Olin 5-6 vuotias, lähdin yksikseni talisena päivänä mummon ja ukin luo kotoa, matkaa oli noin 400m. Mummolan kodin tien toisella puolella oli virtaava joki. Kaikista kielloista huolimatta menin joen rantaan enkä mummon luo. Viskelin lumipalloja ja jääpaakkuja virtaavaan jokeen ja katselin kun ne lipuivat kohti siltaa ja järven selkää.. Yksi jääpaakku meni joen reunan jään alle ja jäi sinne jumiin. Astelin jään reunalle, ja toisella jalalla hakkasin jäätä, että se olisi mennyt rikki ja paakku irtoutunut ja jatkanut matkaa. Jää meni rikki, ja samalla tietenkin tipahdin itsekin jokeen. Menin veden alle kokonaan, sain nostettua kädet joen reunan jäälle. Päälläni oli 80-luvun tyyliin toppahaaalari, kunnon toppakengät sekä supikoirahattu päässä, hieman painavat märkänä
Muistan kun räpiköin virtaavan joen reunalla, mietin hädissäni uskallanko huutaa ukkia ja mummoa apuun, koska saisin karmean huudon kotona jäätyäni kiinni kielletystä teosta, huusin apua, olin jo aivan kohmeessa ja en enää jaksanut mitään muuta kun kannatella käsiäni jäällä... Ajattelin, että nyt yritän kurottaa tuosta jääkimpaleesta joka näkyi aika kaukana
kiinni, ja vetää itseni kuiville sen avulla... Kurotin ja kurotin, siinä vaiheessa tuntui, kun jokin olisi nostanut minua sieltä joesta ylös kohti jääpaukamaa ja hellästi auttanut ylös hyytävästä vedestä :ashamed: Häpeillen juoksin ukin ja mummon luo, väitin vielä kastuneeni lumessa ja mummo yritti valehdella äidilleni puolestani. Hetihän minä kiinni jäin, kun viimeistä hiustupsua yöten hiukset märkänä ja huulet sinisenä. Tänäkin päivänä miettiessäni tapausta, minulle tulee vaikea olo, olen aivan varma, että silloin minua auttoi jokin suurempi voima, en tiedä mikä se oli mutta sen johdosta olen vielä olemassa. Usko en kirkollisiin asioihin, se oli jokin, ehkä minun suojelusenkelini. :ashamed:
