S
satuttaa se silti
Vieras
Kun huomaa erään ennen niin hyvän kaverin (itse asiassa kyseessä on siskoni) facebook-päivityksestä että tämä on menossa kavereitten kanssa viettämään viikonloppua. Eihän siinä mitään, itse vaan ehdotin samanlaista viikonlopun viettoa tässä joku aika sitten, ei tuntunut onnistuvat millään.
Pitäisi vaan olla niin kun ei oliskaan, vaan miksi se silti satuttaa? Kun huomaa jäävänsä yhä enemmän kaikesta ulkopuolelle. Ennen oltiin siskojen kanssa niin hyvissä väleissä, kyläiltiin paljon toistemme luona, käytiin shoppailemassa, jopa lomareissuja tehtiin porukassa. Nyt hyvä kun muutaman kerran vuodessa nähdään, lähinnä heidän tai meidän lasten synttäreillä ja nekin tuntuu niin väkisin väänneltyiltä tapaamisilta.
Pitäis vaan uskoa että maailma muuttuu ja me siinä mukana. Miksi se silti satuttaa?
Kun muistelee niitä hetkiä joita yhdessä ennen koettiin, ja tietää ettei ne ajat tule enää koskaan palaamaan. Siskot olivat ainoita kavereita joita minulla on ollut, nyt tuntuu että olen epäonnistunut ihmisenä kun en enää edes siskoilleni kaveriksi kelpaa. Keskenään kyllä viettävät aikaa, kuulen aina jälkikäteen ja ajattelen että olisinhan minäkin saattanut lähteä mukaan, siis JOS olisi pyydetty...
Katkeruuttako, ehkäpä.
Itken yksinäisyyttäni, itken sitä aikaa jota meillä joskus oli.
Jos ei mulla olis tuota maailman ihaninta miestä ja noita suloisia lapsia, en tiedä jaksaisinko enää edes yrittää.
Pitäisi vaan olla niin kun ei oliskaan, vaan miksi se silti satuttaa? Kun huomaa jäävänsä yhä enemmän kaikesta ulkopuolelle. Ennen oltiin siskojen kanssa niin hyvissä väleissä, kyläiltiin paljon toistemme luona, käytiin shoppailemassa, jopa lomareissuja tehtiin porukassa. Nyt hyvä kun muutaman kerran vuodessa nähdään, lähinnä heidän tai meidän lasten synttäreillä ja nekin tuntuu niin väkisin väänneltyiltä tapaamisilta.
Pitäis vaan uskoa että maailma muuttuu ja me siinä mukana. Miksi se silti satuttaa?
Kun muistelee niitä hetkiä joita yhdessä ennen koettiin, ja tietää ettei ne ajat tule enää koskaan palaamaan. Siskot olivat ainoita kavereita joita minulla on ollut, nyt tuntuu että olen epäonnistunut ihmisenä kun en enää edes siskoilleni kaveriksi kelpaa. Keskenään kyllä viettävät aikaa, kuulen aina jälkikäteen ja ajattelen että olisinhan minäkin saattanut lähteä mukaan, siis JOS olisi pyydetty...
Katkeruuttako, ehkäpä.
Itken yksinäisyyttäni, itken sitä aikaa jota meillä joskus oli.
Jos ei mulla olis tuota maailman ihaninta miestä ja noita suloisia lapsia, en tiedä jaksaisinko enää edes yrittää.
