vakkari
Kuinka kauan erosta toipuminen kestää? Kun tilanne saattaa olla edessä.
Meillä on mennyt huonosti jonkun aikaa ja nyt tiedän että mies on aivan kiimoissaan mun kaveriin. Ollut jo jonkin aikaa.
Fyysisesti ei ole pettänyt mutta henkisesti koko ajan. Tämä mun kaveri ei tiedä sitä ja vaikka tietäis niin se ei mua juuri huoleta.
Mies on muutenki kova "nalkuttamaan" joka ikinä mikään ei ole hyvin.
Harrastaa naisten kyttäilyä ja oikeasti saattaa niitä salaa kuvailla kännykällä tai kameralla kylillä (tiedän, sairasta!) ihan vaan koska tykkää katsella muijien per.seitä.
Itelläni on sellanen olo että riittää. Puhua emme voi koska se ei ole koskaan onnistunut. Enkä tiedä onko edes halujakaan kummallakaan.
Meillä on kaksi alle 3 vuotiasta lasta. Se ei kai liity tähän asiaan millään tavalla muuten kuin että lapset tietysti jäisivät minun kanssani asumaan ja tottakai saisivat tavata isäänsä.
jotenkin vaan tulee välillä mieleen ajat ajat ennen lapsia, se oli ihan hienoa aikaa ja se hieman riipaiseekin sydämestä. Muttas ekaikki on loppunut jo ajat sitten.
Mies kai omalla tavallaan rakastaa minua vielä ja lapsia rakastaa, sitä en epäile.
Mutta onko tässä mitään järkeä? Ei. Kun kaiken tarvitsisi mennä vaan tätä samaa rataa. Kuten jo edellä sanoin niin se puhuminen ei auta.
Ja tiedän että tulisin lasten kanssa toimeen hyvin, ehkä jopa paremmin miestäni. Voisin olla hieman vähemmän kireämpi ja uskaltaisin vapautuneesti hengittää ilman että koko ajan tarttis olla varuillaan ettei sano mitään väärää.
Mies on joksu ennen lapsia hakannut mut pari kertaa, lasten aikana kerran ja kerran uhannut lasten läsnäollessa, sekin painaa aika tavalla nyt tässä mun vaakakupissani.
Ryyppäsi ennen kuin sieni, joka toinen päivä, mutta siitä on nostettava hälle hattua että siitä sai repäistyä itsensä kuta kuinkin irti.
Kertokaa nyt jotain, sanokaa jotain. Kestääkö se toipuminen kauan? Yksilöllistä, tiedän.
Mutta tiedän senkin että tämän suhteen loppu häämöttää aina vaan lähempänä ja lähempänä.
Meillä on mennyt huonosti jonkun aikaa ja nyt tiedän että mies on aivan kiimoissaan mun kaveriin. Ollut jo jonkin aikaa.
Fyysisesti ei ole pettänyt mutta henkisesti koko ajan. Tämä mun kaveri ei tiedä sitä ja vaikka tietäis niin se ei mua juuri huoleta.
Mies on muutenki kova "nalkuttamaan" joka ikinä mikään ei ole hyvin.
Harrastaa naisten kyttäilyä ja oikeasti saattaa niitä salaa kuvailla kännykällä tai kameralla kylillä (tiedän, sairasta!) ihan vaan koska tykkää katsella muijien per.seitä.
Itelläni on sellanen olo että riittää. Puhua emme voi koska se ei ole koskaan onnistunut. Enkä tiedä onko edes halujakaan kummallakaan.
Meillä on kaksi alle 3 vuotiasta lasta. Se ei kai liity tähän asiaan millään tavalla muuten kuin että lapset tietysti jäisivät minun kanssani asumaan ja tottakai saisivat tavata isäänsä.
jotenkin vaan tulee välillä mieleen ajat ajat ennen lapsia, se oli ihan hienoa aikaa ja se hieman riipaiseekin sydämestä. Muttas ekaikki on loppunut jo ajat sitten.
Mies kai omalla tavallaan rakastaa minua vielä ja lapsia rakastaa, sitä en epäile.
Mutta onko tässä mitään järkeä? Ei. Kun kaiken tarvitsisi mennä vaan tätä samaa rataa. Kuten jo edellä sanoin niin se puhuminen ei auta.
Ja tiedän että tulisin lasten kanssa toimeen hyvin, ehkä jopa paremmin miestäni. Voisin olla hieman vähemmän kireämpi ja uskaltaisin vapautuneesti hengittää ilman että koko ajan tarttis olla varuillaan ettei sano mitään väärää.
Mies on joksu ennen lapsia hakannut mut pari kertaa, lasten aikana kerran ja kerran uhannut lasten läsnäollessa, sekin painaa aika tavalla nyt tässä mun vaakakupissani.
Ryyppäsi ennen kuin sieni, joka toinen päivä, mutta siitä on nostettava hälle hattua että siitä sai repäistyä itsensä kuta kuinkin irti.
Kertokaa nyt jotain, sanokaa jotain. Kestääkö se toipuminen kauan? Yksilöllistä, tiedän.
Mutta tiedän senkin että tämän suhteen loppu häämöttää aina vaan lähempänä ja lähempänä.
