehen takia kuitenkin muutin paikkakunnalta toisella, jätin vakituisen työni ja yhtäkkiä olinkin sitten tyhjän päällä. Sossusta ei uskottu, että tilanteeni on todella se mitä oli ja avun saaminen kesti todella kauan. Muutama kuukausi siinä kului, ennen kun sai talouden keikkumaan jotenkuten, että oli ihan perusjutut kuten ruoka itselle ja lapsille. Vanhempien lasten isä kyllä sen minkä kykeni autto myös mua, vaikka eihän hänen ois mikään pakko ollu, mutta niillä tuloilla jos yhtäkkiä joutuu hoitamaan lainansa, asumismenot, omat lapset ja toiselle raskaana olevaa ex-vaimoa avustaa, ei pitkälle pötkitä.

Oon nyt kuullu miten pikkusielunen ja lapsellinen olen, kun tunnen äärettömän suurta vihaa tätä herra tahon sitä, tahon tätä, en taho sitä, en tahotätä, teen näin, teen noin.. teen ihan vaan siten, kun itestään siltä tuntuu, muut pommpikoot pilliini mukaan, viis pienistä lapsista, etenkään kun ne ei omia oo, kohtaan. Ja luultavasti yhtä suurta vihaa tunnen sitä sen vaimoa kohtaan, joka täällä netissä on tehnyt ties mitä kivaa pientä. Toki hän varmasti juuri tälläiset jutut koluaa läpi, se nyt on varma. Paras oli kuitenkin tekstiviesti, että minä oon rahan ahne, sairas ja säälii mun lapsia, jotka on nyt sattuneista syistä eri-isille. Toki hän välistä oli ihan reilu ja ehkä sovitteleva, mutta sitten taas ties mitä. Hänen näytti ja taitaa olla yhä edelleen vaikea ymmärtää, että vaikka tuo isyys selvitettäisiin, niin se ei tarkota sitä, että tuo nainen olisi mitenkään osallinen lapseeni. Luultavasti, kun tämä mukava seikka ilmenee, että ainoat tapaamiset tälle isälle on luvassa täällä kotipaikkakunnallani, valvotusti ja kaupungin tiloissa, ilman tätä hänen vaimoaan, he eivät edes halua isyyden selvittämistä.

-luojalle kuitenkin kiitos neuvolasta, sosiaalityöntekijästä, lastenvalvojasta ja monista psykologeista ja lääkäreistä, joiden mielestä saan tuntea sitä vihaa ja nyt päättää omasta ja lapsen elämästä ihan itse, vaikka tuo lapsen isä, joka ei siis paperilla ole edes isä, haluaisi nyt tehä ties mitä.


Toisin sanoen siis, joskus se miehen mieli voi muuttua, ties mihin suuntaan ja se voi tehdä omasta elämästä kovin raskaan. Onneksi on sellasia, jotka voi suhteen päätyttyäkin olla reiluja ja kunniallisia ihmisiä, omalle kohdalle kävi vaan varsin huono tuuri.
 
Heippa kaikille!

Täällä mies eilen alkaneella ryyppyreissullaan edelleen. Näin tänään päivällä & kilahti jostain ihan täydellisesti ja huusi todella pahoja asioita aivan sekopäisenä raivoten. Nyt ei sitten vastannut koko loppuiltana puhelimeen... kiva istua kotona ja miettiä päänsä puhki onko mies edes kunnossa. Raskaus vasta 8 viikolla, joten vähän veikkaan että herraa kävi ykskaks ahdistamaan vauvantulo, vaikka yhteistuumin sitä yritettiinkin jo joulusta lähtien... No ainahan on toivoa että asiat korjaantuu, useita vuosia kuitenkin jo takana yhdessäoloa. Toisaalta meinaa iskeä stressi päälle, josko jäänkin tämän tulevan esikoiseni kanssa kahden... apuva...
 
ikävää kuulla että tuollaista tapahtuu niin paljon :( miehillä on niin helppoa vaan yhtäkkia päättää alkaa elämään omaa elämää..vastuusta viis. minäkin olen kolme lasta kasvattanut yksin. olen jäänyt raskausaikana yksin odottamaan kun mies päätti että ei haluakaan lasta vaikka ensin halusi..on ihan hyvä että noin ailahtelevainen ja vastuuton mies pysyy pois meidän elämästä. me olemme onnellinen perhe nykyään. varmasti te kaikki muutkin tulette pärjäämään..vaikka nyt tuntuisi vaikealta..ojan pohjalta olen minäkin noussut.
 
