Pettynyt ja empatiakyvytön?

[Empatiakyvytön?]

En tiedä, liittyvätkö ne kaksi asiaa toisiinsa, mutta epäilen niin. Olen viime aikoina huomannut, että suhtaudun muihin ihmisiin salaa mielessäni tosi ärtyneesti ja arvostelevasti. Jos joku tarvitsee apua, ajattelen ärsyyntyneenä, että kunpa hän ei ainakaan minua tulisi vaivaamaan. Kun läheinen on sairastellut, olen ollut huolissani ja tukena, mutta hiljaa mielessäni ollut väsynyt siihen, että kaikki pyörii hänen sairastelunsa ympärillä. Jos joku laiskottelee, laiminlyö velvollisuutensa tai tekee muuten typerästi, ajattelen hänestä helposti hyvin ilkeästi.

Olen miettinyt, mistä ihmeestä tämä voi johtua. Syyksi epäilen tiettyjä kokemiani pettymyksiä. Työuralla on tullut lunta tupaan kunnolla. Ensimmäinen ura kaatui siihen, etten lahjakkuudesta huolimatta ikinä saanut kunnon mahdollisuutta. Toinen ura päättyi tilanteeseen, jossa sain paljon kehua ja kiitosta niin kauan, kun tein ilmaiseksi tai pikkurahalla, mutta kun olisi pitänyt päästä oikeaan työsuhteeseen, josta olisi saanut kunnon palkkaa, en kelvannut. Vaikka minulla nykyään on työtä, näistä kokemuksista on jäänyt tunne, että olen jäänyt vaille jotakin.

Ihmissuhteissa on ollut sama tunne. Olin pitkään epäterveessä suhteessa, jossa taisin olla toiselle vain hänen tarpeidensa tyydyttäjä (en tarkoita pelkkää seksiä). Omat tarpeeni jäivät taka-alalle, vaikka mies oli menestyjä ja minä olisin siihen aikaan tarvinnut monenlaista apua ja tukea. Annoin suhteelle tosi paljon, mutta kiitokseksi päädyin yhä pahemmin pohjamutiin. Nykyään minulla on terveempi suhde, mutta edelleen tuntuu, etten saa vastinetta sille, että panostan suhteeseen todella paljon. Olen varsinainen kodinhengetär, joka vielä huolehtii ulkonäöstäänkin, mutta kehuja ja kiitoksia saa turhaan odottaa, vaikka ne olisivat minulle tärkeitä.

Olenko ihan hakoteillä, kun ajattelen, etten jaksa olla muita kohtaan empaattinen, koska olen itse joutunut pettymään niin pahasti? Vai olenko toivonut liikoja ja empatiakyvyttömyyteni on vain katkeruutta ja ilkeyttä, jonka kuvittelen olevan oikeutettua, kun lapselliset toiveet eivät ole toteutuneet?

 

[r0s]

Kuulostaa, minusta, siltä, että olet likipitäen loppuunpalanut.

Luonnollisesti silloin, kun oman elämän kanssa on yhtä tuskaa, ei jaksa keskittyä muiden ongelmiin.

 

[Empatiakyvytön?]

Kuulostaa, minusta, siltä, että olet likipitäen loppuunpalanut.

Luonnollisesti silloin, kun oman elämän kanssa on yhtä tuskaa, ei jaksa keskittyä muiden ongelmiin.

Olen ajatellut samaa, mutta tällä hetkellä minulla ei ole paljon töitä - siis tuntimäärässä laskettuna, vastuuta on kyllä paljon ja joudun hoitamaan muidenkin hommia. (Tähänkin liittyy paljon ilkeitä ja kyynisiä ajatuksia...) Juuri siksi epäilen, että kyse on pitkältä ajalta kertyneestä kuormasta, juuri niistä pettymyksistä. Taidan ajatella, että olen antanut paljon saamatta takaisin läheskään yhtä paljon. Toisaalta en uskalla lopettaa antamista, koska jos ahkera ja lahjakas voi työelämässä tulla tylysti sivuutetuksi ja edes hehkeänä kodinhengettärenä ei saa mieheltä huomiota, niin jos nyt alan antaa itsestäni vähemmän, saanko enää yhtään mitään?

Yhtään enempää en kyllä jaksa enää antaa, ja ehkä empatiakyvyttömyyteni on juuri sitä. Välillä se saa naurettavia muotoja. Tässä joku päivä ihan suutuin (mielessäni) eräälle vanhemmalle sukulaiselle, kun hän tuli kysymään, miten saa puhelimestaan yhden jutun toimimaan. Sekin oli minusta syy ajatella mielessäni, että eikö tuokaan avuton mitään osaa... Ai kamala.

