L
lizko
Vieras
Tilanne on vaikea... Olen nyt seurustellut puolisen vuotta itseäni reilusti nuoremman miehen kanssa. Rakastan häntä, kovasti rakastan. Mutta mutta... Olemme niin eri lähtökodissa. Itselläni on lapsia, hänellä ei. Hän on perheensä ainoa lapsi, asui vielä kotonaan kun tapasimme. Nyt asuu siis yksin, mutta äitinsä asuu ihan naapurissa ja hoitaa hänen taloudellisen tilanteensa. Mies on hakenut opiskelupaikkaa, ja toivottavasti nyt pääsee opiskelemaan.
Suurimpia ongelmia suhteessa on mm se, ettei hän ymmärrä vastuullisuudesta. Hän on tottunut siihen että äiti huolehtii ruuan pöytään, siivoa, pesee pyykit jne. Minä taasen olen tottunut hoitamaan perheeni asiat. Hän ei osallistu, ellen erikseen pyydä, ja se todella väsyttää. En tahdo enää "aikuista lasta", vaan tasavertaisen kumppanin.
Toinen asia, mikä mieltäni vaivaa paljon on se, ettei hän tunnu ymmärtävän kuinka väsynyt olen. Työpäivän jälkeen kun tulen kotiin ja hoidan lapset ja talouden, en yksinkertaisesti jaksa mitään muuta. Ja niinä päivinä kun lapset ovat isällään, eli meillä on yhteistä aikaa, toivoisin hänen ajattelevan minua, arjen romantiikkaa siis. Esim, olisi kiva jos hän joskus laittaisi ruokaa minulle, tai hieroisi jalkoja. Tai ehdottaisi jotain yhteistä tekemistä. Mutta ei, minun on nämäkin asiat hoidettava, tai sitten pyydettävä. Olen keskustellut hänen kanssaan, ja sanonut suoraan toiveeni. Hän on sanonut ymmärtävänsä, mutta muutosta ei ole tapahtunut.
Suhteemme tuntuu olevan minulle suuri painolasti, vaikka toki siitä on myös paljon iloa. Ja kaiken lisäksi rakastan häntä todella paljon. En vain tiedä jaksanko jatkaa yhteistä taivalta. Mitä teen? MIten voin selvittää mikä minulle on parasta? Millä selvitän, muuttuuko hän koskaan, mahdanko itse muuttua? Voiko tämä onnistua?
Suurimpia ongelmia suhteessa on mm se, ettei hän ymmärrä vastuullisuudesta. Hän on tottunut siihen että äiti huolehtii ruuan pöytään, siivoa, pesee pyykit jne. Minä taasen olen tottunut hoitamaan perheeni asiat. Hän ei osallistu, ellen erikseen pyydä, ja se todella väsyttää. En tahdo enää "aikuista lasta", vaan tasavertaisen kumppanin.
Toinen asia, mikä mieltäni vaivaa paljon on se, ettei hän tunnu ymmärtävän kuinka väsynyt olen. Työpäivän jälkeen kun tulen kotiin ja hoidan lapset ja talouden, en yksinkertaisesti jaksa mitään muuta. Ja niinä päivinä kun lapset ovat isällään, eli meillä on yhteistä aikaa, toivoisin hänen ajattelevan minua, arjen romantiikkaa siis. Esim, olisi kiva jos hän joskus laittaisi ruokaa minulle, tai hieroisi jalkoja. Tai ehdottaisi jotain yhteistä tekemistä. Mutta ei, minun on nämäkin asiat hoidettava, tai sitten pyydettävä. Olen keskustellut hänen kanssaan, ja sanonut suoraan toiveeni. Hän on sanonut ymmärtävänsä, mutta muutosta ei ole tapahtunut.
Suhteemme tuntuu olevan minulle suuri painolasti, vaikka toki siitä on myös paljon iloa. Ja kaiken lisäksi rakastan häntä todella paljon. En vain tiedä jaksanko jatkaa yhteistä taivalta. Mitä teen? MIten voin selvittää mikä minulle on parasta? Millä selvitän, muuttuuko hän koskaan, mahdanko itse muuttua? Voiko tämä onnistua?
