Puolison masennus

["Olento"]

Mitä tehdä kun epäilen miehelläni olevan jonkinlaista masennusta? En tiedä sairaudesta itse mitään ja netistä löytämäni tieto ei tunnu kovin paljoa auttavan. Huomenna ajattelin vihdoin soittaa perheneuvolaan ja kysyä sieltä. Mieheni ei tiedä tästä mitään sillä hän ei suostu myöntämään että joku vika on päällä. Hänen käytöksensä on kuitenkin muuttunut suunnattomasti. Hän on arvaamaton ja saattaa yhtäkkiä raivostua kovasti ja huutaa pää punaisena. Hän ei omien sanojensa mukaan jaksa nähdä kavereitaan mutta samaan aikaan on katkera koska nämä kaverit eivät soittele hänelle. Hän käyttää alkoholia liikaa minun makuuni ja kun ottaa kunnon kännin päälle, alkaa itsetuhoiseksi. Ainakin ajatuksen tasolla. Kertoo siis haluavansa kuolla jotta minä ja lapset voisimme olla onnellisia eikä hän olisi meidän elämäänme pilaamassa. En tiedä kuinka hänelle saisin tolkutettua että rakastan häntä ja hän tekee minut hyvin onnelliseksi. Aina silloin kun on oma itsensä eikä joku muu...

Olen hänelle tästä puhunut monta kertaa ja tilanteiden kärjistyttyä hän onkin luvannut hakevansa apua mutta sitten ei koskaan olekaan mitään tehnyt. Meillä on ollut rankka vuosi ja paljon riitoja. Hän syyttää minua pettämisestä ynnä muuta käsittämätötä.

Haluaisin kuulla muilta kokemuksia elämästä masentuneen kanssa. Kuinka jaksaa kaiken keskellä yksin ja olla tukena toiselle? Etenkin kun en itse tosiaan tästä sairaudesta mitään ymmärrä. Saako sieltä perheneuvolasta apua tällaiseen tilanteeseen vai mitä minun pitäisi tehdä?

 

["triina"]

Soita ihmeessä perheneuvolaan tai varaa aika terv.keskuksen lääkärille, pyydä neuvoja omaan jaksamiseesi ja miehen käytöksen tulkaamiseen ja siihen avun hakemiseen.


Tuo voi olla masennusta, maanis-depressiivisyyttä, tai persoonallisushäiriötä. Tuskin ihan ittestään ohi menevää.
Mun puolisolla on samantapainen tilanne, kehittynyt kyllä jo pari vuotta.

Kuinka kauan olet huomannut noita ilmiöitä?

 

["Olento"]

Kiios vastauksesta.

On noita outouksia ollut havaittavissa jo vuoden verran ainakin. Kauemminkin ehkä mutta tämän viineisen vuoden aikana tilanteet on olleet kärjistyneempiä kuin ennen. Tähän asti on jotenkin onnistunut vakuuttamaan minut että kaikki onkin ihan hyvin kunhan me vain yhdessä puhumme kaikesta mutta ei se kyllä pidä paikkansa. Viimeksi nyt tänä viikonloppuna katosi yhtäkkiä tuonne pakkaseen keskellä yötä eikä vastannut puhelimeen. Aamulla kertoi sitten että oli vaan synkistellyt yksinään ja halunnut kuolla pois. Tämä oli nyt viiminen niitti mulle enkä halua enää odottaa koska se oikeasti toteuttaa noita halujaan.

Niin enkä tosiaan tiedä onko tuo masennusta vai mitä. Masennukseksi sen itse nyt luokittelen kun hän on niin kovin apea koko ajan yms.

 

[bud]

Nyt äkkiä jotain apua! Tilanne on selvästi päässyt jo liian pitkälle.

 

[meilläkans]

Tuttu juttu. Meillä oli miehellä myös masennusta. Maanittelun, uhkailun jälkeen suostui hakemaan apua. Käy siis terapiassa. Itse en sitten enää jaksanutkaan katsella miestä jolle mikään ei tuntunut miltään. Masennuksen alkamisesta on jo neljä vuotta ja hän on edelleen masentunut. Hyvä etten jäänyt.
Jos miehen rinnalla haluat pysyä, huolehdi ettet itse väsy. Vain mies voi itsensä sieltä suosta nostaa, et sinä- niin se vaan on.

