Pinna palaa 1v:n kanssa :(

[nyyhti]

Tosi kurja olo kun hermot menee oman ihanan lapsen kanssa

Meidän 1v. on ollut ihan vauvasta saakka "viihdytettävää" sorttia. Kun pääsi itse liikkeelle alkoi vähän paremmin viihtyä hetkiä.
Tässä jokin aika sitten oli jopa ihan hyvä vaihe, lapsi saattoi tutki leluja jopa 20 min ku laitoin ruokaa tms. Tuntui suorastaan juhlalliselta!

Millaisia aikoja muiden vuoden ikäiset on omissa puuhissaan tyytyväisenä?

Nyt on taas joku "itkukausi" (toisaalta tuntuu että hänen pieni elämänsä on ollut yhtä itkukautta), roikkuu lahkeessa ja itkee/kitisee, tuntuu ettei ole mihinkään tyytyväinen -ei vältämättä edes siihen että istun hänen kanssaan leikkimässä :/
En tiedä voiko tämä enää johtua hampaistakaan kun on jatkuvaa, tokihan niitä hampaita jatkuvasti tulee..

Aamulla odotan että tulee ekojen päikkäreiden aika, sitten aletaan odottaa toisia, yritetään keksiä puuhaa jottei jäisi aikaa kiukkuilla (kylässä, kaupassa, kirpparilla, kävelyllä yleensä on tyytyväinen). Toivon että tuo nukkuu 2 päikkärit vielä jonkin aikaa ennen kun siirtyy yksiin..
Viimein kun lapsi on yöunilla totean itselleni ettei tämä nyt niin hirveää ole ja seuraavana päivä olen taas sitä mieltä etten enää ikinä halua toista lasta.. :/

On meillä ihaniakin hetkiä tottakai mutta tuo itku jolle ei ole "syytä" tuntuu todella ahdistavalta, liekö sitten muistoja pikkuvauva ajalta jolloin itki monia viikkoja n.17-23.

Onko muilla tälläisiä tosi vaativia 1-vuotiaita??

 

[Molleri]

Olet varmaa koittanu ottaa lasta mukaan kotihommiin?

 

["aloittaja"]

Olet varmaa koittanu ottaa lasta mukaan kotihommiin?

Juu, pyykkejä ripustelee, työntää imuria ja muutenkin häärii mukana.

Sitten on itsellä paha mieli ku lopulta jossain vaiheessa tuhahtaa lapselle "mikset sinäkään voi hetkeä olla tyytyväinen.." tms Vaikka kyllä hän on tyytyväinenkin välillä, mutta tuo tyytymättömyys jotenkin on itselleni tosi paha :/

 

[nakko]

Meidän "vaavi" 1v 4kk on aina ollut vaativaa sorttia. Kyllä se siitä helpottaa. Juuri eilen mies sanoi, että koko ajan mennyt helpommaksi yhdessäolo. EHkä 1-2kk sitten alkoi itsenäisemmin leikkiä ja nykyisin esim. aamuisin annan herättyä aamupalan ja sitten saattaa mennä tunterokin, että selailee itsekseen kirjoja tms. Ero huikea esim. 1v aikoihin, jolloin herätessä aina mietin, että missä välissä pystyy itse peseytymään, pukeutumaan ja syömään aamupalan...usein meni ekoihin päikkäreihin.

Summa summarum: usko kokenutta, kyllä se helpottaa, koko ajan helpompaan suuntaan menette! Niin ja tutkimusten mukaan lapsen itku on vanhemmalle yksi stressaavimpia ääniä maailmassa -se on suunniteöltu niin, jotta vanhemmalle tulee tarve sada itku loppumaan eli et ole yksin sen kanssa, että itku ahdistaa.

 

["vieras"]

Ah, niin tutulta kuullostaa! Meidän tyttö oli IHAN SAMANLAINEN kitisijä pienenä. Päällimäisenä äitinä oli juuri se tunne, ettei lapsi ole KOSKAAN tyytyväinen... Toiset vauvat vaan ovat näitä vaativampia. Miten siitä selvisi..enpä tiedä Muistan päiviä kun se oli tosiaan vaan päikkäreiden odottelua, että pikku kitisijä kävisi nukkumaan. Mutta näitä vaiheita on. Eroahdistusta ym. ym. Ja vaikka kohta kitinä loppuisi, niin edessä on uhma.

Nykyään tyttö on reipas, iloinen ja erittäin omapäinen 4 vuotias!

