Menu
Kaksplus
VAUVAHAAVEET
Hedelmällisyys
Lapsettomuus
Adoptio
Ovulaatiolaskuri
RASKAUS
Raskaus viikko viikolta
Synnytys
Synnytystarinat
Raskauslaskuri
VAUVA
Imetys ja vauvan ruoka
Vauvan kehitys
Vauvan terveys
Nimikone
LAPSI
Lapsen kehitys
Lapsen terveys
Pituuslaskuri
PERHE-ELÄMÄ
Ruoka
Vaatteet ja varusteet
Koti
Vapaa-aika
Parisuhde
Työ ja raha
VANHEMMUUS
Kasvatus
Vanhemman terveys
Minun tarinani
LASKURIT
Ovulaatiolaskuri
Raskauslaskuri
Raskaus viikko viikolta
Kiinalainen syntymäkalenteri
Nimikone
Pituuslaskuri
PODCAST
KILPAILUT
BLOGIT
Menu
ETUSIVU
KESKUSTELUT
Aihe vapaa
Lapsen saaminen
Vauva ja taapero
Lapset ja teinit
Perhe-elämä
Seksi
Seksinovellit ja eroottiset tarinat
KÄYTTÄJÄT
OHJEITA
Kirjaudu
Rekisteröidy
Hae
Hae vain otsikoista
Käyttäjältä:
Hae vain otsikoista
Käyttäjältä:
Kaksplussan Keskustelupalsta
Kirjaudu
Kaksplus
VAUVAHAAVEET
Hedelmällisyys
Lapsettomuus
Adoptio
Ovulaatiolaskuri
RASKAUS
Raskaus viikko viikolta
Synnytys
Synnytystarinat
Raskauslaskuri
VAUVA
Imetys ja vauvan ruoka
Vauvan kehitys
Vauvan terveys
Nimikone
LAPSI
Lapsen kehitys
Lapsen terveys
Pituuslaskuri
PERHE-ELÄMÄ
Ruoka
Vaatteet ja varusteet
Koti
Vapaa-aika
Parisuhde
Työ ja raha
VANHEMMUUS
Kasvatus
Vanhemman terveys
Minun tarinani
LASKURIT
Ovulaatiolaskuri
Raskauslaskuri
Raskaus viikko viikolta
Kiinalainen syntymäkalenteri
Nimikone
Pituuslaskuri
PODCAST
KILPAILUT
BLOGIT
Perhe-elämä
Pohdintaani erityislapsen odotuksesta / saamisesta
JavaScript is disabled. For a better experience, please enable JavaScript in your browser before proceeding.
Vastaa viestiketjuun
Muistiinpanot
<p>[QUOTE="memsie, post: 27670123, member: 121060"]</p><p>Olin 18-vuotias, kun aloin odottamaan esikoistani, tällä hetkellä ainokaistani. Nuori äidiksi, olisi kyseessä ollut terve tai vammainen lapsi. Rakenneultrassa kaikki näytti normaalilta, ja niin olikin siinä vaiheessa. En edes osannut ajatella, että lapseni voisi olla muuta kuin terve, normaali lapsi. Muistan, kun äitini kysyi odotuksen alkuvaiheessa, olenko miettinyt sitä mahdollisuutta, ettei tuleva lapsi olisikaan terve. Muistan vastanneeni, että tottakai olen. Mutta enhän minä oikeasti olisi ikimaailmassa ajatellut sellaisen sattuman osuvan kohdalle, enhän lotossakaan ollut voittanut. Sukupuolitoiveita kysellessä lausuin itsekin useasti lauseen, jota nykyään kavahdan "ei sukupuolella väliä, kunhan olisi terve."</p><p></p><p>Tyttö syntyi, ensimmäiset viikot sujuivat normaalisti. Imemisen kanssa oli hiukan ongelmaa, mutta alkoi sekin sujumaan. Lapseni oli kaunis kuin nukke, usein pysähdyin ihmettelemään tuon pienen tytön uskomattoman suloista olemusta, miten minulla saattoikin olla niin sulostuttava tytär. Pian kuitenkin aloin huolestumaan, joku oli oudosti. En osannut sanoa tarkalleen mikä, mutta jokin tytön olemisessa oli erilaista. Aloin ihmettelemään toispuoleisesti juuttunutta, jämähtänyttä katsetta, toisinaan mietin, mahtoiko tyttö nähdä normaalisti. Ajattelin kuitenkin olevani "ensilapsen hysteerikko", murehtivani turhia. Puhuin huolistani äitini kanssa. Hänen huomionsa olivat samanlaisia. Olin ottanut odotusaikana tulevalle lapselleni sairasvakuutuksen, joten tartuin tuumasta toimeen ja varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle. Kerroin huolestani, ja saimme lähetteen sairaalaan tutkimuksiin. Parin viikon aikana tapasimme eri lääkäreitä. Mitään erikoista ei havaittu, ainakaan minulle ei siitä kerrottu. Pään