vierailija
Makasin naisten tuvassa omalla punkallani räpläämässä kännykkää. Oli ensimmäisiä päiviäni varusmiespalveluksessa. Katselin ympärilläni olevia tyhjiä, yksinäisiä, metallisia sänkyjä. En ollut erityisen innoissani ollessani ainoa nainen, mutta toisaalta olihan se hienoa, kun oli täysin oma tupa. Siivouspalvelut tulisivat vain olemaan minulle silkkaa helvettiä!
Olin onnistunut jo altistumaan jokaisen läänin bakteerikannoille, eikä kaupunkilaiselimistöni sitä sitten kestänyt. Minulle oli noussut kova kuume yöllä, joten jouduin käymään veksissä aamulla. Mikäs sen mukavampi syy ilkkua, kuin komppanian ainoa nainen ja heti ensimmäisenä hakemaan weeämteeällää! No, Veepeehän sieltä sitten tuli, eli vapautus palveluksesta. Olin saanut lääkkeeksi pari buranaa ja lepoa.
Sillä aikaa, kun olin asioinut nöyränä terveydenhoitajien hellissä käsissä, olivat muut komppaniamme alokkaat käyneet komppanianpäällikön haastattelussa. Olin tullut takaisin ja ihmetellyt käytävällä seinien viertä pitkin kulkevaa jonoa ja levossa seisovia patsasmaisia alokkaita, jotka tuijottivat tyhjästi eteenpäin. Olin aiheuttanut hämäännystä jonottajissa ja alikersantti oli joutunut muistuttamaan alokkaita jonotuskäyttäytymisestä.
Meinasin nukahtaa, vaikka käytävällä olikin järkyttävän kova meteli. Olin todella väsynyt, sillä en hikoilultani ollut juuri kyennyt nukkumaan viime yönä. Olimme saaneet eilen rynnäkkökiväärit ja muut nyt harjoittelivat käytävällä aseen purkamista, kokoamista ja puhdistamista. Kuului kilinää ja kolinaa, sekä alikersanttien helinää. Eivätkö he olisikin voineet opetella nämä asiat ulkona ja antaa minun nukkua rauhassa?
“Alokas Sinisammal kapteenin toimistoon VÄLITTÖMÄSTI.” Päivystäjä kuulutti elämäänsä kyllästyneen oloisena, painottaen ponnekkaasti lauseen viimeistä sanaa. Ponkaisin ylös punkaltani ja sujautin maiharit ripeästi jalkaani. Tarkistin paidan olevan housuissa ja, että näytin muutenkin suhteellisen siistiltä ja niin sotilaalliselta, kuin sairaana voi olettaa.
Kävelin kapteenin toimiston oven taakse ja koputin tiukasti. “Sisään!” Kuului voimakas kutsu. Se kuulosti ehkä vihaisemmalta, kuin olin odottanut. Avasin oven varovasti, tartuin viileään oven kahvaan toisella kädelläni, käännyin kohti kapteenia ja nyökkäsin kynnyksellä katsekontaktin kanssa. Kapteeni nyökkäsi minulle takaisin hitaammin. Hän oli treenattu, sen näki hänen sotilaallisesta ryhdistään ja muutenkin yleisolemuksesta. Mies tuijotti minua ilmeettömänä. Kävelin kolmen askeleen päähän hänestä ja nyökkäsin uudelleen. Kapteeni nyökkäsi jälleen kivikasvoisena, auktoritaarisena, hieman pelottavanakin. “Herra kapteeni, alokas Sinisammal, käskystä paikalla.” Sain lopulta artikuloitua melko selvästi jännityksestä väristen. Kapteeni nousi ylös, kätteli minua ja istuutui. Odotin hetken paikalleni liimautuneena. “Istukaa.” Mies käski lopulta.
Istuin häntä vastapäätä, pöydän toiselle puolelle tuolille. Tunsin otsani olevan kuuma ja käsieni hikoavan. Kapteenin toimisto oli hyvin pelkistetty. Vaaleat seinät, työpöytä, tietokone, muutama hyllyllinen erilaisia kansioita. Ei mitään erityistä siis, johon olisin voinut suunnata keskittymistäni.