 

[r0s]

Olen ajatellut samaa, mutta tällä hetkellä minulla ei ole paljon töitä - siis tuntimäärässä laskettuna, vastuuta on kyllä paljon ja joudun hoitamaan muidenkin hommia. (Tähänkin liittyy paljon ilkeitä ja kyynisiä ajatuksia...) Juuri siksi epäilen, että kyse on pitkältä ajalta kertyneestä kuormasta, juuri niistä pettymyksistä. Taidan ajatella, että olen antanut paljon saamatta takaisin läheskään yhtä paljon. Toisaalta en uskalla lopettaa antamista, koska jos ahkera ja lahjakas voi työelämässä tulla tylysti sivuutetuksi ja edes hehkeänä kodinhengettärenä ei saa mieheltä huomiota, niin jos nyt alan antaa itsestäni vähemmän, saanko enää yhtään mitään?

Yhtään enempää en kyllä jaksa enää antaa, ja ehkä empatiakyvyttömyyteni on juuri sitä. Välillä se saa naurettavia muotoja. Tässä joku päivä ihan suutuin (mielessäni) eräälle vanhemmalle sukulaiselle, kun hän tuli kysymään, miten saa puhelimestaan yhden jutun toimimaan. Sekin oli minusta syy ajatella mielessäni, että eikö tuokaan avuton mitään osaa... Ai kamala.

Laita itsesi etusijalle koko kevään ja kesän. Älä hippuakaan mieti miten muiden olisi hyvä. Tee itse elämästä sellainen mistä pidät.

Uskon, että syksyllä alkaa tuntua paremmalta.

 

[Lispetti]

Ros kertoo viisaita!
Tsemppiä ap:lle!

 

[Empatiakyvytön?]

Onpa ihanaa saada näin tsemppaavia vastauksia, kiitos. <3 Olen jo pelännyt, että olen ihan kamala ihminen, kun päässä pyörii joka päivä ilkeitä ja ärsyyntyneitä ajatuksia muista ihmisistä:
"No etpä tietenkään ole saanut asiaa hoidettua, vaikka lupasit."
"Älä nyt taas tule siihen jonkun ongelmasi kanssa, minä en jaksa, vaikka kuinka olet vanha ja avun tarpeessa."
"Selittelet painonnousua melkein yhtä hyvin kuin rästitöitäsi."
Jne.

Tuntuu hyvältä voida edes netissä tunnustaa, mitä päässä pyörii. Joskus itsekin hämmennyn siitä, miten vihainen ja halveksiva olen välillä ajatuksissani. (Vaikken tietenkään sano ajatuksiani ääneen.)

 

[Echo]

Sä kirjoitat samoin kuin musta tuntui joskus 5-10 vuotta sitten.
Jestas että olin katkera. Annoin mielestäni kaikkeni ja vielä 10 % enemmän kuin muut, mutta silti esim. vakipaikat menivät pomon bestikselle ym.
En saanut arvostusta vaikka kuinka pinnistelin.

Otin sitten monessa elämän osa-alueessa hajurakoa autettaviin, ja porukan arvostus nousi silmissä. En ollut itsestäänselvyys enää.

Sit aloin tehdä vähemmän, ja rentoutumaan enemmän ihmisten seurassa. Tajusin että ei se oo se tekeminen tärkeintä, vaan ne ihmissuhteet.

 

[Empatiakyvytön?]

En itse asiassa ole "liian kiltti" kaikkien auttaja, vaikka minusta ehkä sai viestieni perusteella sellaisen kuvan. Voi, jos olisikin niin, että olisin väsynyt omaishoitaja tai jotakin sellaista, niin voisin helpommin oikeuttaa empatian puutteeni sillä, että olen auttanut itseni näännyksiin. Mutta minä en ole ylikiltti enkä yliavulias. Teen työni tosi tunnollisesti ja siinä osittain muidenkin osuuden ja kotona koetan olla täydellinen kodinhengetär, mutta siihen se aika lailla jää. En käytä vapaa-aikaani vanhusten ulkoiluttamiseen tai muiden ihmisten lasten ja lemmikkien hoitamiseen tai muuhunkaan sellaiseen. Joskus apua pyydetään ja sitä annan, mutta aika haluttomasti (ja ilkeät ajatukset päässä pyörien). Olen myös sanavalmis eli en mikään arka ihminen, jonka yli kävellään.

Mutta jossakin nyt selvästi menee vikaan. Ehkä sekin vähä, minkä teen, on minulle liikaa ja saa kokemaan, että muut ovat usein taakaksi eivätkä anna mitään. Hiukan hävettää, kun maailmassa on niitäkin naisia, jotka hoitavat viisi lasta, vanhat ja sairaat vanhempansa ja vapaa-ajalla pelastavat hylättyjä eläimiä ja silti jaksavat olla hymyileviä ja empaattisia. Minä taas kiehuin sisäisesti paljon vähemmästä ja olen ajatuksissani ilkeä ja halveksiva.