eev
Täältähän löytyy kohtalontovereita! Minä jäin yksin pari kuukautta ennen laskettua aikaa, kun lapsen isä ja paras ystäväni tajusivat olevansa ne oikeat toisilleen... Olihan se kamalaa, elämältä tuntu lähtevän pohja ihan yhtäkkiä vaan. Jouduin sitten sairaalaan, kun en saanut syötyä enkä nukuttua ja se alkoi vaikuttaa jo masuasukkiinkin:ashamed: . Jotenkin sieltä suosta sitten päästiin ylös ja nyt tytön ollessa 4 kk, meillä on ihan mukava elämä kahdestaan. Isä on nähnyt tyttöä kerran, muttei ole kovin kiinnostunut... en tajua miksi edes annoin nähdä?? :eek: Se katkeruus, joka tuommoisesta jää, on todella voimiavievä tunne! Haluaisin jo unohtaa, olla aikuinen ja antaa anteeksi ihan oman mieleni takia, mutta viha on ja pysyy. Ehkä aika parantaa, toivon ainakin. :)
Jaksuja teille kaikille! :hug:
 
Täällä sama juttu. Mies lähti 9 vuoden yhdessäolon jälkeen ja ilmoitti että meidän "jutusta" ei tule mitään. Ennestään meillä on 6 vuotias poika. Raskausviikkoja minulla oli 4 jäljellä kun mies muutti ulos. Nyt syntyy seuraava viikolla 39 keisarileikkauksella. Olen täällä monet yöt itkenyt yksikseen kun esikoinen on mennyt nukkumaan kun on niiin vaikea ymmärtää miten tässä näin meni. Yksinäistäkin on kun ei hirveesti kavereita ole. Yritän olla vahva edes pojan ja tulevan lapsen takia mutta vaikeeta se kyllä on. Olen päättänyt että päivä kerrallaan niin pikkuhiljaa hyvä tulee. :'(
 
voi helvetti,miten paljon noita vastuuttomia ukkoja löytyy...Me ei lapsen isän kanssa kovin kauaa oltu yhdessä kun lapsi sai alkunsa,mutta kyllä se silti koski tosi paljon kun mies raskauden puolivälissä jätti.. :/ vauvan takia yritin skarpata loppuraskauden ajan ja olla stressaamatta tulevaisuudesta..aika huonolla menestyksellä.Poika kohta 3kk,eikä isäänsä tavannut kertaakaan..Oikeestaan nyt se miesviha on vasta mulla päässyt pintaan..Tottakai toivon että poika saisi isänsä tuntea,mutta onko tuollaisesta vastuunpakoilijasta miehen malliksi kenellekään?
 
lohduttavaksi esimerkiksi haluan kertoa että meillä oli kaikki aivan sekaisin kun odotimme lasta. tuntui että aina oli jompi kumpi hyppäämässä parvekkeelta vuorotellen. itkin aamusta iltaan ja mies itki ja ryyppäsi melkei itsensä hengiltä. puhuttii ensin keskeytyksestä ja sitten adoptiosta.

huh huh, kauheaa aikaa. kun lapsi syntyi tuntui kuin kaikki olisivat saaneet kauan kadoksissa olleet järkensä takaisin. asiat vain loksahtelivat kohdalleen. miehestä tuli tunnollinen isä, minusta rauhallinen äiti. erosimme mikä oli väistämätöntä, mutta riidat loppuivat kun oli joku joka oli sata kertaa meitä tärkeämpi. pikku-ihme joka sai meidät molemmat itkemään mutta tällä kertaa ilosta. raskausaikana vannoin että ei mies, eikä yksikään hänen tuttunsa eikä sukulaisensa saa ikinä nähdä vauvaa edes kuvasta. nyt on lapsi isänsä nimellä ja molempien sukujen silmäterä.

