T
The titityy
Vieras
Eilen siis mentiin pojan kanssa sinne Oysille osastolle. Piti olla torstaihin asti, mutta tultiinkin kotia jo tänään.
Hoitohommat ei onnistuneet, poika ei suostunut menemään siihen valohoitolaitteeseen, jossa olisi pitänyt käydä 1 minuutti päivässä. Siinäpä kaikki hoito olisikin ollut.
Poika ei syönyt koko vuorokautena mitään, nukkui heikosti ja kaikenaikaa vaan höpötti: "autoon, pois".
Ei antanut ottaa kenkiä pois, eikä lippistä. Oli vain lähtövalmiudessa.
Sanoin sitten aamulla lääkärille että kyllä me taidetaan lähteä kotiin kun hoito olisi noin vähäistä ja sekään ei onnistu.
Yritetään käydä siellä sen kolme kertaa viikossa kotoapitäen. Jos näyttää että ei onnistu, niin lopetetaan sitten samantien.
Se huuto ja rimpuili oli tosiaan niin kovaa että hoitajat eivät saaneet poikaa siihen valoon.
Lapsi oli kovin tyytyväinen kun pääsi kotiin ja nukkui useita tunteja.
Miehen kanssa tilanne nyt se että on aivan selvää että enää ei jatketa yhdessä.
Niin paljon on ollut vaikeaa ja on sitä on/off-juttua ollut liikaakin.
Katsoimme parhaaksi että jatketaan erillään. Tällä miehellä kun ei vielä ole kykyä olla perheenpäänä, isänä lapselle ja hyvänä kumppanina minulle.
On loukannut minua teoillaan niin paljon että ikuiset arvet on sielussa.
Poikaa ei viitsi hoitaa kuin hetken kerrallaan, vaikka ainoastaan viikonloppuna sitä tarvitsisikaan tehdä.
Laskut on maksanut ja pitänyt huolen taloudellisesta puolesta, muuta ei sitten ole ollutkaan.
Hänellä ei ole kykyä ymmärtää toisia. Oma persaus on tärkein, viis siitä miltä toisista tuntuu (minusta).
Tässä suhteessa olen ollut hyvin yksin ja yrittänyt kannatella tätä omilla voimillani.
Olen hyvin loppu nyt ja äärimmäisen tyhjä, kaikkeni antanut.
Itkisin, mutta kannattaako se enää...
Hoitohommat ei onnistuneet, poika ei suostunut menemään siihen valohoitolaitteeseen, jossa olisi pitänyt käydä 1 minuutti päivässä. Siinäpä kaikki hoito olisikin ollut.
Poika ei syönyt koko vuorokautena mitään, nukkui heikosti ja kaikenaikaa vaan höpötti: "autoon, pois".
Ei antanut ottaa kenkiä pois, eikä lippistä. Oli vain lähtövalmiudessa.
Sanoin sitten aamulla lääkärille että kyllä me taidetaan lähteä kotiin kun hoito olisi noin vähäistä ja sekään ei onnistu.
Yritetään käydä siellä sen kolme kertaa viikossa kotoapitäen. Jos näyttää että ei onnistu, niin lopetetaan sitten samantien.
Se huuto ja rimpuili oli tosiaan niin kovaa että hoitajat eivät saaneet poikaa siihen valoon.
Lapsi oli kovin tyytyväinen kun pääsi kotiin ja nukkui useita tunteja.
Miehen kanssa tilanne nyt se että on aivan selvää että enää ei jatketa yhdessä.
Niin paljon on ollut vaikeaa ja on sitä on/off-juttua ollut liikaakin.
Katsoimme parhaaksi että jatketaan erillään. Tällä miehellä kun ei vielä ole kykyä olla perheenpäänä, isänä lapselle ja hyvänä kumppanina minulle.
On loukannut minua teoillaan niin paljon että ikuiset arvet on sielussa.
Poikaa ei viitsi hoitaa kuin hetken kerrallaan, vaikka ainoastaan viikonloppuna sitä tarvitsisikaan tehdä.
Laskut on maksanut ja pitänyt huolen taloudellisesta puolesta, muuta ei sitten ole ollutkaan.
Hänellä ei ole kykyä ymmärtää toisia. Oma persaus on tärkein, viis siitä miltä toisista tuntuu (minusta).
Tässä suhteessa olen ollut hyvin yksin ja yrittänyt kannatella tätä omilla voimillani.
Olen hyvin loppu nyt ja äärimmäisen tyhjä, kaikkeni antanut.
Itkisin, mutta kannattaako se enää...
