pieni vauva ja ero mielessä

meille on mieheni kanssa suotu ihana teve pieni poikavauva ikää 2kk. Hoidan poikaa kotona ja mies käy töissä. Jostain syystä huomaan koko ajan olevani sisäisesti vihainen miehelleni.

Hän kyllä kotona ollessaan hoitaa vauvaa, mutta jostain syystä olemme koko ajan kireissä väleissä. Miehelläni on sellainen riitelytyyli, etä sanaharkan jälkeen hän mököttää ja koen sen niin ahdistavana, että päädyn aina pyytämään anteeksi, jotta taas olisi normaali. Nyt on alkanut todella ärsyttää, kun olen huomannut, että hän ei ikinä ole pyytänyt minulta mitään anteeksi. ajattelee siis, että kaikki aina minun syytä.

Lisäksi sukumme ovat tosi erilaiset. meillä on aina lähdety siitä, että vauvat on tärkeimpiä ja äitini ja siskoni käyvät usein katsomassa ja hoitamassa vauvaa. Mieheni sukua ei meillä näy vaikka usein on kutsuttu kylään, mutta he soittavat miestäni heille töihin tyyliin auttamaan siskon asunnon maalauksessa tms. ja tällöin olen sitten itse yksin vauvan kanssa. Olen valittanut miehelleni, että en oleta hänen sukulaisten auttavan vauvan hoidossa, mutta ärsyttää kun nakittavat miestäni hommiin pois vauvan luota. Mieheni on sitten vastaiskuna saanut päähänsä, että vauva viettää liikaa aikaa sukulaisteni kanssa.

No nyt sitten olen alkanut pyöritellä ajatusta, että eroaisimme. Minä kyllä pärjäisin vauvan kansa ja tuntuu, että arki olisi niin mukavampaa.

Tämä kirjoitus on nyt vähän tällaista tajunnan virtaa eli ei ehkä hirveän johdonmukainen, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia vauvan tultua ja miten olette tilanten ratkaissut?

 

Mun mielestä tossa tilanteessa ei ole mitään sellaista mikä ei ratkeaisi puhumalla. Jotenkin... anteeksi vaan, tuntuu iahn turhilta syiltä erota. Jos sukulaisten takia eroaa? Eihän nyt sen takia kannata erota, että mies käy siskon asuntoa maalaamassa liian usein. Juttelette kunnolla miehen kanssa niin alkaa taas sujua. Tuntuu ettei teidän arjessa kuitenkaan mikään suuresti ole pielessä, ennemminkin vaan eroja näkemyksissä ja toimintatavoissa.

Mä olen eronnut silloin kun nuorempi oli 5kk, mutta ihan siis siksi, että meidän ei ollut enää turvallista asua yhdessä, ja sitäkin ennen kokeilin mm. perheneuvolan pariterepiapalveluja asian selvittämiseksi.

Miehesi sukulaisista tuli se mieleen, että ehkä he eivät ole vaan kyläilevää tyyppiä? Sellaisia ihmisiä, jotka aina kaipaavat jotain toimintaa ikään kuin "tekosyyksi" tapaamiselle? Kävivätkö he teillä paljon kylässä ennen lapsen syntymää?

 

Kun vauva tulee taloon, parisuhde muuttuu väkisinkin. Alat huomata miehessäsi piirteitä jotka ärsyttävät, ja mietit kuinka et niitä enen huomannut. Olet kaksin lapsen kanssa kotona, joten sinulla on "aikaa" alkaa pyöritellä asioita mielessäsi ja haluat kenties että kotiasiat mukaanlukien lapsen hoito tehdään sinun tapaan, koska osaat hoitaa asiat jo rutiininomaisesti. Tuo ärsytystunne on ihan normaalia ja uskon että kannattaa vielä harkita,jos miehessäsi ei kuitenkaan suurempia "vikoja" ole. Maailma on täynnä pettäviä, kännääviä surkimuksia, joten punnitse vielä. Toista ei pysty muuttamaan, mutta itseänsä voi jollain lailla opettaa hyväksymään toinen sellaisena kuin se on. Ja asun myös mököttäjän kanssa, joten tiedän mitä tarkoitat.

 

Älä luovuta noin helpolla. KESKUSTELKAA, kertokaa toisillenne rehellisesti tunteistanne. Jos ette kadestaan onnistu, yrittäkää perheneuvolasta saada apua.

Pieni ihminen on muuttanut elämänne, ja uuteen tilanteeseen sopeutuminen voi kestää parikin vuotta. Mielestäni niin kauan, kuin on toivoa, ja kun kumpikaan ei joudu kestämään suhteessa henkistä tai fyysistä vakivaltaa, KANNATTAA YRITTÄÄ. Vaikeuksien kautta voittoon.

 

mielestäni ei kuulosta eron paikalta vaan siltä että arki on tullut kuvioihin mukaan.

 

Naisen hormonitoiminta muuttuu odotuksen ja imetyksen myötä ja palautuu jossain vaiheessa.
Tuollaisessa tilanteessa ei kannata alkaa tekemään loppuelämän ratkaisuja.

 

Olen aivan samoilla linjoilla edellisten kanssa, paitsi lisäisin siihen vielä sen että näin alkuvaiheessa on tunne- ja hormoonipuoli aika pinnassa ja tavallaan epäjärjestyksessä. Joten anna asioille aikaa. Ei kanna hätiköidä, myöhemmin voi helposti kaduttaa. Miehesi ei kuulosta tämän perusteella pahalta ihmiseltä. Ja muista myös että lapsi on teidän yhteinen, joten olette jokatapauksessa kiinni toisissanne vielä 18 vuotta.

 

erotkaa heti

 

Jostain muistan lukeneeni ihan fiksun ajatuksen: "alle 3-vuotiaiden lasten vanhemmilta pitäisi olla eroaminen kokonaan kielletty". (unohdetaan nyt alkoholi, väkivalta ja uskottomuus) Pikkulapsen vanhempana oleminen on rankkaa, ja parisuhde kärsii väkisinkin. Kunhan lapsi kasvaa isommaksi, niin arki näyttäytyy ihan toisenlaisena. Vauvasi on todella pieni vielä, ja uskallan väittää ettet hormonihuuruissasi ole ihan oma itsesi sinäkään. Esikoisen kanssa on vielä vaikeampaa, kun vauva-arki iskee päin näköä. Eroamalla tuo tilanne ei parane, eikä minustakaan erolle ole teillä mitään perusteita.

 

Olen samaa mieltä edellisten kanssa. Pois lukien nimimerkin "tupu" ehdotus.

Eli ei kuulosta ollenkaan vakavalta kertomasi perusteella. Mikäli tuollaiset pikkuasiat noin ärsyttää, syyttäisin kyllä niitä hormoneja.