“Esittelen itseni. Minä olen Kapteeni Viheriö, tämän komppanian komppanianpäällikkö. Olen ollut tässä komppaniassa nyt kaksi vuotta päällikkönä. Olette ensimmäinen nainen tässä yksikössä, mutta toivottavasti, ette suinkaan viimeinen. Lämpimästi tervetuloa palvelukseen. Tämän haastattelun tarkoitus on tutustua paremmin varusmiehiin, jotta voimme ohjata heidät heille parhaiten sopiviin tehtäviin sekä rakentaa luottamuksellinen suhde esimiesten, kantahenkilökunnan ja alaisten välille. Millä mielin astuitte palvelukseen ja miltä palvelus on tähän mennessä tuntunut?” Mies puhui tasaisella, syvällä äänellään jäsennellysti, sekä erittäin selkeästi.
Kun hän puhui, olin vain kyennyt tuijottamaan hänen punertavia huuliaan, joita reunusti hyvin hennon vaalea iho. Sänki oli hyvin vaaleaa ja siistittyä. Hänen hampaansa oli puhtaan valkoiset ja rivistö suora. Huulissa ei ollut rohtumia, eikä kuivaa ihoa. Ne näyttivät samettisen pehmeiltä ja hyvin täyteläisiltä, vaikkakin miehekkäiltä. Miehen kädet vaikuttivat sotilaspuvun alla vahvoilta. Katseeni palautui hänen silmiinsä, jotka olivat vihreän ruskeat. Se oli hassu sattuma, olisi niitä voinut melkein kuvailla maastokuvioisiksi silmiksi. Hänen kasvonsa piirteet sopivat hyvin upseerille ja hän oli vielä melko nuorikin. Täydellinen pakkaus, jos minulta kysytään.
Hänen puheensa oli kuitenkin mennyt valitettavasti melko lailla ohi ja minulle oli vain jäänyt tunne, että hän olisi juuri kysynyt jotain. Tunsin huulieni olevan raollaan hieman. “Kuuntelitteko te alokas?” Kapteeni tiukkasi lujasti, säälimättä. Pudistin päätäni varovaisena. “Pahoittelen.” Sanoin vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä häpeissäni. Tunsin kehoni jännittyvän entisestään. Ajatukseni kiertelivät miehen käsissä, kasvoissa… Yritin miettiä, millainen hänen luonteensa oli.
Lue loppuun: https://miinaansa.wordpress.com/2020/05/15/poydan-alla/
Olin onnistunut jo altistumaan jokaisen läänin bakteerikannoille, eikä kaupunkilaiselimistöni sitä sitten kestänyt. Minulle oli noussut kova kuume yöllä, joten jouduin käymään veksissä aamulla. Mikäs sen mukavampi syy ilkkua, kuin komppanian ainoa nainen ja heti ensimmäisenä hakemaan weeämteeällää! No, Veepeehän sieltä sitten tuli, eli vapautus palveluksesta. Olin saanut lääkkeeksi pari buranaa ja lepoa.
Sillä aikaa, kun olin asioinut nöyränä terveydenhoitajien hellissä käsissä, olivat muut komppaniamme alokkaat käyneet komppanianpäällikön haastattelussa. Olin tullut takaisin ja ihmetellyt käytävällä seinien viertä pitkin kulkevaa jonoa ja levossa seisovia patsasmaisia alokkaita, jotka tuijottivat tyhjästi eteenpäin. Olin aiheuttanut hämäännystä jonottajissa ja alikersantti oli joutunut muistuttamaan alokkaita jonotuskäyttäytymisestä.
Meinasin nukahtaa, vaikka käytävällä olikin järkyttävän kova meteli. Olin todella väsynyt, sillä en hikoilultani ollut juuri kyennyt nukkumaan viime yönä. Olimme saaneet eilen rynnäkkökiväärit ja muut nyt harjoittelivat käytävällä aseen purkamista, kokoamista ja puhdistamista. Kuului kilinää ja kolinaa, sekä alikersanttien helinää. Eivätkö he olisikin voineet opetella nämä asiat ulkona ja antaa minun nukkua rauhassa?
