N
Nainen 22 v
Vieras
Hei!
Haluaisin kovasti kuulla ulkopuolisten, tuntemattomien ihmisten mielipiteitä tilanteestani. En oikein enää tiedä mitä tehdä. Olisin todella kiitollinen, jos joku viitsisi lukea tarinani loppuun ja kenties kertoa mielipiteensä asiasta.
En uskalla tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu täysin hyvälle.
Tilanteeni on, että olen seurustellut nykyisen mieheni, Timon, kanssa reilu 1,5 vuotta. Tapasin hänet viikko sen jälkeen, kun olin eronnut entisestä miehestäni (jonka kanssa seurustelin 4v, ja asuin yhdessä 2v). Halusin aluksi olla vain kaveri uudelle tuttavuudelleni, mutta hän halusi enemmän.
Loppujen lopuksi, muutaman kuukauden tapailun jälkeen virallistimme seurustelun. Alussa meillä oli ongelmia aika paljon, mikä johtui lähinnä minusta. En ollu päässyt yli exästäni. Soittelin ja haikailin hänen peräänsä, vaikka tiesin etten häntä voinutkaan saada takaisin. Välillä ahdistuin kamalasti, itkin itsekseni, ja yritin esittää uudelle miehelleni, että kaikki on hyvin. Hän huomasi ahdistumiseni aina, ja otti asian puheeksi, hetken se helpotti kunnes ahdistus jatkui taas. Erosimme sitten muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, ja vietin silloin yhden yön exäni luona.
Vaikka minulla oli nyt vapaus olla ja tehdä mitä haluan ja kenen kanssa tahansa, en ottanutkaan siitä kaipaamastani vapaudesta "iloa irti". Muutaman viikon eron aikana kaipasinkin Timoa, ja päädyimme hiljalleen takaisin yhteen. Aluksi meni taas hyvin, kunnes vanhat haamut alkoivat taas ajoittain kummittelemaan. Muutimme kuitenkin yhteen, vaikka en ollutkaan täysin varma siitä, että olisiko se hyvä ratkaisu. Suhteemme ei ollu niin varmalla pohjalla, mutta ajattelin sinisilmäisesti, että aika parantaa, ja ahdistukset loppuisivat ja pääsisin lopulta yli exästäni.
Tiesin, että Timo on hyvä mies, hän on osoittanut rakastavansa minua enemmän kuin ketään koskaan aikaisemmin. Valitettavaa hänen kannaltaan on se, että en voi sanoa tuntevani täysin samoin häntä kohtaan. Hän haluaisi vakiintua ja perustaa perheen kanssani. Hän käy töissä, ja on muutoinkin hyvin tasapainoinen ihminen. Sen lisäksi, että hän on loistava puoliso, hänestä tulisi mahtava isä tulevaisuudessa. Minulla on samat haaveet, perustaa perhe ja elää onnellisena loppuelämä yhdessä. Mutta miksi en ole täysin vakuuttunut siitä, että eläisin elämäni onnellisena juuri hänen kanssaan?
Vaikka välitän hänestä todella paljon, ja kaikki järkisyytkin puhuvat suhteen puolesta, minua välillä epäilyttää. Pelkkiin järkisyihin ei voi suhdetta perustaa, sen tiedän, tai se ei ainakaan onnea takaa. Meillä on yhteinen harrastus, jonka takia olemme jatkuvasti yhdessä. Kovin paljon emme vietä omien kavereidemme kanssa aikaa, lähinnä yhdessä, joko ihan kahdestaan tai sitten yhteisten kavereidemme kanssa.
Seksielämä meillä oli loistava vielä yli puolen vuoden seurustelun jälkeen, eli vuosi sitten. Sen jälkeen seksikerrat ovat harvenneet, välillä on muutamienkin viikkojen tauko. En tiedä onko se normaalia, mutta mieheni ainakin kokee seksikerrat liian vähäisiksi. Säännölliseksi sitä ei voi kutsua. Läheisyyttä meillä on paljon, pussailemme ja halailemme ja nukummekin ihan sykeröllä toisissamme kiinni. Seksi on aihealue, josta riitelemme useiten. Mieheni haluaa seksiä useammin kuin minä. Olemme keskustelleet asiasta paljon, ja olen sanonut hänelle pahastikin, että hän ei enää sytytä minua samalla tavalla kuin ennen, välillä jopa en kiihotu juuri lainkaan hänen yrityksistään huolimatta.