Se on hyvä vinkki, että ihmissuhteet ovat tärkeintä, mutten ole vielä selvittänyt, miten ne hoidetaan siten, että niistä saa itsekin tarpeeksi. Jos koettamalla olla täydellinen puoliso ei saa esim. kaipaamiaan kehuja, niin miten sitten saisi? On vaikea uskoa, että antamalla vähemmän voisi saada enemmän, vaikka voi se niinkin olla...

 

[r0s]

En itse asiassa ole "liian kiltti" kaikkien auttaja, vaikka minusta ehkä sai viestieni perusteella sellaisen kuvan. Voi, jos olisikin niin, että olisin väsynyt omaishoitaja tai jotakin sellaista, niin voisin helpommin oikeuttaa empatian puutteeni sillä, että olen auttanut itseni näännyksiin. Mutta minä en ole ylikiltti enkä yliavulias. Teen työni tosi tunnollisesti ja siinä osittain muidenkin osuuden ja kotona koetan olla täydellinen kodinhengetär, mutta siihen se aika lailla jää. En käytä vapaa-aikaani vanhusten ulkoiluttamiseen tai muiden ihmisten lasten ja lemmikkien hoitamiseen tai muuhunkaan sellaiseen. Joskus apua pyydetään ja sitä annan, mutta aika haluttomasti (ja ilkeät ajatukset päässä pyörien). Olen myös sanavalmis eli en mikään arka ihminen, jonka yli kävellään.

Mutta jossakin nyt selvästi menee vikaan. Ehkä sekin vähä, minkä teen, on minulle liikaa ja saa kokemaan, että muut ovat usein taakaksi eivätkä anna mitään. Hiukan hävettää, kun maailmassa on niitäkin naisia, jotka hoitavat viisi lasta, vanhat ja sairaat vanhempansa ja vapaa-ajalla pelastavat hylättyjä eläimiä ja silti jaksavat olla hymyileviä ja empaattisia. Minä taas kiehuin sisäisesti paljon vähemmästä ja olen ajatuksissani ilkeä ja halveksiva.

Se on hyvä vinkki, että ihmissuhteet ovat tärkeintä, mutten ole vielä selvittänyt, miten ne hoidetaan siten, että niistä saa itsekin tarpeeksi. Jos koettamalla olla täydellinen puoliso ei saa esim. kaipaamiaan kehuja, niin miten sitten saisi? On vaikea uskoa, että antamalla vähemmän voisi saada enemmän, vaikka voi se niinkin olla...

Älä elä elämääsi sen voimalla, että saat muilta kehuja.

Vaan kehu itse itsesi ja keitä tänä aamuna itsellesi toinenkin pannullinen kahvia tai teetä ja kääriydy vaikka sohvannurkkaan siitä nauttimaan. Mieti heräillessä, mikä ois tänään kivaa ja sit toteuta se. Vaikka yksin!

Sitten, kun et enää odota kehuja, alat huomata taas ne sanattoman kehaisut. Ja ehkä kuulet niitä puhuttunakin. Kun et enää ole pettynyt niistä mitä et saa.

 

[Empatiakyvytön?]

Älä elä elämääsi sen voimalla, että saat muilta kehuja.

Vaan kehu itse itsesi ja keitä tänä aamuna itsellesi toinenkin pannullinen kahvia tai teetä ja kääriydy vaikka sohvannurkkaan siitä nauttimaan. Mieti heräillessä, mikä ois tänään kivaa ja sit toteuta se. Vaikka yksin!

Sitten, kun et enää odota kehuja, alat huomata taas ne sanattoman kehaisut. Ja ehkä kuulet niitä puhuttunakin. Kun et enää ole pettynyt niistä mitä et saa.

Todella viisaita sanoja, sitä en kiellä. Myönnän, että olen jonkin verran riippuvainen muiden kehuista ja huomiosta. Toisaalta kapinallinen puoli minusta miettii, onko tosiaan väärin odottaa tulevansa huomatuksi edes silloin, kun on sen ansainnut?

En ole liian vaatimaton ihminen. Osaan kehua itseäni, ja olen omasta mielestäni tosi hyvä tietyissä asioissa. Mutta jossakin vaiheessa sitä alkaa kyseenalaistaa omia kehujaan, jos kukaan ei vahvista omia ajatuksia. Olen uskonut olevani hyvä molemmilla kariutuneilla työurillani, mutta väkisinkin sitä miettii, olenko vain kuvitellut olevani hyvä, kun se ei ole johtanut mihinkään? Jos olisin ollut oikeasti hyvä ja lahjakas, kai minut olisi riemusta kiljuen otettu töihin vaikka mihin?