magneettikuvauksissa kuitenkin paljastui synnynnäinen aivovamma: aivot olivat osittain poimuuntumattomat. Muistan neurologin sanoneen, että voi olla, ettei lapsi opi ikinä mitään, hän saattaa tulla olemaan täysin autettava, sairaalatason hoitoa vaativa. Jos minulle olisi raskausaikana kerrottu tämä sama, olen melko varma, että olisin päätynyt keskeytykseen, niin kamalalta kuin se tuntuukin myöntää. Ja varmasti hyvin itsekkäistä syistä, en olisi silloin uskonut minulta löytyvän tarvittavia voimavaroja. Jäin yksin tyttöni kanssa hänen ollessa vajaa puolivuotias. Lapsen isä myönsi, ettei pystynyt hyväksymään vammaista lasta. Olin 19-vuotias, opintoja päättävä erityislapsen yksinhuoltajaäiti. Se vuosi kului sumussa. Olen sinä aikana valmistunut koulusta, ravannut eri tutkimuksissa tyttöni kanssa, mutta oikeastaan muistoja minulla ei siltä ajalta ole. Elin jatkuvassa hälytystilassa.</p><p></p><p>Tytön täyttäessä vuoden, tilanne oli vakiintunut. Puolen vuoden iässä alkanut epilepsia oli kurissa. Tyttö oli oppinut kääntymään mahalta selälleen ja toisin päin, istumaan tuettuna, ja pian oppikin istumaan ilman tukeakin. Näön kanssa oli ongelmia, mutta hän näki. Olin oppinut lukemaan lastani, vaikka vuorovaikutuksessa oli haasteita. Silloin romahdin. Ensimmäisen kerran ehdin pysähtyä miettimään tapahtunutta. Itkin elämän vääryyttä, vaikka samaan aikaan olin äärimmäisen kiitollinen pienestä prinsessastani. Tukiviidakossa olisi pitänyt jaksaa taistella, mutta sekin tuntui silloin liian haastavalta. Onnekseni en kuitenkaan ollut yksin, sillä alusta asti tytön isovanhemmat olivat uutterasti tukena. Tuntui pahalta, kun ympärillä ihmiset kehuivat, kuinka rohkea ja uskomattoman vahva ihminen olin, mutta minusta ei tuntunut siltä. Hakeuduin puhumaan asioista. Tuntui, että olin sairaanhoitaja, fysioterapeutti, puheterapeutti, näönkäytönohjaaja, sosiaalityöntekijä, mutta en ehtinyt olemaan äiti. Psykiatrisella sairaanhoitajalla sain purkaa tuntojani ensimmäistä kertaa. Olo alkoi helpottaa. Silti pelkäsin mennä pihalle tyttäreni kanssa muiden lasten ja äitien joukkoon, sillä ulospäin tyttäreni näytti samalta, kuin kaikki muut, mutta hyvin äkkiä kuitenkin kävi ilmi, ettei hän toiminut kuten ikäisensä. Toisen kesän aikana rohkaistuin, kudoin suojaverkkoa tyttäreni ympärille, menin, tein ja toimin hänen kanssaan. En välittänyt. Silloin ensi kertaa tuntui, että käsittelyprosessi oli todenteolla alkanut.</p><p></p><p>Kun tyttäreni aloitti päivähoidossa oman avustajan kanssa, tuntui kuin olisin ensi kertaa saanut olla äiti. Fysioterapia tapahtui päiväkodissa, kuin myös monet muut asiat, ja pystyin todella tutustumaan lapseeni äidi roolissa. Aloitin opinnot alalla, jonne en olisi varmastikaan hakeutunut ilman tyttäreni jumpparini kevyttä töytäisyä, mutta jonka tiedän olevan se oikea minulle. Nykyään tyttöni käy kuntouttavassa päivähoidossa pienessä erityisryhmässä, ja olen äärettömän kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tyttäreni täyttää pian kolme. Hän ei edelleenkään puhu, mutta kommunikoi vahvasti elein, ilmein ja pienin teoin. Uskon vaakaasti, että hän oppii kommunikoimaan jollain vaihtoehtoisella tavalla, viittomin, ehkä kuvin. Hän osaa nousta istumaan, liikkua ympäri taloa kierimällä ja pakittamalla, ja on juuri oppinut nousemaan konttausasentoon. Epilepsia on muuttanut muotoaan, ja on nykyään vaikeahoitoinen, lääkitystä täytyy vaihtaa