siis hyvät ystävät, vaikka tilanne olisi kuinka surkea se voi silti muuttua vielä hyväksi. vanha viisaus on: vaikea raskaus, helppo vauvaaika. en tiedä mutta monesti se niin on.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Krisse88:
kiitos tuesta. heitin toissa päivänä miehen pihalle, ku en jaksanut enää. Sei ei tee yhtään mitään. Makaa ja syö vaan. Tarvisin rakkautta ja huolenpitoa. Mutta en vaan saa sitä. Päätin heittää sen ulos kun se oli taas lähdössä kotiin metsälle. Se lupas mulle tulla edellisestä työvuorosta tänne ouluun mun luo. Mutta ei ollu yllätys ei tullu.Jäi kotiin metsille. Tuli Maanantai iltana kun sanoin että tämä meidän elämä ei suju niin että voisko se mahdollisesti tuoda mulle avaimet, mutta se vaan tuli tänne. Maanantai päivällä mulle tuli kukkalähetys oven taa. Se oli siltä ukolta. Mulla pääsi väkisinki itku. Ei se kyllä millään kukalla mua lepyttele kun se on ennenkin lähettäny kukkia. Se tuli siis sillon maanantai illalla. Ja oli muka niin muuttunut ihminen; mutta seuraava päivä koitti se oli taas oma vanha itsensä.Passautti ja makas sohvalla. Piti pestä sen pyykitkin!seuraavana päivänä en kestäny enää ku se taas vinkui metsälle kotiin. Sanoin että on se päivän selvä asia mikä sille on tärkeintä! Metsä ja Oma koti. On se soitellu ja lähettäny viestejä että hänellä on ikävä ja miten saa anteeksi. mutta ku ihminen ei muutu niin se ei muutu. En tiedä oikein miten pärjään ku rahaa ei ole penniäkään ylimääräistä, ja tarvitsen halvemmanb asunnon, mutta kunta antaa kaikki vapaat asunnot juopoille. En kyllä pärjäis omaa äiti.isää ja ystäviä. Kiitos siis heille
Tsemiä sulle Krisse ja ihana kuulla että sulla on tukea omista vanhemmista ja ystävistä.
 
LTM
täällä myös... Tosin lapseni ei ollut niin toivottu miehelleni kuin minulle... raskaus oli yllätys!! ihana sellainen minulle.. mies jätti ja muutin vanhempieni luokse kunnes sain oman asunnon ja nyt olemme pikkusen kanssa asuneet kahestaan jo kohta vuoden..oli se rankkaa alussa,mutta yksinäisyyttä en ole vielä oikein tuntenut.. kun pikkusen kanssa menee aika ku siivillä!!! ja kohtahan tuo täyttää vuoden =)
 
en jaksanu lukee kaikkia ku on omassa elämässä jo tuo aika takanapäin, eli rakkaus, raskaus, ero jo raskauden alkumetreillä, hullu masentunut väkivaltainen lapsen isä, jatkuvaa eestaas veivuuta, äidinluona asumista, oma masis, ihana syntymä, raskaat alkukuukaudet. nyt poika 5kk, asutaan omassa kodissa ja elämä on ihanaa. iskä seilailee välillä elämäämme, mut ei enää häiritse sen olemassaolo. otan sen hyvän mitä antaa, muuten olen rajat vetänyt. apua saa kavereilta, sossusta,kotipalvelusta, kauempana asuvalta äidiltä. kannattaa pyytää apua rohkeesti vaan, ku ei sitä kukaan tarjoo jos ei oo vastaanottavainen. elämä jatkuu ja paremmaksi muuttuu. oon siitä elävä esimerkki :D

ps. ja oon myös varma siitä et saan vielä perheen. sitä ennen nautin elämästä kahestaan ihanan pikkumiehen kanssa. saa ihan erityisen suhteen aikaan. parempi yksin ku huonossa suhteessa, tietty. onneksi lapsen isä teki selväksi ettei siitä oo tähän, muuten oisin varmaa roikkunu oljenkorsissa ja elämä ois todella rankkaa.

jee jee ja voimia kaikille ja syksyniloa, elämä on ihana elämysmatka :wave:
 
sinulle lamella ja muillekkin kellä on kokemusta....