Onneksi meillä on hyviäkin hetkiä, jolloin kummatkin nautimme intohimoisesti seksistä alusta loppuun. Mistä tämä johtuu? Pitäisikö meidän lopettaa tämä yrittäminen ja odottaminen, että tämä suhde vielä joskus muuttuisi parempaan suuntaan. Itsestään se tuskin mihinkään muuttuu, mutta en tiedä enää mitä tehdä? Ja mainittakoon vielä, että olen päässyt jo yli exästäni, en haikaile hänen peräänsä, enkä ole hänen kanssaan tekemisissä. Siitä ei siis tämä voi enää johtua..
Kaiken lisäksi, tilannetta vaikeuttaa se, että mieheni on sanonut tekevänsä jotain kamalaa itselleen jos eroamme. Hän ei kuulemma kestäisi sitä. Ryyppäisi itsensä hengiltä, tai hyppäisi sillalta alas. En usko hänen tekevän mitään sellaista, mutta ajatus pelottaa: Entä jos? En halua aiheuttaa hänelle surua ja tuskaa vuokseni.. Olen kaiken lisäksi hänen ensirakkautensa. Minä syyllistän itseäni tästä tilanteesta, miksen vain voi olla onnellinen hänen kanssaan??
Kysymyksiä: Pitkitänkö minä vain eropäätöstä? Vai voiko tämä vielä onnistua ja muuttua paremmaksi? välitän kovasti miehestäni, ja meillä on mukavaa yhdessä, mutta "jokin" mättää. En oikein itsekään osaa sanoa, että mikä tarkalleen. Osaan vain sanoa "en tiedä". Jostain syystä se eroajatus kuitenkin pyörii mielessä silloin tällöin. Harmittaisi heittää kaikki tämä aika ja vaiva hukkaan. Pidän todella paljon hänen perheestään, johon minulla on läheiset ja lämpimät välit. Joutuisin luopumaan niin monesta asiasta ja ihmisestä.
Vielä lopuksi, Olemme keskustelleet Timon kanssa näistä asioista paljon ja miettineet myös eroamista. Hän ei ole eroamisen kannalla.
Haluaisin kovasti kuulla ulkopuolisten, tuntemattomien ihmisten mielipiteitä tilanteestani. En oikein enää tiedä mitä tehdä. Olisin todella kiitollinen, jos joku viitsisi lukea tarinani loppuun ja kenties kertoa mielipiteensä asiasta.
En uskalla tehdä päätöstä suuntaan tai toiseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu täysin hyvälle.
Tilanteeni on, että olen seurustellut nykyisen mieheni, Timon, kanssa reilu 1,5 vuotta. Tapasin hänet viikko sen jälkeen, kun olin eronnut entisestä miehestäni (jonka kanssa seurustelin 4v, ja asuin yhdessä 2v). Halusin aluksi olla vain kaveri uudelle tuttavuudelleni, mutta hän halusi enemmän.
Loppujen lopuksi, muutaman kuukauden tapailun jälkeen virallistimme seurustelun. Alussa meillä oli ongelmia aika paljon, mikä johtui lähinnä minusta. En ollu päässyt yli exästäni. Soittelin ja haikailin hänen peräänsä, vaikka tiesin etten häntä voinutkaan saada takaisin. Välillä ahdistuin kamalasti, itkin itsekseni, ja yritin esittää uudelle miehelleni, että kaikki on hyvin. Hän huomasi ahdistumiseni aina, ja otti asian puheeksi, hetken se helpotti kunnes ahdistus jatkui taas. Erosimme sitten muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, ja vietin silloin yhden yön exäni luona.
Vaikka minulla oli nyt vapaus olla ja tehdä mitä haluan ja kenen kanssa tahansa, en ottanutkaan siitä kaipaamastani vapaudesta "iloa irti". Muutaman viikon eron aikana kaipasinkin Timoa, ja päädyimme hiljalleen takaisin yhteen. Aluksi meni taas hyvin, kunnes vanhat haamut alkoivat taas ajoittain kummittelemaan. Muutimme kuitenkin yhteen, vaikka en ollutkaan täysin varma siitä, että olisiko se hyvä ratkaisu. Suhteemme ei ollu niin varmalla pohjalla, mutta ajattelin sinisilmäisesti, että aika parantaa, ja ahdistukset loppuisivat ja pääsisin lopulta yli exästäni.