 

[nakko]

[QUOTE="aloittaja";23261296]Juu, pyykkejä ripustelee, työntää imuria ja muutenkin häärii mukana.

Sitten on itsellä paha mieli ku lopulta jossain vaiheessa tuhahtaa lapselle "mikset sinäkään voi hetkeä olla tyytyväinen.." tms Vaikka kyllä hän on tyytyväinenkin välillä, mutta tuo tyytymättömyys jotenkin on itselleni tosi paha :/[/QUOTE]

Heh, pakko vielä lisätä, että oma vakiopuuskahdus vaavin vaativimpana vaiheena (viime syksy) oli: "äitikin on ihminen". Tämä esim. kun ei saanut vessassa yksin käydä, pukea housuja, kun toinen veti puntista jne.

 

["äippä"]

Meidän 1v 5 kk esikoinen on myös viihdytettävää lajia - koko ajan pitää olla tekemistä. Ja kaikkein hauskinta on tietysti se kielletty. Olen jo vakavissani alkanut miettiä, että pitäisikö alkaa kieltämään vaan niitä sallittuja juttuja, kun kaikki kielletty kiinnostaa... Ja tietysti äidin syli juuri silloin, kun pitäisi käydä vessassa, hämmentää puurokattilaa jne.

Kyllä se jossakin välissä menee ohi, jotkut vaan vaatii vähän enemmän toimintaa kuin toiset. Ulkoilu ja kaikki uusi ja ihmeellinen avittavat

Voimia!

 

["vieras"]

Tutulta tosiaankin kuulostaa. Meidän tyttö on kans ollut aina vaativaa ja viihdytettävää sorttia. Nyt vasta kun 3 vuotta lähestyy niin on alkanut leikkiä vähän itsekseenkin. Tuntuu ihan ihmeelliseltä! On vissiin vaan niin kovin seurallinen neiti

 

[tuttua]

Täällä sama vika. Sen lisäksi heräsi vielä joka aamu kuudelta ja alkoi touhottaa. Ei sekuntiakaan paikallaan. Kova kiipeilemään, joten sai olla jatkuvasti perässä ja silmät selässä. Mutta kuten olet itsekin tehnyt: mukaan kotihommiin ja kun tuosta kasvaa pieniä tehtäviä vaan lisää tyyliin vietkö tämän tuonne, haetko äidille sitä ja tätä jne. Nyt kun lapsemme on lähemmäs kaksi vuotta viihtyy jo hetken yksin leegojen, kirjan tai dvd:n kanssa. Eli koko ajan helpottuu. Mutta yhteen aikaan elämämme oli sitä, että aamulle herättiin viiden-kuuden aikaan, puoli kasin maissa ulos ja 10 sisään lounas ja nukkumaan. Minä siinä välissä tein ruuan, hoidin kotihommat ja pyyhin hikeä otsaltani ja sitten kun neiti heräsi päiväunilta niin ulos uudestaan. Meidän lapsi on myös varsinainen kävelijä eli ei viihdy vaunuissa eikä myöskään leikkipuistossa vaan tykkää kävellä ja kiipeillä pitkin poikin joten se siitä hiekkalaatikolla istumisesta. Mutta kyllä se siitä, mutta arvaa olenko ollut kateellinen kavereiden lapsille jotka ovat istuneet tönöttäneet paikallaan tutkimassa leluja.. Onko teillä seurakunnan tai mll:n perhekerhoja yms. johon voisitte osallistua. Ne oli itselleni ainakin todella tärkeitä ja on vieläkin.

 

["vieras"]

Niin tuttua Meillä 1v6kk, 15min maksimissaan keskittyy yksin johonkin leikkiin,ja tämäkin harvoin. Päivään mahtuu todella paljon itkua,kiukkua ym. Ulkoilut ja muut tekemiset auttaa.
Toivon todella kun oppii puhumaan niin vähän itkut helpottaa. Rankkaa on, tänäänkin meni niin hermo niin pistin päikkäreille jo 11 kun normisti menee 12..

 

["joo"]

Meillä lapsi vähän yli vuoden ja itkee ja kitisee kyllä aika paljon kun ollaan kahdestaan. Ärsyttävintä tässä on se että sitten kun olisi mies apuna tai ihan kuka tahansa muukin niin silloin lapsi leikkii pitkäänkin yksin tai lukee kirjoja ym. Ja mies ihmettelee että miksi ihmeessä valitan :kieh:

Mies oli juuri lomalla ja oli kyllä helppo viikko! Heti kun mies palasi töihin niin alkoi se kitinä ja kirjaimellisesti lahkeessa roikkuminen. Mistä tuo johtuu? Ei siis ole tuollainen muuta kuin silloin kun ollaan kaksin. Ja tottakai silloin on tosi hankala kokkailla tai tehdä mitään kotitöitä kun toinen riippuu jalassa ja itkee suoraa huutoa.