niin kai tämä on nyt sitten koettu että miesten ajatusmaailma on aivan utopiaa,tai toisin sanoen sitä ei ole.heillä elämä voi jatkua noin vain..tunteet ja muut voit pyyhkäistä vain pois päiväjärjestyksestä ja kääntää uuden sivun...
tässä vähän lyhenneltynä minun tarinani..
kaikki alkoi pienistä viattomista seikkailuista.olin itse naimisissa ja kuten myös mies oli varattu.oma liittoni oli aika palasina ja myös kovin väkivaltainen,olin jo pitkään miettinyt eroa.en ollut ikinä pettänyt miestäni.jotenkin vain kun tämä ihanuus astui elämääni yksi asia johti toiseen..olimme ensin pelkkiä ystäviä.mutta vietimme paljon vapaa aikaa yhdessä.ja samassa kaveri piirissä.sitten kuitenkin kun ekan kerran jälkeen päädyimme sänkyyn..aloimme tavata myös salaa.tätä jatkui noin puoli vuotta ja rakastuin.en hyväksy pettämistä ja tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi.siksi otin eron miehestäni.koska en kestänyt salailua.ero oli vaikeaa vaikka kauan oli jo tiedossa etten jaksaisi.no onneksi minulla oli tämä salarakas joka tuki minua niin hyvin..suhteemme jatkui ja odotin koko ajan että myös hän lähtisi oman kumppaninsa luota ja pääsisimme vihdoin olemaan yhdessä.sitten viime kesän lopussa sain titää olevani raskaana.järkytys oli valtava mutta samalla taas iloinen.minulle ei oltu annettu kovinkaan suuria mahdollisuuksia saada lapsia joten ajattelin että tällä on pakko olla tarkoitus..niimpä sitten olikin kaikki muuttui..mies sanoi rakastavansa minua mutta eipä sitten vieläkään ole eroa omasta suhteestaan ottanut.lupasi tukea kaikin tavoin.mutta toisin kävi oma kumppani onkin nyt numero yksi.on miettinyt asioita ettei meidän salailu voi jatkua ja lopetti kaiken minun kanssa.nyt sitten olen 6kk raskaana..ekä tästä enää mikään muuksi muutu.apua tukea en isukilta ole saannut tänä aikana kertaakaa..nyt on sitten vain armoton salailu käynnissä.mies koittaa peittää jälkiään,ettei oman kumppanin korviin kantautuisi että on tulossa jälkikasvua..kylillä puhutaan ja kaikki häneltä asiaa kyselevät.on valehdellut kaikille ettei liity minuun mitenkään jopa mun ystäville.en kelpaa enää mukaan yhteisiin juttuihin joissa yhteeinen kaveripiiri,koska hän ei pysty olemaan rennosti.niimpä olemme eriaikoina.ym paskaa.
monet yöt olen itkenyt.kaikki tunteet käsitelly yksin.jotenkin hävennyt vatsaani ja piilotellut raskauttani..en ole osannut olla yksin onnellinen,koska toinen on kääntänyt takin.kamalasti asioita joita on pitänyt yksin hoitaa..muutto uuteen asuntoon ja kaikki tavarat vauvalle ym.lisäksi kamalasti töitä että varmasti pärjäisin ensi vuoden.voi niitä unettomia öitä..
nyt kuitenkin vihdoin olen saannut itseni kokoon.terapiaa kyllä tarvi =) olen päättänyt selviytyä.enkä anna lapseni joutua pelinappulaksi.vaikka joutuisimmekin olemaan kaksin..on se parempi niin kuin joku kerran kuussa salaisä.onneksi odotus aika on ollut aika helppo.nyt vasta kun olen rv26 alkaa olla käsien puutumisia ym.töitäkään ei olisi enää kuin 1.5kk ja jään lomalle..
mutta kyllä sitä miettii kun yksin lastaan odottaa paljon kaikenlaista.kaikki ultrat,lekurit ja virastot kierrät yksin selittämässä samat tarinat.mutta onneksi on ystäviä.jotenkin sitä vaan nyt on huomannut miten vahvaksi on kasvanut.tämän kokemuksen myötä.tuntuu että tämä kun on ohi.ei sydäntään ihan pienestä hajoita..
jotenkin vain on huvittavaa lukea noita onnellisten odottajien palstoja..maataan sohvalla rv 5 ja suurin ongelma monelta mies tulee hieromaan jalkoja :eek: no jospa meidänkin ongelmat olisi joskus noin pieniä.täytyy kyllä sanoa että tässä hässäkässä ei oireitakaan ole kerennyt edes ajatella kun yksin joutunut pistämään koko elämän uusiksi.mutta nyt alkaa jo hymyilyttää.monet itkut on varmaan viel edessä mutta pahimmat tkana päin.mikä ihaninta..olen alkanut rakastaa tulevaa lastani ja uskon että saamme hyvän elämän.
mutta kaipaisi silti ajatuksia yksin olemisesta raskausaikana ja sen jälkeen...
 