 

["Olento"]

Tuotahan mä just pelkään että en jaksa itse. Haluan jaksaa. Ja tuo että mitä jos hän ei paranekaan "nopeasti". En siis mitään viikossa parantumista ajattelekaan mutta jo tuo että joku kamppailee asian kanssa neljä vuotta on aika hurja..

 

[omani]

ei mitään noin vakavaa, mutta itse koen masentuneeni lievästi noin vuosi sitten. Ensin oli muutama päivä kun olin ihan pois itsestäni, "halusin kuolla" ja millään ei ollut mitään väliä. Mies huomasi kyllä, töissä yksi kollega, mutta muuten sain pidettyä itseni kasassa. Mieheni kanssa en halunnut siitä puhua, pyysin vain aikaa. Sille kollegalle pystyin vähän puhumaan, se kai sitten helppasi vähän. Tämä siis pointtina siihen, että sille omalle puoliskolle ei ehkä halua avautua.

Sain siitä revittyä kulissit pystyyn ja jatkoin. Syksyllä taas paheni. Päätin lopulta lääkitä itseni -ylläri- viinalla. Perustelu: en VOI hakea itselleni "hullunpapereita", koska olen keski-ikäinen nainen. Jos saan kenkää, niin mt-ongelmaista ei kyllä enää palkata mihinkään. (Ja se tieto kyllä kulkee työnantajalta toiselle..) Juopon maineella taas Suomessa ei ole paljonkaan merkitystä. Ainahan voi raitistua.

Mutta jos mieheni ei olisi tuossa normaalisti, niin saattaisin romahtaa. Normaalius pitää mut pinnalla.

 

["huhhuh"]

Tuttu juttu. Meillä oli miehellä myös masennusta. Maanittelun, uhkailun jälkeen suostui hakemaan apua. Käy siis terapiassa. Itse en sitten enää jaksanutkaan katsella miestä jolle mikään ei tuntunut miltään. Masennuksen alkamisesta on jo neljä vuotta ja hän on edelleen masentunut. Hyvä etten jäänyt.
Jos miehen rinnalla haluat pysyä, huolehdi ettet itse väsy. Vain mies voi itsensä sieltä suosta nostaa, et sinä- niin se vaan on.

Kuulostaa surulliselta! Tuo siis, että ei jaksa olla rinnalla, kun toinen sairastuu masennukseen. Jos puolisollesi tulisi syöpä, aattelisitko silloinkin noin? Masennus ei ole sellainen tauti, että se parantuisi sormia napsauttamalla tai puita halaamalla, ja hirveeltä kuulostaa, että tuo sairaus on syy hylätä toinen. Ymmärtäisin jotenkin, jos toinen ei edes suostuisi hakemaan apua, mutta kuitenkin on aloittanut terapian ja yrittää saada elämästä kiinni.. En voi muuta sanoa, kuin että :"tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän".. Pysyhän itse terveenä<3

 

[meilläkans]

Varaudu siis siihen että miehen sairastamisen aikana ei ole parisuhdetta, koska (ainakaan meillä) mies ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin itseänsä. Ehkä miehen olisi hyvä päästä lääkärille+terapiaan ja sinunkin käymään psykologilla että sinulla on jokin kanava johon voit purkaa mietteitäsi ilman että kuormitat läheisiäsi.

Minäkin halusin jaksaa. Ja monta vuotta jaksoinkin. Mutta joskus tulee stoppi, kun vaan ei voi enää laittaa toisen hyvinvointia oman hyvinvoinnin edelle.

Toivottavasti saatte apua

 

["stranger"]

Kamalan kuluttavaa on kärvistellä vieressä, kun toiselle tulee noita masennus- ja ahdistusjaksoja vaikka päällään seisois ja tukis kaikin keinoin. Meillä miehellä nuorempana tiuhempaan, mutta nyt viime vuosina noin kerran vuoteen. Alkaa kelailla jotain vuosikymmentenkin takaisia juttuja (kuviteltuja sellaisia: olen muka pettänyt jne: vaikka näistä puhuttu satoja kertoja, aina ne nousevat pintaan, kun tulee tuo vaihe päälle). Nyt alkaa jo olla oma jaksaminen niillä rajoilla, että en tiedä jatkosta...