usein, ja välillä tulee pidempiä huonoja jaksoja, jolloin taitotasollakin tapahtuu taantumista, mutta yleensä sitä seuraa huima kehityksen vaihe. Hän juo itse nokkamukista, osoittaa hellyyttä, omaa vahvan temperamentin. Olen hyvin kiitollinen siitä, etten saanut raskausaikana tietää vammaisuudesta, enkä kuullut ennustetta silloin. Minulla ei varmasti olisi tätä ihanaa päivieni valoa elämässäni. Tie on ollut rankka ja kivinen, ja se on vasta alullaan. Tyttäreni ansiosta olen kuitenkin enemmän ihminen. </p><p></p><p>En tiedä saako kukaan muu tämän tekstin punaisesta langasta kiinni. Minun oli tarkoitus kirjoittaa lyhyesti omia pohdintojani aiheeeseen liittyen, mutta näköjään päädyinkin käymään läpi tyttäreni elämää. Ehkä joku saa tästä kuitenkin ajatuksen juurta.</p><p>[/QUOTE]</p>
[QUOTE="memsie, post: 27670123, member: 121060"] Olin 18-vuotias, kun aloin odottamaan esikoistani, tällä hetkellä ainokaistani. Nuori äidiksi, olisi kyseessä ollut terve tai vammainen lapsi. Rakenneultrassa kaikki näytti normaalilta, ja niin olikin siinä vaiheessa. En edes osannut ajatella, että lapseni voisi olla muuta kuin terve, normaali lapsi. Muistan, kun äitini kysyi odotuksen alkuvaiheessa, olenko miettinyt sitä mahdollisuutta, ettei tuleva lapsi olisikaan terve. Muistan vastanneeni, että tottakai olen. Mutta enhän minä oikeasti olisi ikimaailmassa ajatellut sellaisen sattuman osuvan kohdalle, enhän lotossakaan ollut voittanut. Sukupuolitoiveita kysellessä lausuin itsekin useasti lauseen, jota nykyään kavahdan "ei sukupuolella väliä, kunhan olisi terve." Tyttö syntyi, ensimmäiset viikot sujuivat normaalisti. Imemisen kanssa oli hiukan ongelmaa, mutta alkoi sekin sujumaan. Lapseni oli kaunis kuin nukke, usein pysähdyin ihmettelemään tuon pienen tytön uskomattoman suloista olemusta, miten minulla saattoikin olla niin sulostuttava tytär. Pian kuitenkin aloin huolestumaan, joku oli oudosti. En osannut sanoa tarkalleen mikä, mutta jokin tytön olemisessa oli erilaista. Aloin ihmettelemään toispuoleisesti juuttunutta, jämähtänyttä katsetta, toisinaan mietin, mahtoiko tyttö nähdä normaalisti. Ajattelin kuitenkin olevani "ensilapsen hysteerikko", murehtivani turhia. Puhuin huolistani äitini kanssa. Hänen huomionsa olivat samanlaisia. Olin ottanut odotusaikana tulevalle lapselleni sairasvakuutuksen, joten tartuin tuumasta toimeen ja varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle. Kerroin huolestani, ja saimme lähetteen sairaalaan tutkimuksiin. Parin viikon aikana tapasimme eri lääkäreitä. Mitään erikoista ei havaittu, ainakaan minulle ei siitä kerrottu. Pään magneettikuvauksissa kuitenkin paljastui synnynnäinen aivovamma: aivot olivat osittain poimuuntumattomat. Muistan neurologin sanoneen, että voi olla, ettei lapsi opi ikinä mitään, hän saattaa tulla olemaan täysin autettava, sairaalatason hoitoa vaativa. Jos minulle olisi raskausaikana kerrottu tämä sama, olen melko varma, että olisin päätynyt keskeytykseen, niin kamalalta kuin se tuntuukin myöntää. Ja varmasti hyvin itsekkäistä syistä, en olisi silloin uskonut minulta löytyvän tarvittavia voimavaroja. Jäin yksin tyttöni kanssa hänen ollessa vajaa puolivuotias. Lapsen isä myönsi, ettei pystynyt hyväksymään vammaista lasta. Olin 19-vuotias, opintoja päättävä erityislapsen yksinhuoltajaäiti. Se vuosi kului sumussa. Olen sinä aikana valmistunut koulusta, ravannut eri tutkimuksissa tyttöni kanssa, mutta