rakkaus

[äidin]

Mietiskelin tässä, että millaista olisi saada pikku kakkonen. Usein sanotaan, että esikoisen kohdalla äidin rakkaus herää hiljalleen ensimmäisten viikkojen, joskus kuukausien, myötä. Hyvin harva kai tuntee valtavaa rakkautta ihan ensi hetkistä lähtien.

Minulla ainakin oli näin. Kauhistuin laitoksella, kun en tuntenut oikeastaan mitään sitä pientä ihmisenalkua kohtaan. Samassa huoneessa oli äiti, joka sai toisen lapsensa ja hehkutteli siinä rakkauttaan. Tunsin oloni mielettömän kurjaksi. Ensimmäisten kuukausien myötä minunkin rakkauteni heräsi ja sitä riittää.

Haluaisinkin kysellä kokemuksia äideiltä, joilla on useampia lapsia. Kun äidin rakkaus esikoista kohtaan on puhjennut, tunteeko sitä välittömästi myös vastasyntynyttä kohtaan? Vai rakastuuko kuopukseenkin hiljalleen?

 

[toinen tulossa]

Kyllä mulla oli aivan laitoksella asti aivan valtavat tunteet tätä pikkuista möykkyä kohtaan, jota olin niin kovasti odottanut 9kk ajan. Päivittäin halaan ja suukottelen tyttöä ja kerron kuinka paljon äiti rakastaa häntä. En koskaan uskonut, että jotain voisi rakastaa niin vilpittömästi ja aidosti, syvästi. Nyt kun odotan toista, en ole vielä sisäistänyt koko ajatusta, sillä aikani ja rakkauteni menee esikoiseen. Eka raskaudessa taputtelin vatsaani ja puhelin masuvauvalle, nyt muistan tuon uuden vauvan olemassa olon vain kun vilkaisen peiliin. Tuntuu pahalta, mutta toivon, että kun tämä kuopus syntyy, on tunteeni myös häntä kohtaan yhtä vahvat alusta asti kuin oli esikoisen aikaan.

 

[5xmamma]

Minä kuulun niihin, jotka eivät ole saaneet mitään""ahaa"" elämystä heti vauvan synnyttyä. Pikku hiljaa rakkaus hipsutteli ovesta sisään. totta kai sitä vauvaa hellii, suukottelee, silittelee mutta se todellinen rakkaus lapseen on vasta tulossa siinä vaiheessa.

Näin on ollut jokaisen vauvan kohdalla, vaikka nyt rakastan heitä valtavasti. Siihen ei edes sanat riitä kertomaan.
Eikä siinä ole mitään hävettävää. Näin se vaan suurimmalla osalla menee.

 

[huono äiti]

No mulla on 2kk ikäinen vauva eikä ole vieläkään erityisen lämpimät tunteet sitä kohtaan. Yöt ja päivät menee itkua kuunneellessa joten ei ole tullut mitään lämmintä tunnesidettä, päinvastoin on sellainen fiilis että ottaispa joku tämän lapsen taikka kohta lähden itse kävelemään ja jätän miehen pärjäämään sen kanssa.

En tiedä olisko se kivampi jos joskus saisi nukkua tai muuten omaa aikaa. Tai että opinko ikinä rakastamaan sitä, kun se on tehnyt minusta melkein seinähullun ja pilannut avioliittoni. Niin että se myötäsyntyinen äidinrakkaus on kyllä pelkkää pötyä.

Ja ihan tiedoksi: lapsi oli odotettu ja toivottu. Eli ei mikään vahinko.

 

[Nata]

Sinulle ""huono äiti"" kyllä se rakkaus sieltä tulee =) Minulla on nyt 7kk ikäinen poika jolla oli paha koliikki (siis päivisin, ja koko päivän) ja huutoa siis riitti. Yksin sain lapseni hoitaa vaikka siis oli toivottu ja suunniteltu. Mies on edelleen vieraantunut, katsotaan miten parisuhteen käy, mutta lasta rakastan yli kaiken. Kyllä ne vatsakivut alkavat helpottamaan sen 3kk kieppeillä =) Tunsin kyllä suurta hellyyttä ja muuta lasta kohtaan silloin kun hän oli hiljaa eli silloin kun hän nukkui. Kyllähän se itku väsyttää ja minulle teki kaikkein kipeintä ja pahin asia oli se miltä minusta tuntui (se on kaikkein kestämätöntä äitiydessä (tähän mennessä ollut)) lapsen kipu ja se kun kaikkesi teit ja mikään ei auttanut. Mutta siis meidänkin poika onkin oikeasti oikea naantalin keksi kun kivut lakkasivat. Todella kova poika hymyilemään, halailemaan ja suukottelemaan! =)

 

[Hihii]

Kylläpä oli hassunhauska ilmaisu tuo ""naantalin keksi""! Sanonnat kuuluvat ""hangon keksi"" tai ""naantalin aurinko""...