“Alokas Sinisammal kapteenin toimistoon VÄLITTÖMÄSTI.” Päivystäjä kuulutti elämäänsä kyllästyneen oloisena, painottaen ponnekkaasti lauseen viimeistä sanaa. Ponkaisin ylös punkaltani ja sujautin maiharit ripeästi jalkaani. Tarkistin paidan olevan housuissa ja, että näytin muutenkin suhteellisen siistiltä ja niin sotilaalliselta, kuin sairaana voi olettaa.
Kävelin kapteenin toimiston oven taakse ja koputin tiukasti. “Sisään!” Kuului voimakas kutsu. Se kuulosti ehkä vihaisemmalta, kuin olin odottanut. Avasin oven varovasti, tartuin viileään oven kahvaan toisella kädelläni, käännyin kohti kapteenia ja nyökkäsin kynnyksellä katsekontaktin kanssa. Kapteeni nyökkäsi minulle takaisin hitaammin. Hän oli treenattu, sen näki hänen sotilaallisesta ryhdistään ja muutenkin yleisolemuksesta. Mies tuijotti minua ilmeettömänä. Kävelin kolmen askeleen päähän hänestä ja nyökkäsin uudelleen. Kapteeni nyökkäsi jälleen kivikasvoisena, auktoritaarisena, hieman pelottavanakin. “Herra kapteeni, alokas Sinisammal, käskystä paikalla.” Sain lopulta artikuloitua melko selvästi jännityksestä väristen. Kapteeni nousi ylös, kätteli minua ja istuutui. Odotin hetken paikalleni liimautuneena. “Istukaa.” Mies käski lopulta.
Istuin häntä vastapäätä, pöydän toiselle puolelle tuolille. Tunsin otsani olevan kuuma ja käsieni hikoavan. Kapteenin toimisto oli hyvin pelkistetty. Vaaleat seinät, työpöytä, tietokone, muutama hyllyllinen erilaisia kansioita. Ei mitään erityistä siis, johon olisin voinut suunnata keskittymistäni.
“Esittelen itseni. Minä olen Kapteeni Viheriö, tämän komppanian komppanianpäällikkö. Olen ollut tässä komppaniassa nyt kaksi vuotta päällikkönä. Olette ensimmäinen nainen tässä yksikössä, mutta toivottavasti, ette suinkaan viimeinen. Lämpimästi tervetuloa palvelukseen. Tämän haastattelun tarkoitus on tutustua paremmin varusmiehiin, jotta voimme ohjata heidät heille parhaiten sopiviin tehtäviin sekä rakentaa luottamuksellinen suhde esimiesten, kantahenkilökunnan ja alaisten välille. Millä mielin astuitte palvelukseen ja miltä palvelus on tähän mennessä tuntunut?” Mies puhui tasaisella, syvällä äänellään jäsennellysti, sekä erittäin selkeästi.
Kun hän puhui, olin vain kyennyt tuijottamaan hänen punertavia huuliaan, joita reunusti hyvin hennon vaalea iho. Sänki oli hyvin vaaleaa ja siistittyä. Hänen hampaansa oli puhtaan valkoiset ja rivistö suora. Huulissa ei ollut rohtumia, eikä kuivaa ihoa. Ne näyttivät samettisen pehmeiltä ja hyvin täyteläisiltä, vaikkakin miehekkäiltä. Miehen kädet vaikuttivat sotilaspuvun alla vahvoilta. Katseeni palautui hänen silmiinsä, jotka olivat vihreän ruskeat. Se oli hassu sattuma, olisi niitä voinut melkein kuvailla maastokuvioisiksi silmiksi. Hänen kasvonsa piirteet sopivat hyvin upseerille ja hän oli vielä melko nuorikin. Täydellinen pakkaus, jos minulta kysytään.
Hänen puheensa oli kuitenkin mennyt valitettavasti melko lailla ohi ja minulle oli vain jäänyt tunne, että hän olisi juuri kysynyt jotain. Tunsin huulieni olevan raollaan hieman. “Kuuntelitteko te alokas?” Kapteeni tiukkasi lujasti, säälimättä. Pudistin päätäni varovaisena. “Pahoittelen.” Sanoin vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä häpeissäni. Tunsin kehoni jännittyvän entisestään. Ajatukseni kiertelivät miehen käsissä, kasvoissa… Yritin miettiä, millainen hänen luonteensa oli.
Lue loppuun: https://miinaansa.wordpress.com/2020/05/15/poydan-alla/