Ä
äi-ti
Vieras
Pojalla oli reilun vuoden vanhana käytössä muutamia sanoja, äiti, isi, lamppu, pyörii, auto ja ikioma sana joka tarkoitti kissaa. Sen jälkeen tuli tauko, eikä sanan sanaa kuukausiin, ei edes noita, jotka aiemmin jo osasi. Noin puolitoistavuotiaana hän alkoi taas sanoa satunnaisesti muutamia sanoja, kuten mamma, pappa, lintu, lunta. Auto ei tosin ole enää auto, vaan "ee." Äiti palasi sanavarastoon.
Jos minä näytän kuvakirjaa ja luettelen sanoja, lapsi osaa näyttää hurjan määrän kuvia oikein. Tai lapsen huoneessa voin pyytää palloa, palikoita, junaa tms. ja aina poika osoittaa oikeaa. Myös jos pyydän "ota tuo kattilankansi ja vie se kaappiin" niin juuri niin tapahtuu. Ota, tuo, anna, vie ovat tuttuja käsitteitä. Puheen ymmärtäminen ei siis tuota pieniäkään vaikeuksia. Poika itse kommunikoi ikiomilla äänteillään ja päätä pudistamalla ja nyökkäämällä. Ei vahingossakaan sano yhtään sanaa, vaikka sanavarastoa on.
Toissapäivänä poika näytti traktorikirjaa ja näytti yhdestä kuvasta minulle: "Hytti." Eilen satoi lunta, ja hän näytti ikkunasta ja sanoi toisen sanansa aikoihin, "lunta." Kokeilin kehua ja toistaa sanan, mutta muksu ei toista sanomaansa, hymyilee ja nyökyttelee minulle vain.
Uusin kiva leikki on kestänyt useita viikkoja, lapsi kantaa minulle esineitä ja näyttää kuvia ja tahtoo, että nimeän ne. Hän siis kerää sanavarastoa. Matkia hän ei yritä, mutta jokaisesta oikeasta sanomastani sanasta saan hymyn ja nyökkäyksen. Kokeilin joskus väittää kauhaa vaipaksi ja sain hämmästyneen katseen ja päänpudistuksen ja päälle aurinkoisen hymyn, kun korjasin, että se onkin kauha.
Onko tällainen tuttua jollekulle? Lieköhän tämä poika niitä, jotka pihtaavat puhetta ensin niin kauan kuin mahdollista ja alkavat sitten eräänä päivänä pulputtaa niin, ettei hiljaista ole enää koskaan?
Jos minä näytän kuvakirjaa ja luettelen sanoja, lapsi osaa näyttää hurjan määrän kuvia oikein. Tai lapsen huoneessa voin pyytää palloa, palikoita, junaa tms. ja aina poika osoittaa oikeaa. Myös jos pyydän "ota tuo kattilankansi ja vie se kaappiin" niin juuri niin tapahtuu. Ota, tuo, anna, vie ovat tuttuja käsitteitä. Puheen ymmärtäminen ei siis tuota pieniäkään vaikeuksia. Poika itse kommunikoi ikiomilla äänteillään ja päätä pudistamalla ja nyökkäämällä. Ei vahingossakaan sano yhtään sanaa, vaikka sanavarastoa on.
Toissapäivänä poika näytti traktorikirjaa ja näytti yhdestä kuvasta minulle: "Hytti." Eilen satoi lunta, ja hän näytti ikkunasta ja sanoi toisen sanansa aikoihin, "lunta." Kokeilin kehua ja toistaa sanan, mutta muksu ei toista sanomaansa, hymyilee ja nyökyttelee minulle vain.
Uusin kiva leikki on kestänyt useita viikkoja, lapsi kantaa minulle esineitä ja näyttää kuvia ja tahtoo, että nimeän ne. Hän siis kerää sanavarastoa. Matkia hän ei yritä, mutta jokaisesta oikeasta sanomastani sanasta saan hymyn ja nyökkäyksen. Kokeilin joskus väittää kauhaa vaipaksi ja sain hämmästyneen katseen ja päänpudistuksen ja päälle aurinkoisen hymyn, kun korjasin, että se onkin kauha.
Onko tällainen tuttua jollekulle? Lieköhän tämä poika niitä, jotka pihtaavat puhetta ensin niin kauan kuin mahdollista ja alkavat sitten eräänä päivänä pulputtaa niin, ettei hiljaista ole enää koskaan?