oikeastaan muistoja minulla ei siltä ajalta ole. Elin jatkuvassa hälytystilassa. Tytön täyttäessä vuoden, tilanne oli vakiintunut. Puolen vuoden iässä alkanut epilepsia oli kurissa. Tyttö oli oppinut kääntymään mahalta selälleen ja toisin päin, istumaan tuettuna, ja pian oppikin istumaan ilman tukeakin. Näön kanssa oli ongelmia, mutta hän näki. Olin oppinut lukemaan lastani, vaikka vuorovaikutuksessa oli haasteita. Silloin romahdin. Ensimmäisen kerran ehdin pysähtyä miettimään tapahtunutta. Itkin elämän vääryyttä, vaikka samaan aikaan olin äärimmäisen kiitollinen pienestä prinsessastani. Tukiviidakossa olisi pitänyt jaksaa taistella, mutta sekin tuntui silloin liian haastavalta. Onnekseni en kuitenkaan ollut yksin, sillä alusta asti tytön isovanhemmat olivat uutterasti tukena. Tuntui pahalta, kun ympärillä ihmiset kehuivat, kuinka rohkea ja uskomattoman vahva ihminen olin, mutta minusta ei tuntunut siltä. Hakeuduin puhumaan asioista. Tuntui, että olin sairaanhoitaja, fysioterapeutti, puheterapeutti, näönkäytönohjaaja, sosiaalityöntekijä, mutta en ehtinyt olemaan äiti. Psykiatrisella sairaanhoitajalla sain purkaa tuntojani ensimmäistä kertaa. Olo alkoi helpottaa. Silti pelkäsin mennä pihalle tyttäreni kanssa muiden lasten ja äitien joukkoon, sillä ulospäin tyttäreni näytti samalta, kuin kaikki muut, mutta hyvin äkkiä kuitenkin kävi ilmi, ettei hän toiminut kuten ikäisensä. Toisen kesän aikana rohkaistuin, kudoin suojaverkkoa tyttäreni ympärille, menin, tein ja toimin hänen kanssaan. En välittänyt. Silloin ensi kertaa tuntui, että käsittelyprosessi oli todenteolla alkanut. Kun tyttäreni aloitti päivähoidossa oman avustajan kanssa, tuntui kuin olisin ensi kertaa saanut olla äiti. Fysioterapia tapahtui päiväkodissa, kuin myös monet muut asiat, ja pystyin todella tutustumaan lapseeni äidi roolissa. Aloitin opinnot alalla, jonne en olisi varmastikaan hakeutunut ilman tyttäreni jumpparini kevyttä töytäisyä, mutta jonka tiedän olevan se oikea minulle. Nykyään tyttöni käy kuntouttavassa päivähoidossa pienessä erityisryhmässä, ja olen äärettömän kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tyttäreni täyttää pian kolme. Hän ei edelleenkään puhu, mutta kommunikoi vahvasti elein, ilmein ja pienin teoin. Uskon vaakaasti, että hän oppii kommunikoimaan jollain vaihtoehtoisella tavalla, viittomin, ehkä kuvin. Hän osaa nousta istumaan, liikkua ympäri taloa kierimällä ja pakittamalla, ja on juuri oppinut nousemaan konttausasentoon. Epilepsia on muuttanut muotoaan, ja on nykyään vaikeahoitoinen, lääkitystä täytyy vaihtaa usein, ja välillä tulee pidempiä huonoja jaksoja, jolloin taitotasollakin tapahtuu taantumista, mutta yleensä sitä seuraa huima kehityksen vaihe. Hän juo itse nokkamukista, osoittaa hellyyttä, omaa vahvan temperamentin. Olen hyvin kiitollinen siitä, etten saanut raskausaikana tietää vammaisuudesta, enkä kuullut ennustetta silloin. Minulla ei varmasti olisi tätä ihanaa päivieni valoa elämässäni. Tie on ollut rankka ja kivinen, ja se on vasta alullaan. Tyttäreni ansiosta olen kuitenkin enemmän ihminen. En tiedä saako kukaan muu tämän tekstin punaisesta langasta kiinni. Minun oli tarkoitus kirjoittaa lyhyesti omia pohdintojani aiheeeseen liittyen, mutta näköjään päädyinkin käymään läpi tyttäreni elämää. Ehkä joku saa tästä kuitenkin ajatuksen juurta. [/QUOTE]
Esikatsele
Nimimerkki
Varmistus
Kuinka monta vokaalia on sanassa AASI?