Mutta kyllä niitä löytyy naisistakin.
Pettämisessä myös ottaa aikamoisen riskin.
Siinä voi hetken jutusta kaatua koko paletti, lapset, avioliitto, koti, tulevaisuus.
Kaikki.
Kaikki kärsivät ja mikä pahinta, tapahtumista riippuen, lasten vakaa tunneelämä voi olla tuhottu koko loppuelämäkseen ja vaan sen takia, että toinen halusi vähä vierasta pillua tai munaa.
 
  • Tykkää
Reactions: Quintrix
meidänkään juttu ei ollu pitkä ennen raskautta,tosin oltu kavereita n.20 vuotta.
alettiin kumminkin seurustelemaan ja kävi sit niin että tyttöystävä tuli raskaaks.
kaikkeni tein ja annoin,mut ei näköjään riittäny. kyllä ne naisetkin osaa (ei mikään yleistys sitten).
 
Samoja polkuja täälläkin kuljettu... takana oli tosin vasta lyhyt suhde, mutta molemmat toivoimme yhteistä lasta. Raskauduin, ja samantien mies päättikin palata vaimonsa hoiviin (asuivat erillään tuolloin) ja alkoi vaatimaan aborttia. Oma tilanteeni oli siihen aikaan myös vaikea, sillä myös mulla asumusero päällä. Päädyin keskeyttämään raskauden, sillä tunsin ettei mulla ollut voimia jatkaa ja ruveta äidiksi kaiken jälkeen. Vaikka tunsin, että olin tehnyt oikean ratkaisun jaksamiseni kannalta, kaduin silti kovasti keskeytystä. Mies otti uudelleen yhteyttä muutaman kuukauden jälkeen, ja halusi palata yhteen - ilmeisesti paluu vaimon kanssa yhteen ei ollut onnistunut, vaikka eipä siitä hän juurikaan kertonut. Tapailimme muutaman kuukauden, ja sovimme taas yrittävämme lasta, ja raskauduin. Uskomatonta kyllä, sama kuvio toistui taas! Mies soitteli ja painosti aborttiin, samoin hänen ex-vaimonsa soitteli ja kehotti keskeyttämään raskauden - kertoi myös että mies oli hänellekin lupaillut palavaansa. Mies siis oli viritellyt kaksoiselämää molempien naistensa selän takana, en edes ymmärrä miten hän oli kuvitellut siitä loppupeleissä selviävänsä. Arvaatte varmaan että mies päätyi jäämään kokonaan yksin. Itse vaihdoin puhelinnumeron, ja jatkoin raskautta yksin. Se oli ehdottomasti elämäni paras päätös, ja vaikka hankalaa on ajoittain ollut, olen saanut sellaisen auringon elämääni etten ikinä antaisi pois!
 
Soi, montakin kertaa - mutta aina kun otin asian puheeksi, mies kielsi koko asian. Sanoi, että hänen vaimollaan saattoi olla yhteenpaluuajatuksia, mutta hän ei niistä sen kummemmin tiennyt, ja hänen sanojensa mukaan he olivat niin huonoissa väleissä, että näkivät vain lyhyesti kun hoitivat lastensa asioita. Puolustuksekseni täytyy sanoa, että mies ei asunut Suomessa, joten kyseessä oli siihen aikaan etäsuhde. Toisaalta ei hänen vaimollaankaan kellot soineet, asiat selvisivät meille molemmille vasta sitten, kun otin yhteyttä tähän vaimoon (joka ei sitten yllättäen ollutkaan ex-vaimo) toivoen, että voisimme vähän selvitellä välejämme. Tavallaan vähän säälinkin miestä - hän oli varmaan myös aika vaikeassa asemassa, kun oli tullut lupailtua kahteen suuntaan yhteenmenoa...ehkäpä me olisimme kaikki kolme voineet asua yhdessä lapsinemme :D No joo, nyt tää jaksaa jo vähän naurattaakin. Mutta kyllä mua silti pelottaa, jos ko. mies jonain päivänä päättää palata meidän (tai siis tyttäreni) elämään. En tiedä pystyisinkö olemaan kovin puolueeton silloin ja tukemaan heidän suhdettaan.
 
Ei tietystikään se rakkautta ole, mutta parempi että selvisi se asia silloin kuin myöhemmin. Onneksi ei ole ollut mitään huoltajuuskiistoja, lähinnä on tullut sieltä suvun puolesta painostusta isyystesteihin - mun puolesta OK, mutta kun mies näki lapsensa niin vaatimukset loppui siihen paikkaan.
 

Yhteistyössä