 

["nasuli"]

ei mitään noin vakavaa, mutta itse koen masentuneeni lievästi noin vuosi sitten. Ensin oli muutama päivä kun olin ihan pois itsestäni, "halusin kuolla" ja millään ei ollut mitään väliä. Mies huomasi kyllä, töissä yksi kollega, mutta muuten sain pidettyä itseni kasassa. Mieheni kanssa en halunnut siitä puhua, pyysin vain aikaa. Sille kollegalle pystyin vähän puhumaan, se kai sitten helppasi vähän. Tämä siis pointtina siihen, että sille omalle puoliskolle ei ehkä halua avautua.

Sain siitä revittyä kulissit pystyyn ja jatkoin. Syksyllä taas paheni. Päätin lopulta lääkitä itseni -ylläri- viinalla. Perustelu: en VOI hakea itselleni "hullunpapereita", koska olen keski-ikäinen nainen. Jos saan kenkää, niin mt-ongelmaista ei kyllä enää palkata mihinkään. (Ja se tieto kyllä kulkee työnantajalta toiselle..) Juopon maineella taas Suomessa ei ole paljonkaan merkitystä. Ainahan voi raitistua.

Mutta jos mieheni ei olisi tuossa normaalisti, niin saattaisin romahtaa. Normaalius pitää mut pinnalla.

Puhut ihan kuin minun suustani! Ja juuri se avun hakemisen kynnys on järkyttävän korkea; eihän äiti-ihminen(itse olen siis) voi masentua.. Ja kun on alkoholi tullut lääkkeeksi kuvioihin, niin kynnys senkun nousee.. Nyt ei voi hakea apua sen takia, kun on jo alkoholistikin, ja vielä enempi syynätään kaikkea perhe-elämää ja työkuviotkin vaikeutuu.

 

[meilläkans]

[QUOTE="huhhuh";29472011]Kuulostaa surulliselta! Tuo siis, että ei jaksa olla rinnalla, kun toinen sairastuu masennukseen. Jos puolisollesi tulisi syöpä, aattelisitko silloinkin noin? Masennus ei ole sellainen tauti, että se parantuisi sormia napsauttamalla tai puita halaamalla, ja hirveeltä kuulostaa, että tuo sairaus on syy hylätä toinen. Ymmärtäisin jotenkin, jos toinen ei edes suostuisi hakemaan apua, mutta kuitenkin on aloittanut terapian ja yrittää saada elämästä kiinni.. En voi muuta sanoa, kuin että :"tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän".. Pysyhän itse terveenä<3[/QUOTE]


Olihan se surullista. Mutta minä en jaksanut enää laittaa hänen hyvinvoinnistaan huolehtimista oman hyvinvointini edelle. Halusin parisuhteen, en hoitosuhdetta. Ehkä vain masentuneen puolisot voi ymmärtää tämän. Jos ihmisellä on syöpä, hän lopulta paranee tai hän kuolee. Masentunut voi elää välitilassa todella kauan. Ja masentunut imee kaiken energian puolisostaan eikä anna mitään takaisin. Jos itse sairastun masennukseen, toivon että puolisoni tajuaa olla uhraamatta itseään ja elämäänsä minun vuokseni.

 

["Hanna"]

[QUOTE="huhhuh";29472011]Kuulostaa surulliselta! Tuo siis, että ei jaksa olla rinnalla, kun toinen sairastuu masennukseen. Jos puolisollesi tulisi syöpä, aattelisitko silloinkin noin? Masennus ei ole sellainen tauti, että se parantuisi sormia napsauttamalla tai puita halaamalla, ja hirveeltä kuulostaa, että tuo sairaus on syy hylätä toinen. Ymmärtäisin jotenkin, jos toinen ei edes suostuisi hakemaan apua, mutta kuitenkin on aloittanut terapian ja yrittää saada elämästä kiinni.. En voi muuta sanoa, kuin että :"tee toiselle se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän".. Pysyhän itse terveenä<3[/QUOTE]

Syöpä ei tartu, mutta masentunut vetää mukanaan samaan suohon usein myös puolison ja koko perheen, joten näitä ei todellakaan voi verrata toisiinsa. Ihan fiksua pelastaa edes itsensä, jos toista ei pysty.