Ulkonäönkin suhteen alan tulla vainoharhaiseksi. Uskon olevani hyvännäköinen ja panostan asiaan, mutta jos silti olen miehelleni useimmiten näkymätön, niin kuvittelenko vain? Luulenko olevani hehkeä nainen, joka hemmottelee miestä hyvillä ruoilla, kun oikeasti olen väsähtäneen näköinen akka, joka tekee keskinkertaisia keitoksia? Niin miehen käytöksestä voisi epäillä...

Pointti on ehkä siinä, että on vaikea uskoa ikuisesti pelkästään omia kehujaan. Jotakin positiivista viestiä tarvitsisi myös muilta. En ole parisuhteessa ja pidä muita ihmisiä elämässäni siksi, että saisin kokea olevani ainoa, joka minua arvostaa... Viimeinen piste iin päälle oli tässä taannoin, kun mies ei muistanut edes syntymäpäivääni, vaikka täytin pyöreitä. En ole yleensä kovasti syntymäpäivälahjojen perään, mutta se tuntui pahalta, kun minua ei muutenkaan ole paljon muistettu.

Mutta se on kyllä totta, että pitäisi keskittyä vähemmän murehtimaan niitä kehuja, jotka ovat jääneet saamatta. Jos koko ajan vain murehdin sitä, mitä en saa, en pian huomaa lainkaan sitä, mitä saan... Kiitos tästä oivalluksesta! Täällä on fiksua väkeä.

 

[Echo]

En itse asiassa ole "liian kiltti" kaikkien auttaja, vaikka minusta ehkä sai viestieni perusteella sellaisen kuvan. Voi, jos olisikin niin, että olisin väsynyt omaishoitaja tai jotakin sellaista, niin voisin helpommin oikeuttaa empatian puutteeni sillä, että olen auttanut itseni näännyksiin. Mutta minä en ole ylikiltti enkä yliavulias. Teen työni tosi tunnollisesti ja siinä osittain muidenkin osuuden ja kotona koetan olla täydellinen kodinhengetär, mutta siihen se aika lailla jää. En käytä vapaa-aikaani vanhusten ulkoiluttamiseen tai muiden ihmisten lasten ja lemmikkien hoitamiseen tai muuhunkaan sellaiseen. Joskus apua pyydetään ja sitä annan, mutta aika haluttomasti (ja ilkeät ajatukset päässä pyörien). Olen myös sanavalmis eli en mikään arka ihminen, jonka yli kävellään.

Mutta jossakin nyt selvästi menee vikaan. Ehkä sekin vähä, minkä teen, on minulle liikaa ja saa kokemaan, että muut ovat usein taakaksi eivätkä anna mitään. Hiukan hävettää, kun maailmassa on niitäkin naisia, jotka hoitavat viisi lasta, vanhat ja sairaat vanhempansa ja vapaa-ajalla pelastavat hylättyjä eläimiä ja silti jaksavat olla hymyileviä ja empaattisia. Minä taas kiehuin sisäisesti paljon vähemmästä ja olen ajatuksissani ilkeä ja halveksiva.

Se on hyvä vinkki, että ihmissuhteet ovat tärkeintä, mutten ole vielä selvittänyt, miten ne hoidetaan siten, että niistä saa itsekin tarpeeksi. Jos koettamalla olla täydellinen puoliso ei saa esim. kaipaamiaan kehuja, niin miten sitten saisi? On vaikea uskoa, että antamalla vähemmän voisi saada enemmän, vaikka voi se niinkin olla...

Pointtini oli, että relaa. Ota rennosti ihmisten kanssa. Näytät oman arvosi ihmisten silmissä.

 

[vierailija]

Hui kuinka katkera ihminen olet.

Oletko muuten itse ikinä kehunut ketään tai kiitellyt miestäsi?

 

[Empatiakyvytön?]

Hui kuinka katkera ihminen olet.

Oletko muuten itse ikinä kehunut ketään tai kiitellyt miestäsi?

Kyllä, paljonkin. Kiittelen usein, kun hän hoitaa jonkin asian, tai kerron, että hän näyttää tänään erityisen hyvältä jne. Tosin täytyy myöntää, että hiukan positiivisten asioiden sanominen on omaltakin puoleltani vähentynyt. Kun itse en juuri koskaan kuule mitään myönteistä, ei aina tule suhtauduttua toisenkaan tekemisiin riittävän suurella kiitollisuudella. Kai se on juuri sitä katkeruutta...