Rakastan kuollutta

[jaana]

Jollekin pakko purkaa tuntoja, valitettavasti kohteena olette nyt te, sori.
Olen naimisissa ja lapsiakin on, 3 alle kouluikäistä. Rakastan miestäni paljon ja olen pääosin varsin tyytyväinen elämääni. Mies on kiltti ja kultainen, ns. unelmamies. Elämä on ulkoisiltakin puitteiltaan mallillaan enkä voi sanoa, että minulta puuttuisi jotain. Lapset ovat parasta mitä olen saanut ikinä aikaiseksi vaikka elämä onkin varsin kuluttavaa välillä koska hoidan lapsia kotona. Eli ei siis valittamista.
Mulla on vaan niin h*lvetillinen ikävä joka tuntuu välillä siltä etten saa henkeä. Seurustelin melkein 10v sitten miehen kanssa joka kuoli suhteemme aikana ja asiat jäi ns. kesken. Rakastin häntä silloin kovasti mutta hänen kuolemansa jälkeen vielä enemmän. Hänen kuolemastaan on jo 7 vuotta mutta saatan yhä tuntea hänen tuoksunsa aivan kuin hän seisoisi takanani. Joskus, kesken kaiken omien hommien, ikävä saattaa kouraista niin syvältä että tavarat tippuu käsistä. Tämä saattaa kuullostaa mielipuoliselta ja siltä se tuntuukin. Joitain lauluja en pysty kuuntelemaan ollenkaan kun ne herättää liikaa muistoja. Välillä tuntuu siltä että kaipaus on sellaista että pitäisi huutaa vähän aikaa niin paljon kuin ääntä lähtee, jotta se helpottaisi. Aviomieheni tietää siitä että olin suhteessa tämän miehen kanssa ja tietää kuolemastakin sen mitä olen kertonut mutta tästä mielettömästä rakastamisen ja kaipauksen tunteesta en voi kertoa, se tuottaisi hänelle turhaa mielipahaa, sitä en ikinä tule tekemään.
Millä lakata rakastamasta ihmistä jota ei enää edes ole muualla kuin muistoissa?

 

[Non compos mentis]

Tarvitseeko se rakkaus sitten lopettaa? Ole tyytyväinen siitä, että koit rakkauden hänen kanssaan. Sitä aikaa ei takaisin saa.

 

[cothis]

Ei sen tartte lakata. Tottakai se vaan vahvistuu siitä, ettei ihmistä enää ole ja se yhteinen aika jäi kesken eikä sitä saanut katsottua loppuun. Mutta elämä on, mitä siihen muuta voisi sanoa.

 

[vieras]

Tarvitseeko se rakkaus sitten lopettaa? Ole tyytyväinen siitä, että koit rakkauden hänen kanssaan. Sitä aikaa ei takaisin saa.

peesi

 

[vaipparalli]

ei kai sun tarvi lakata rakastamasta. Eiköhän aika tee tehtävänsä. Anna niiden tunteiden tulla kun ovat tullakseen.
Mun isä ja veli kuoli 13v sitten, vieläkin tulee joskus yhtäkkiä hirveä ikävä.
Jaksamista sulle.

 

[mim]

Ei se rakkaus lopu ja ei etenkään, kun muistoissasi hänestä tulee melkein yliluonnollonen satuhahmo. Ei sen rakkauden tarvitse loppua, mutta älä anna sen ottaa yliotetta itsestäsi. Muista että kuollutkin oli ihminen omine puutteineen ja vikoineen äläkä vertaa häntä elävään mieheesi, koska siinä kilpailussa elävän on vaikea pärjätä. Elävä kun tekee omia mokiaan ja harrastaa ärsyttäviä tapojaan, mutta kuollut ei enää ärsytä - häntä vain kaipaa ja rakastaa.

 

[dfdfdf]

Vaali vain kauniita muistojasi, mutta muista että nykyhetki on kuitenkin tärkeämpää. Älä siis takerru liiaksi menneeseen. Mitä jos nykyinen miehesi kuolisi nyt? Varmasti tulisit häntäkin kaipaamaan. Suuntaa energiasi mieheesi (ja lapsiisi) vielä, kun hän on elossa.

 

[Pauliina75]

Sinulla on selvästi suruprosessi läpikäymättä. Ehkä olet vain koettanut haudata tunteet taka-alalle, mutta nyt ne vain väkisin puskee läpi? Unohtamalla ei asia helpota,koska et varmasti oikeasti pysty ikinä unohtamaan. Eikä tarvitsekaan! Ehdottaisin sinulle surutyön keskusteluapua, jota voisi kysyä esim. seurakunnalta. Sinulle olisi varmasti hyväksi keskustella asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa. Että saisit puhuttua ja käytyä tunteita läpi, sitten varmasti helpottaisi.