 

["vieras"]

[QUOTE="joo";23261569]Meillä lapsi vähän yli vuoden ja itkee ja kitisee kyllä aika paljon kun ollaan kahdestaan. Ärsyttävintä tässä on se että sitten kun olisi mies apuna tai ihan kuka tahansa muukin niin silloin lapsi leikkii pitkäänkin yksin tai lukee kirjoja ym. Ja mies ihmettelee että miksi ihmeessä valitan :kieh:

Mies oli juuri lomalla ja oli kyllä helppo viikko! Heti kun mies palasi töihin niin alkoi se kitinä ja kirjaimellisesti lahkeessa roikkuminen. Mistä tuo johtuu? Ei siis ole tuollainen muuta kuin silloin kun ollaan kaksin. Ja tottakai silloin on tosi hankala kokkailla tai tehdä mitään kotitöitä kun toinen riippuu jalassa ja itkee suoraa huutoa.[/QUOTE]

Niin, kai se on sitä tylsyyttä kun on kaksin. Meillä samaa. Yritänkin pitää osaa leluista jemmassa ja antaa niitä jos haluan tehdä jotain rauhassa. Sillä saa pelattua hetken sitä omaa aikaa.

 

[heheh]

nytkin tuo räplää värikyniä mun kainalos sohvalla, kattellaan kirjoja, halataan lauletaan hierotaan neniä.

ei ole vaativa meidän vähäpoika mutta silti 1vee, tarttee paljon kyhnäämistä niinkuin kuka tahansa rakastunut. Ja vähän väliä tarttee vaihtaa tekemistä tietty. Mutta toisaalta, tykkää toistaa samoja juttuja päivästä toiseen, ja huomaa että ne kirjat tulee usein rakkaimmiksi mitä on useimmin katteltu. Eli mulle ei tule semmoinen epätoivoisen viihdyttäjän olo, koska mulla on ne katsottavat jutut jonossa valmiiksi hyllyllä odottamassa.

Kun tuon pitää hyvällä mielellä pääosan aikaa, niin välillä voi sitten antaa sen huutaa turhautumistaan kainalossa rauhassa. Tulee sopivasti pettymystä muttei liikaa. Yllättävän vähän mulla on semmoinen olo, että kun sais ees vartin olla rauhassa.

Vaan onhan äitiydessä paljon semmoisia hetkiä, että tuntuu niinkuin olisi suht tuoreessa suhteessa jossa toinen on ihastuneempi kuin minä - tottakai se on näin, koska toinen elää ensirakkauttaan ilman aikatauluja ja mun tarttis kuitenkin hoitaa paljon muutakin hommaa siinä ohessa.

Mutta joskus on itellä senverran huono päivä, että homma ei pysy kasas ja oma ärtymys tekee heti lapsesta tavallista vaativamman. Se on luonnollista, jos lapset olis rakennettu niin että ne antais kohteliaasti vaan tilaa, niin ehkä ne unohdettais ruokkia ja hoitaa kun menis yhtään huonosti. Eli en anna huonoudentunteelle valtaa, niin pystyn sitte skarppaamaan kesken alamäen, ja jo alkaa pieni naama loistaa.

No kynät alkoi jo lentää joten laitoin lattialle vaihteeksi, hiplaa mun säärtä ja ynistään toisillemme vuoron perään. Nyt tuli näköjään läheisyysannos täyteen ja lähti tutkimaan reviiriä. Aah...

 

["myö"]

Tätä ei varmaan moni usko, mutta meidän esikoinen, joka myös oli erittäin tyytymätön ja "viihdytettävä", muuttui kuin taikaiskusta saadessaan pikkusiskon 1v8kk ikäisenä! En olis itsekään uskonut, vaan aivan hirveesti pelkäsin, mitä tapahtuu kuopuksen syntyessä. Sen näkee kuvistakin: entinen murjottava taapero on yhtäkkiä kuin Naantalin aurinko vauvan vieressä istuessaan.

Mie en tiedä, johtuiko tuo siitä, että olin liikaa häneen keskittynyt vai oliko hänellä niin kova hoivavietti, vai mitä, mutta näin vaan kävi!