T
Tjsbslfifjfnen
Vieras
Haluan järkeviä mielipiteitä meidän tilanteesta.
Meillä on miehen kanssa suhteessa väkivaltaa.
Ensimmäinen kerta oli pari vuotta sitten (oltu yhdessä silloin 2 vuotta). Meillä oli sanallinen riita humalassa jonka vuoksi mies meinasi lähteä autolla menemään. En tietenkään voinut päästää umpihumalaista rattiin, niinpä autonavaimista tuli riita jonka seurauksena olin aikalailla mustelmilla. Itse en tässä kohdistanut väkivaltaa mieheen muuten kuin koitin puolustautua hänen päälle tulemista potkimalla. Korostan että potkut eivät oikeastaan edes osuneet häneen. En tiedä kauan sitä olisi jatkunut ennen kuin ystävä tuli sisään ja onneksi keskeytti touhun. Sitä ehti n. 15min tapahtua.
Tämän jälkeen on ollut pari kertaa riidan yhteydessä sellainen episodi että olen tönäissyt miestäni. Mies on töninyt takaisin, sillä erotuksella että 40kg painavampi mieheni ei ole hievahtanutkaan ja itse olen kaatunut tai törmännyt seinään.
Eilen yöllä tapahtui episodi taas. Olin hätääntynyt eräästä lapseen liittyvästä asiasta ja koitin herätellä miestäni. Hän ei herännyt ravisteluun joten tömäytin häntä kämmenen alaosalla hauikseen. En kovin lujaa, lapsi oli sylissäni. Mies heräsi ja oli vihainen herätessään ja löi minua kylkeen, joka sattui ja siihen tuli näköjään mustelma. Koitin sanoa että ei tässä ollut mitään muuta kuin että olin hätäänytnyt ja en saanut miestä hereille. Miehen alkoi melttoamaan ja siinä paiskittiin lapsen lelut ja ovet kiinni. Lähti ulos tuulettelemaan. Onneksi osui minuun eikä lapseen. Lapseen ei mies ole koskaan koskenut väkivaltaisesti.
Aamulla pyysi kyllä anteeksi, mutta vika oli taas minun kun löin ensin. Yritin taas selittää tilannetta, mutta vika oli minun.
Myös aikaisemmin kertomani tönäisyt ovat minun vika, koska tönin ensin.
Väkivalta on väärin. Kukaan ei saisi toiseen koskea. Mutta tuntuu epäreilulta sekin että kaikki vika on minussa kun toinen on puolta isompi ja voimakkaampi.
En tiedä mitä tehdä. Ei tämä tästä varmaan lopu tai parane koskaan. En haluaisi erota, mutta pelkäänpä ettei kohta ole kuuta vaihtoehtoa. Emme kai sitten sovi toisillemme?
Olisko jotain järkevää sanottavaa tähän tilanteeseen.
Meillä on miehen kanssa suhteessa väkivaltaa.
Ensimmäinen kerta oli pari vuotta sitten (oltu yhdessä silloin 2 vuotta). Meillä oli sanallinen riita humalassa jonka vuoksi mies meinasi lähteä autolla menemään. En tietenkään voinut päästää umpihumalaista rattiin, niinpä autonavaimista tuli riita jonka seurauksena olin aikalailla mustelmilla. Itse en tässä kohdistanut väkivaltaa mieheen muuten kuin koitin puolustautua hänen päälle tulemista potkimalla. Korostan että potkut eivät oikeastaan edes osuneet häneen. En tiedä kauan sitä olisi jatkunut ennen kuin ystävä tuli sisään ja onneksi keskeytti touhun. Sitä ehti n. 15min tapahtua.
Tämän jälkeen on ollut pari kertaa riidan yhteydessä sellainen episodi että olen tönäissyt miestäni. Mies on töninyt takaisin, sillä erotuksella että 40kg painavampi mieheni ei ole hievahtanutkaan ja itse olen kaatunut tai törmännyt seinään.
Eilen yöllä tapahtui episodi taas. Olin hätääntynyt eräästä lapseen liittyvästä asiasta ja koitin herätellä miestäni. Hän ei herännyt ravisteluun joten tömäytin häntä kämmenen alaosalla hauikseen. En kovin lujaa, lapsi oli sylissäni. Mies heräsi ja oli vihainen herätessään ja löi minua kylkeen, joka sattui ja siihen tuli näköjään mustelma. Koitin sanoa että ei tässä ollut mitään muuta kuin että olin hätäänytnyt ja en saanut miestä hereille. Miehen alkoi melttoamaan ja siinä paiskittiin lapsen lelut ja ovet kiinni. Lähti ulos tuulettelemaan. Onneksi osui minuun eikä lapseen. Lapseen ei mies ole koskaan koskenut väkivaltaisesti.
Aamulla pyysi kyllä anteeksi, mutta vika oli taas minun kun löin ensin. Yritin taas selittää tilannetta, mutta vika oli minun.
Myös aikaisemmin kertomani tönäisyt ovat minun vika, koska tönin ensin.
Väkivalta on väärin. Kukaan ei saisi toiseen koskea. Mutta tuntuu epäreilulta sekin että kaikki vika on minussa kun toinen on puolta isompi ja voimakkaampi.
En tiedä mitä tehdä. Ei tämä tästä varmaan lopu tai parane koskaan. En haluaisi erota, mutta pelkäänpä ettei kohta ole kuuta vaihtoehtoa. Emme kai sitten sovi toisillemme?
Olisko jotain järkevää sanottavaa tähän tilanteeseen.