 

[vieras]

Mulla kanssa ensirakkautta kohtaan todella syviä tunteita vielä... Ei ole kylläkään kuollut, mutta meilläkin se homma "jäi kesken". En vieläkään pysty katsomaan hänen päinkään, kun jossain näen Kännissä on mulle avautunut, että rakastaa minua edelleen niin paljon, että ei silmiin pysty katsomaan. Sama se on mulla.

Mutta mä olen ajatellut, että ehkä se on just siinä, että jotain jäi kesken. Sitä luo itelleen päässään sellaiset "fantasiat", että miten asiat olisi mennyt ja sitä rakastaa sitä fantasiaa... Ymmärsitkö?

 

[viima80]

huuda silloin kuntuntuu siltä!

en vähättelen tunteitanne mut aika kultaa muistoja ja kaikki kesken jäänyt jää kaivelemaan. vertauksena se kun itse jättää ei jää kaipaus tunteita mutta kun sinut jätetään oli kumppani mielestäni maailman paras

 

[ap]

Mä sain silloin kuoleman aikoihin keskusteluapua, kävin terapiassa ja söin hetken nakahtamislääkkeitä, silloin tuntui siltä että surutyö tuli tehtyä ja rakensin elämää eteenpäin. Rakastamista ei tarvitsisikaan lopettaa jos ei koko ajan tuntuisi siltä, että tämä haittaa mun ihan noormaalielämää jo. En kovin usein esim vertaa mielessäni miestäni ja tätä kuollutta sulhasta toisiinsa mutta mieheni on monessakin suhteessa "parempi" kuin tämä entinen. Jostain kumman syystä rakastan häntä vaan niin paljon enemmän ja se tuntuu tietenkin petturuudelta nykyistä kohtaan varsinkin kun se rakastaminen "tapahtuu hänen selkänsä takana", en osaa pukea sitä sanoiksi. Jos sanon miehelleni että rakastan sinua niin tarkoitan sitä mutta samalla sanon sisäisesti itselleni että häntä rakastan kyllä enemmän.

 

[Seipääntyöntäjä]

Ei se rakkaus lopu ja ei etenkään, kun muistoissasi hänestä tulee melkein yliluonnollonen satuhahmo. Ei sen rakkauden tarvitse loppua, mutta älä anna sen ottaa yliotetta itsestäsi. Muista että kuollutkin oli ihminen omine puutteineen ja vikoineen äläkä vertaa häntä elävään mieheesi, koska siinä kilpailussa elävän on vaikea pärjätä. Elävä kun tekee omia mokiaan ja harrastaa ärsyttäviä tapojaan, mutta kuollut ei enää ärsytä - häntä vain kaipaa ja rakastaa.

Tätä paremmin en olisi osannut asiaani itsekään sanoa. Komppaan siis tätä.

 

[ap]

Tämä nyt ehkä kuvaa tunteita aika hyvin; mä koen olevani väärässä paikassa koko ajan, mun ei oikeasti kuuluis olla täällä näiden ihmisten kanssa vaan hänen kanssaan. Eipä taida tostakaan selkoa saada.

 

[Non compos mentis]

Rakkauden pelko on elämän pelkoa, ja ne jotka pelkäävät elämää ovat jo kolmelta neljäsosaltaan kuolleita. (Bertrand Russell)

Sulla on annettavaa niille ihmisille, joiden kanssa olet nyt.

 

[Non compos mentis]

Tulipa tässä mieleen Kaarlo Sarkian runo, joka on kuin ohjeistus sinulle, ap:

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

 

[ap]

Tulipa tässä mieleen Kaarlo Sarkian runo, joka on kuin ohjeistus sinulle, ap:

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kiitos! Itkuhan tuosta tuli, niin osuva oli kyllä...

 

[Seipääntyöntäjä]

Tämä nyt ehkä kuvaa tunteita aika hyvin; mä koen olevani väärässä paikassa koko ajan, mun ei oikeasti kuuluis olla täällä näiden ihmisten kanssa vaan hänen kanssaan. Eipä taida tostakaan selkoa saada.

Saa siitä, ja siitä saa sellaisen selon, että sä et nyt oikein ole jalat maassa. Kyseinen henkilö - rakkauttasi yhtään väheksymättä - on jo glorifioitunut mielikuvissasi ehkä liikaakin. Vanha sanonta "aika kultaa muistot" pitää ehkä kohdallasi vähän liikaakin paikkansa. Mennyttä ei kukaan meistä saa takaisin, eikä menneitä liikaa haikailemalla paranna omaa eikä läheistensä elämää. Toki on surullista että Elämäsi Rakkaus kuoli liian aikaisin, mutta et voi pyhittää omaa elämääsi hänen muistolleen. Myös minä suosittelisin jonkinlaisen keskusteluavun hankkimista.

Voimia silti.