 

["huihai"]

[QUOTE="Hanna";29472110]Syöpä ei tartu, mutta masentunut vetää mukanaan samaan suohon usein myös puolison ja koko perheen, joten näitä ei todellakaan voi verrata toisiinsa. Ihan fiksua pelastaa edes itsensä, jos toista ei pysty.[/QUOTE]

Itse en henk.koht.tajua, että nykyään kaikki kait sitten on vaan niin "minä, minä, mulle"-ajattelua, ettei toista jakseta/viitsitä yrittää auttaa.. Jos jatkuu vuosikausia ilman, että mikään terapia/hoitojakso ei auta, niin sitten pitää varmasti tehdä se päätös, että pelastaa itsensä..mutta nykyään tuntuu kuitenkin siltä, että minkäänlaista vastoinkäymistä ei jakseta, jos itselle ei sovi! Jos nainen sairastuu masennukseen, niin kuinka silloin toimitaan? Onko masentuneen naisen puolisoita paikalla??

Ja kun masentunut on ihan ok jättää itsekseen, niin kumma juttu, että väkivaltaisia/alkoholisteja/narsisteja silti jaksetaan paijata ja ymmärtää.. Ei tajua, ei,,

 

[yks masentunut]

Olen miehelleni ikuisesti kiitollinen, että hän on pysynyt rinnallani masennuksestani huolimatta. Tiedän, ettei se ole ollut helppoa, mutta olen onneksi itse ollut aktiivinen oman paramiseni suhteen, vaikka tästä onkin vuosia jo kärsitty.

Tiesittehän, että myös masentuneen puoliso/perhe voi saada apua ja tukea kyseiseen tilanteeseen? Jo se auttaa, että voi keskustella saman kokeneiden kanssa. Plus tietenkin se näkökulma, että ammattilaisten avulla lapset otetaan tilanteessa huomioon ikätasoon sopivalla tavalla ja lapselle kerrotaan siitä vanhemman sairaudesta = ennalta ehkäistään masennuksen "tarttumista" . Esim. omaiset mielenterveystyön tukena- järjestö on hyvä paikka lähteä hakemaan apua tilanteeseen, jos perheessä jompi kumpi vanhemmista sairastuu. Järjestöt järjestävät myös virkistysmatkoja yms. omaisille.

Mielenterveyssaurauksissa otetaan lääketieteellisesti mielestäni ihan liian vähän huomioon puolison tuki ja mahdollisuudet ja sitä kautta nopeuttaa esim. masennuksesta toipumista. Ja tietenkin sitten se, ettei siitä puolisosta tule uutta asiaskasta psyk. polille.

 

["triina"]

Ap, joko tilasit ajan lääkäriin tai perheneuvolasta?

Vaikka miehelläsi olisi parempi päivä, niin joka tapauksessa hopihopi!
Itsellesi tarvitset nopeasti tukea.


Huihai ja Huhhuh:

Ilmeisesti teillä ei ole kokemusta masentuneesta puolisosta.

Masentunut ei välttämättä ole vain hiljainen vaivaton sohvan nurkassa istuja.

Voi olla myös agressiivinen, riitelevä, syyttelevä harhainen, lapsellinen jne.

Jo nämä ilmiöt itsessään ovat raskaita ja uhkaavat muiden perheenjäsenten mielenterveyttä.

Ja tutun ihmisen persoonallisuuden muuttuminen on pelottavaa.

On siinä "vierellä olemista"!



Huihai:

miten niin "masentunut on ihan ok jättää itsekseen -- mutta väkivaltaisia/alkoholisteja/narsisteja silti jaksetaan paijata ja ymmärtää"??


Kaikkia näitä on vaikea jaksaa, ymmärtää ja kestää, jollet ole hoitoalan ammattilainen ja tapaa näitä vain asiakkaina.

Masentuneen kohdalla tilanteen mystisyys vaan voi aiheuttaa sen, että "jätetään itsekseen" jos hän ei toimi vaarallisesti ja antaa ymmärtää haluavansa olla itsekseen, vaikka oikeasti tarvitsisi muuta.

 

["huihai"]

[QUOTE="triina";29476043]Ap, joko tilasit ajan lääkäriin tai perheneuvolasta?

Vaikka miehelläsi olisi parempi päivä, niin joka tapauksessa hopihopi!
Itsellesi tarvitset nopeasti tukea.


Huihai ja Huhhuh:

Ilmeisesti teillä ei ole kokemusta masentuneesta puolisosta.

Masentunut ei välttämättä ole vain hiljainen vaivaton sohvan nurkassa istuja.

Voi olla myös agressiivinen, riitelevä, syyttelevä harhainen, lapsellinen jne.

Jo nämä ilmiöt itsessään ovat raskaita ja uhkaavat muiden perheenjäsenten mielenterveyttä.