Tiesin, että Timo on hyvä mies, hän on osoittanut rakastavansa minua enemmän kuin ketään koskaan aikaisemmin. Valitettavaa hänen kannaltaan on se, että en voi sanoa tuntevani täysin samoin häntä kohtaan. Hän haluaisi vakiintua ja perustaa perheen kanssani. Hän käy töissä, ja on muutoinkin hyvin tasapainoinen ihminen. Sen lisäksi, että hän on loistava puoliso, hänestä tulisi mahtava isä tulevaisuudessa. Minulla on samat haaveet, perustaa perhe ja elää onnellisena loppuelämä yhdessä. Mutta miksi en ole täysin vakuuttunut siitä, että eläisin elämäni onnellisena juuri hänen kanssaan?
Vaikka välitän hänestä todella paljon, ja kaikki järkisyytkin puhuvat suhteen puolesta, minua välillä epäilyttää. Pelkkiin järkisyihin ei voi suhdetta perustaa, sen tiedän, tai se ei ainakaan onnea takaa. Meillä on yhteinen harrastus, jonka takia olemme jatkuvasti yhdessä. Kovin paljon emme vietä omien kavereidemme kanssa aikaa, lähinnä yhdessä, joko ihan kahdestaan tai sitten yhteisten kavereidemme kanssa.
Seksielämä meillä oli loistava vielä yli puolen vuoden seurustelun jälkeen, eli vuosi sitten. Sen jälkeen seksikerrat ovat harvenneet, välillä on muutamienkin viikkojen tauko. En tiedä onko se normaalia, mutta mieheni ainakin kokee seksikerrat liian vähäisiksi. Säännölliseksi sitä ei voi kutsua. Läheisyyttä meillä on paljon, pussailemme ja halailemme ja nukummekin ihan sykeröllä toisissamme kiinni. Seksi on aihealue, josta riitelemme useiten. Mieheni haluaa seksiä useammin kuin minä. Olemme keskustelleet asiasta paljon, ja olen sanonut hänelle pahastikin, että hän ei enää sytytä minua samalla tavalla kuin ennen, välillä jopa en kiihotu juuri lainkaan hänen yrityksistään huolimatta.
Onneksi meillä on hyviäkin hetkiä, jolloin kummatkin nautimme intohimoisesti seksistä alusta loppuun. Mistä tämä johtuu? Pitäisikö meidän lopettaa tämä yrittäminen ja odottaminen, että tämä suhde vielä joskus muuttuisi parempaan suuntaan. Itsestään se tuskin mihinkään muuttuu, mutta en tiedä enää mitä tehdä? Ja mainittakoon vielä, että olen päässyt jo yli exästäni, en haikaile hänen peräänsä, enkä ole hänen kanssaan tekemisissä. Siitä ei siis tämä voi enää johtua..
Kaiken lisäksi, tilannetta vaikeuttaa se, että mieheni on sanonut tekevänsä jotain kamalaa itselleen jos eroamme. Hän ei kuulemma kestäisi sitä. Ryyppäisi itsensä hengiltä, tai hyppäisi sillalta alas. En usko hänen tekevän mitään sellaista, mutta ajatus pelottaa: Entä jos? En halua aiheuttaa hänelle surua ja tuskaa vuokseni.. Olen kaiken lisäksi hänen ensirakkautensa. Minä syyllistän itseäni tästä tilanteesta, miksen vain voi olla onnellinen hänen kanssaan??
Kysymyksiä: Pitkitänkö minä vain eropäätöstä? Vai voiko tämä vielä onnistua ja muuttua paremmaksi? välitän kovasti miehestäni, ja meillä on mukavaa yhdessä, mutta "jokin" mättää. En oikein itsekään osaa sanoa, että mikä tarkalleen. Osaan vain sanoa "en tiedä". Jostain syystä se eroajatus kuitenkin pyörii mielessä silloin tällöin. Harmittaisi heittää kaikki tämä aika ja vaiva hukkaan. Pidän todella paljon hänen perheestään, johon minulla on läheiset ja lämpimät välit. Joutuisin luopumaan niin monesta asiasta ja ihmisestä.
Vielä lopuksi, Olemme keskustelleet Timon kanssa näistä asioista paljon ja miettineet myös eroamista. Hän ei ole eroamisen kannalla.