Lähetä vastaus
Uusimmat
Luetuimmat
Kuumimmat
Uusimmat
Näytä kaikki
1.
UN Women Suomen postaus oli harkitsematon
1 min sitten
vierailija
0 Viestiä
Aihe vapaa
2.
voi pientä, onneksi ei kuitenkaan loukkaantunut
21 min sitten
viisikymppinen isoäiti
0 Viestiä
Aihe vapaa
3.
Miksi Talvivaara kiinnostaa nyt?
23 min sitten
vierailija
0 Viestiä
Aihe vapaa
4.
"Kävimme koulussa, jossa sääntöjä valvotaan tiukasti – rehtorin mukaan väkivalta lisääntyy, jos mistään ei seuraa mitään"
31 min sitten
vierailija
0 Viestiä
Aihe vapaa
5.
Virpi Valtavaara
Tänään 03:53
vierailija
0 Viestiä
Aihe vapaa
6.
Vihervasemmisto näyttää todellakin olevan yhtä
Tänään 00:47
Johnny Appleseed
4 Viestiä
Aihe vapaa
7.
"Nuoret eurooppalaiset vastustavat maahanmuuttoa – Myös Suomi erottuu joukossa"
Tänään 00:35
vierailija
15 Viestiä
Aihe vapaa
8.
Ministeri Riikka Purra voitti MTV:n vaalitentin
Tänään 00:30
vierailija
9 Viestiä
Aihe vapaa
Luetuimmat
1.
Haaveena nuori nainen? Miehet haluavat aina nuoren naisen. Vai haluavatko? IL selvitti
Started by vierailija
Sunnuntai klo 21:58
Luettu: 2K
Aihe vapaa
2.
Not nyt sitten vastuullisessa mediassa syyllistetään kaikkia miehiä Valkeakosken tragediasta
Started by vierailija
Eilen 12:31
Luettu: 623
Aihe vapaa
3.
Sukulainen lupasi jouluna että saan tulla heidän mökille en kesäksi viikonlopuksi, no nyt on kesä mutta enpä olekkaan enään tervetullut!
Started by vierailija
Maanantai klo 00:34
Luettu: 574
Aihe vapaa
4.
Sydän särkyy
Started by vierailija
Sunnuntai klo 19:03
Luettu: 488
Aihe vapaa
5.
Suomi sai kyllä Stupista todella hyvän pressan
Started by vierailija
Maanantai klo 20:52
Luettu: 485
Aihe vapaa
6.
"Sanna Marinin hallitusta ylistettiin asiasta, joka oli hirvittävä virhe"
Started by vierailija
Maanantai klo 09:15
Luettu: 466
Aihe vapaa
7.
Mamut ei osaa kakkia sivistysmaissa 😱
Started by vierailija
Maanantai klo 12:25
Luettu: 438
Aihe vapaa
8.
Voiko tällainen mies olla terve?
Started by vierailija
Sunnuntai klo 19:14
Luettu: 425
Aihe vapaa
Kuumimmat
Näytä kaikki
1.
UN Women Suomen postaus oli harkitsematon
Latest: vierailija
1 min sitten
Aihe vapaa
2.
Kohta aletaan roudata syyrialaisia haavoittuneita Suomeen.
Latest: vierailija
3 min sitten
Aihe vapaa
3.
Onkohan tuo Talvivaaran kaivos kohu nyt oikeasti niin paha kuin media antaa ymmärtää?
Latest: vierailija
5 min sitten
Aihe vapaa
4.
Erehtymätön
Latest: vierailija
6 min sitten
Aihe vapaa
5.
Tarkka poliisi paljasti suuren jopa 200 miljoonan euron sossurahahuijauksen
Latest: vierailija
7 min sitten
Aihe vapaa
6.
K/B-komposti
Latest: vierailija
7 min sitten
Aihe vapaa
7.
On tää ilmastonmuutos ihanaa
Latest: vierailija
8 min sitten
Aihe vapaa
8.
Ministeri Riikka Purra voitti MTV:n vaalitentin
Latest: ruuttis
9 min sitten
Aihe vapaa
Yhteistyössä
Perhe-elämä
Pohdintaani erityislapsen odotuksesta / saamisesta
Ylös
Bottom
+ Aloita uusi keskustelu