Ja tutun ihmisen persoonallisuuden muuttuminen on pelottavaa.

On siinä "vierellä olemista"!



Huihai:

miten niin "masentunut on ihan ok jättää itsekseen -- mutta väkivaltaisia/alkoholisteja/narsisteja silti jaksetaan paijata ja ymmärtää"??


Kaikkia näitä on vaikea jaksaa, ymmärtää ja kestää, jollet ole hoitoalan ammattilainen ja tapaa näitä vain asiakkaina.

Masentuneen kohdalla tilanteen mystisyys vaan voi aiheuttaa sen, että "jätetään itsekseen" jos hän ei toimi vaarallisesti ja antaa ymmärtää haluavansa olla itsekseen, vaikka oikeasti tarvitsisi muuta.[/QUOTE]

Ja mistähän tiedät, millainen tilanne mulla on masentuneen ihmisen suhteen? Sanoinko jossain kohtaa, että "mutu"-tuntumalla näistä asioista kirjoitan? Ihan henkilökohtaisella tasolla voin sanoa, että mulla on kyllä kokemusta ko.aiheesta (masennus), ja tiedän myös, mistä puhun. Ammattini puolesta en asioita katso.

 

[nähty on]

Ei ole masentunut vaan on tyytymätön teidän seksielämään tai käy vieraissa.

 

[Olento ap]

Hienosti en saanut yhteyttä perheneuvolaan tänään kun töissä asiat räjähti käsiin enkä päässyt soittamaan. Laitoin sinne kuitenkin sitten sähköpostia ja ilmoitin soittavani huomenn. Laitoin puhelimeen nyt hälytyksen jotta en missaa soittoaikaa uudestaan.

Mitä enemmän tätä nyt mietin niin sitä pahemmalta tuntuu. Että olenkin antanut asian olla näin kauan! Enkä ole edes kunnolla perehtynyt että mistä sitä apua saa ja millä tavalla saati mitä se apu sitten on. Sanoin miehelle ohimennen tänään taas että olisi varmaan aihetta soittaa johonkin mutta hän ei näyttäyt innostuvan asiasta. Voi kun hän itse sanoisi että haluaa minun auttavan. Nyt on jotenkin semmoinen olo että touhuan hänen selkänsä takana tietämättä mitään mistään. Kuitenkin itsellä on se olo sisällä että jotain pitää tehdä. Vaan eikai siitä nyt haittaakaan ole kenellekään koskaan ollut että käy päätään selvittämässä jossakin.

Ja mä en kyllä voi nähdä että jättäisin toisen yksin asian kanssa.

 

[FreezeCat]

:hug:

Älä lähde ainakaan nyt tässä vaiheessa itsesyytöksien tielle, sillä se on turhaa. Olet ollut niin liki tilannetta, että sen perusarjen -kiireen ja perhe- elämän - keskellä ei huomaa, havannoi likimainkaan kaikkea. Olet ehkä jotain huomannutkin mutta ajatellut sen olevan jotain ohimenevää - "korjaantuu tässä ajastaan". Ja tuollainen on ihan normaalia suhtautumista asiaan.

Toivottavasti saat huomenissa heti napakkaa yhteyttä perheneuvolaan ja sieltä sitten ihan konkreettista kättä pitempää apua teille kaikille. Väliintulon paikkahan tämä on. Kaiken huolen ja hädän ja tuntemattoman edessä muista huolehtia itsestäsi. Miehesi tuossa olotilassaan puolestaan ei enää pysty itse hakeutumaan autettavaksi eikä toisaalta ehkä näe siihen mitään syytäkään ja hyvin voi myös kieltää kaiken ulkopuolisen avuntarpeen. Oletko puhunut tästä tilanteestanne kenenkään muun kanssa, lähipiiriinne kuuluvan? Voisi ehkä olla paikallaan uskoutua jollekin, ystävän/tukihenkilön kanssa voisi olla helpompaa saada miehesi liikkeelle avun äärelle.

Huolehdi myös siitä, että saat itsellesi myös keskusteluapua ja tukea. Kysy vertaisryhmästä, keskustele ammattilaisten kanssa joskin myös mahdollisuuksien mukaan yritä ottaa etäisyyttä asiasta - siinä menee hyvin herkästi itsekin mukana, sillä masennus on salakavalan voimakas sairaus, mikä laittaa oirehtimaan helposti koko perheen.