 

[Common]

""Niin että se myötäsyntyinen äidinrakkaus on kyllä pelkkää pötyä.""

Älä nyt yleistä oman kokemuksesi perusteella. Se voi olla toisilla niin ja toisilla rakkaus tulee ajan jälkeen.

Mä tunsin valtavaa rakkautta esikoiseeni heti sen syntymästä asti. Tai oikeastaan jo ennen kuin hän oli syntynytkään. Ensimmäiset viikot olivat samanlaiset kuin vastarakastuneena - Tulin toimeen vähillä unilla ja jo vauvan katsominenkin tuntui lämpimänä tunteena vatsan pohjassa asti. Se rakastumisen tunne oli niin voimakas, että jo sekin osaltaan uuvutti ja väsytti alussa.

Itsekin välillä mietin miten sitten kuin pikkukakkonen syntyy.... Voiko näin suurta rakkautta tuntea kahta lasta kohtaan....

Luulen, että vaikuttaa sekin, onko ihminen äärimmäisen rationaalinen vai tunneihminen tai onko yleensäkin sellainen että voi rakastua toiseen ihmiseen nopeastikin vai vaatiiko enemmän aikaa. Ihan samallalailla kuin parisuhteessa.

 

[ap]

""Luulen, että vaikuttaa sekin, onko ihminen äärimmäisen rationaalinen vai tunneihminen...""

Puhut asiaa common! Luulen, että asia on juuri noin. Minä olen aika hitaasti lämpiävää sorttia ja niin kävi sitten äidinrakkaudenkin kanssa. Ihmetyttää vain se, että lapsi oli haluttu ja kauan odotettu. Lisäksi tunsin mielestäni rakkautta lasta kohtaan odotusaikana. Sitten kun hän syntyi, en tuntenutkaan mitään. Ehkäpä olinkin rakastunut omiin haavekuviini ja vauvaan piti todellisena ihmisenä rakastua vasta syntymän jälkeen.

""Huonolle äidille"" lohdutukseksi, että kyllä minullakin se rakastuminen vei yli kaksi kuukautta. Lisäksi ihmettelen suuresti sitä, että toiset ovat niin onnenhuumassa ensiviikot etteivät tunne väsymystä. Minusta tuntui, että kuolen siihen unenpuutteeseen. Ei tietoakaan mistään onnenhuumasta, ahdistusta ja kärsimystä vain.

Jännä, että miten erilaisia kokemuksia meillä on.

 

[*****]

Ihan sama juttu. kirjoittelin myös tänne aikoinaan tuosta äidinrakkauden puutteesta.

Sain kannustavia kommentteja. Joku kertoi että hänellä meni tuonne 10kk ikään ennen kuin rakkaus alkoi muotutumaan.

En tiedä onko itsessänijotain vikaa mutta itsellä meni lähemmäs vuosi tai oikeastaan, en vieläkään ""pakahdu"" mistään rakkauden tunteesta. Sattunnaisia rakkauden sykäyksiä lukuunottamatta.

On se riipaisevaa ja surullista mutta itse sain ohjeeksi vaalia noita satunnaisia rakkauden tunteita.

Mutta ole luottavainen, ja vaali kaikkia herkkiä ja onnellisia hetkiä. Ehkä meitä hitaasti lämpiäviä voi olla enemmänkin. Ehkä tämä on asia josta ei todellakaan puhuta!

Tuskin ilman nettiä tälläisesta asiasta kukaan alkaisi puhuumaan. Kaipa on normaalia. Mutta ole luottavainen, kyllä se rakkaus sieltä tulee. Ehkä syynä on myös tuo, että me ""järkiperäiset"" ihmiset lämmetään poikkuksellisen hitaasti. Mutta itse olen noudattanut noita ohjeita ja olen luottavainen. Tai muuta en suostu edes ajattelemaan.

 

[Common]

Lisään vielä, että kyllä mäkin olin tosi väsynyt silloin alussa (ja kuukausia sen jälkeenkin), mutta ekoina viikkoina sitä ikäänkuin ""kävi ylikierroksilla"" - ei nukuttanut vaikka väsytti. Tosin ei ajatuksenjuoksu silloin mitään kovin skarppia ollut

Samoin tuo on ap varmaan ihan totta, että joku voi rakastua niihin haavekuviin raskausaikana ja sitten ""oikeasti"" rakastuu siihen ihmiseen kun vauva on syntynyt. Ollaan kaikki erilaisia...