Ja ennen kaikkea - muista, ettei sinun tarvitse olla tässä tilanteessa se vahvin ja voimakkain ja jaksavin ja hoitavin taho. Älä siis sairastu vahvana olemiseen vaan anna itsellesi myös lupa olla heikko. Pyydä apua ja auttavia käsiä naurettaviltakin tuntuviin asioihin - olethan ollut jo niin kovin vahvana kaiken tämän keskellä. Pidä huoli itsestäsi.

Toivon todella, että saatte nopeasti asianne järjestymään, että miehesi saa tarvitsemansa väliintulon ja sinä päätöksen tälle uuvuttavalle ja huolestuttavalle ajanjaksolle, jotta pääset niin ikään omassa elämässäsi että teidän yhteisessä elämässänne eteenpäin.

 

[älä]

Joku selän takana hommattu aika perheneuvolaan voi olla viimeinen niitti.

 

[Juuh]

[QUOTE="Hanna";29472110]Syöpä ei tartu, mutta masentunut vetää mukanaan samaan suohon usein myös puolison ja koko perheen, joten näitä ei todellakaan voi verrata toisiinsa. Ihan fiksua pelastaa edes itsensä, jos toista ei pysty.[/QUOTE]

Syöpäkin voi vaikuttaa koko perheeseen, ei toki samoin kuin masnnus. Masennus tarttuu, tiedän hyvin ja olen kokenut, mutta onneksi sitä tarttumista vastaan voi jotenkin taistella hakemalla ammattiapua ja kuuntelijan itselleen, pitämällä kiinni omista asioista ja harrastuksista jne. En ymmärrä avio/avoeroa masennustapauksessa ellei liity väkivalta tms. Asumusero sen sijaan hyvä.

 

[Juuh]

Ap, avun hakeminen hyvin tärkeää. Voihan olla että miehellä omia ongelmia/salaisuuksia (pettänyt, työongelmia) joista ei halua puhua ja jotka lisäävät taakkaa.
Tilanne kuulostaa hyvin vakavalta. Itse en perheneuvolasta ekana apua hakisi mutta pääasia että jostain hakee, varmaan ihan hyvä paikka sekin. Tärkeää olisi myös päästä lääkärille ja saada masennuslääkitys, jos masennus todetaan. Voi olla muutakin mukana.

 

[Masentuneen puoliso]

Oma mieheni on kärsinyt masennuksesta viimeiset reilu 3 vuotta, eikä ole helppoa ollut... Parhaillaan mies on taudin takia osastohoidossa, ollut koko alkuvuoden, eikä ole vielä tietoa milloin kotiutuu. Lääkkeitä on kokeillut niin monia ettei itsekään ole enää kartalla, terapiaa myös.

Paskinta tässä juuri on se epätietoituus, ei ole varmuutta onko miehestä enää oikein "eläjäksi", ei ole tietoa miten kauan tämä vielä jatkuu, miten sairaus päättyy vai päättykö koskaan. Siinä mielessä ymmärrän kyllä tässä tilanteessa eroavatkin, on se itsellänikin ollut mielessä monta kertaa. Ilmapiiri on kotona aika ajoin tosi kamala myös lapsille, välillä on sitten taas niitä parempiakin aikoja joiden voimalla ollaan jaksettu. Ja se tosiaan on rankkaa nähdä, miten se ihminen jonka on vuosikausia tuntenut, muuttuukin persoonallisuudeltaan niin erilaiseksi.

Minä olen saanut tukea ja apua ystäviltä ja perheeltä, mutta silti koen että minun on oltava se vahva, jonkunhan se pitää olla. Katkerakin olen siinä mielessä miehelleni. Nytkin sairaalahoidossa ollessa on keskusteluissa kysytty minulta jaksamista, mutta eihän sitä voi sanoa että "kaikki on ihan perseestä ja ero usein mielessä että pääsisin tilanteesta eroon", siitähän se vasta mies masentuisikin. Pitää vain hymyillä ja vakuuttaa että "hyvin me pärjätään, hoida sinä vaan itsesi kuntoon!"

Oma tilanteeni on siinä mielessä hyvä, että mieheni on osannut hakea itse apua, tai luottanut hyvin siihen jos olen itse häntä kehottanut avun hakemiseen. Jos teillä tilanne on toinen, niin hae sinä apua miehesi puolesta, tilanne ei varmasti enää itsestään parane!