A
asiallisesti, kiitos
Vieras
Mieheni otti tänään taas kerran puheeksi erilleen muuttamisen. Olemme 4 vuotta asuneet yhdessä, yksi yhteinen lapsi. Meillä sujui kivasti ennen yhteenmuuttoa, muuton jälkeen meni huonompaan ja kaikesta tuli riitaa vuodenkin jälkeen. Teimme korjauksen kaikkeen, mikä mielestämme aiheutti riitaa: helpotimme kotitöitä, viilasimme arkeamme, hankimme lastenhoitajan yhdelle tai kahdelle viikonlopulle kuukaudessa (1-2 päivää). Ihan sama miten paljon lomailimme tai hoidimme suhdettamme, lopputulos oli aina se sama kuin tänäänkin: riitelyksi menee heti kun olemme kolmistaan.
Olemme käyneet perheneuvolassa puhumassa näistä, mutta edistystä ei juuri tapahdu. Emme osaa sanoa tarkalleen, mikä toisen käytöksessä laukaisee ärsyyntymisen tms. Sen vaan tiedämme, että homma toimii hienosti niin kauan kun olemme joko kahdestaan parina tai sitten molemmat viettävät aikaa erikseen lapsen kanssa. Perheenä mikään ei toimi ja lapsessa näkee ahdistuksen merkkejä.
En ala selvittelemään tähän nyt tarkemmin omia ongelmiani, mutta mies on meidän perheessä aina kantanut hoitovastuun lapsesta. Nyt kun hän on työelämässä, huomaan että en jaksaisi tätä kaikkea: hoitovastuu, vaikkakin pieni, on kokonaan minulla (käytännössä), tahtoisin olla rauhassa. Lapsella on ylivilkkaushäiriö, joka ärsyttää minua päivittäin. Tiedän että se ei ole hänen vikansa, mutta rauhaa arvostavana ihmisenä tuntuu tuskaiselta seurata jatkuvaa meteliä, kohellusta, ongelmia. Hän on ihana lapsi mutta minä olen alkanut näkemään hänessä liikaa negatiivista. Mieheni huomautti tästä jonkin aikaa sitten.
Annan varmasti kuvan itsestäni hirviöäitinä, ehkä sitten olenkin sellainen. Tahtoisin olla tavallinen, terve perheenäiti enkä tämmöinen viallinen yksilö, joka ahdistuu ja stressaa aivan kaikesta
. Kun mies ja lapsi ovat keskenään, se on heille niin luonnollista. Minä en pysty samaan, en vaikka kuinka olen lukenut kirjoja aiheesta ja yrittänyt. Vaikka syyttelisin itseäni kuinka, en voi olla ajattelematta että ketä tämä nykyinen asumisjärjestely hyödyttää.
Olemme seurustelleet mieheni kanssa pian 12 vuotta. En tahdo erota hänestä eikä hän minusta- mutta tämä ei vaan toimi! Olen koittanut saada omaa rauhaa oman huoneen kautta, mutta se ei toimi koska muut ovat tietenkin seinän takana ja kuulen heidät, lisäksi lasta ei voi estää tulemasta luokseni (enkä tahdokaan!). Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?? Niin monta kertaa olen itkenyt illat tätä tilannettamme mutta mikään ratkaisu ei vaan tunnu hyvältä. Ajatus erilleen muuttamisesta tuntuu musertavalta- mutta onko meillä vaihtoehtoa?
Olemme käyneet perheneuvolassa puhumassa näistä, mutta edistystä ei juuri tapahdu. Emme osaa sanoa tarkalleen, mikä toisen käytöksessä laukaisee ärsyyntymisen tms. Sen vaan tiedämme, että homma toimii hienosti niin kauan kun olemme joko kahdestaan parina tai sitten molemmat viettävät aikaa erikseen lapsen kanssa. Perheenä mikään ei toimi ja lapsessa näkee ahdistuksen merkkejä.
En ala selvittelemään tähän nyt tarkemmin omia ongelmiani, mutta mies on meidän perheessä aina kantanut hoitovastuun lapsesta. Nyt kun hän on työelämässä, huomaan että en jaksaisi tätä kaikkea: hoitovastuu, vaikkakin pieni, on kokonaan minulla (käytännössä), tahtoisin olla rauhassa. Lapsella on ylivilkkaushäiriö, joka ärsyttää minua päivittäin. Tiedän että se ei ole hänen vikansa, mutta rauhaa arvostavana ihmisenä tuntuu tuskaiselta seurata jatkuvaa meteliä, kohellusta, ongelmia. Hän on ihana lapsi mutta minä olen alkanut näkemään hänessä liikaa negatiivista. Mieheni huomautti tästä jonkin aikaa sitten.
Annan varmasti kuvan itsestäni hirviöäitinä, ehkä sitten olenkin sellainen. Tahtoisin olla tavallinen, terve perheenäiti enkä tämmöinen viallinen yksilö, joka ahdistuu ja stressaa aivan kaikesta
. Kun mies ja lapsi ovat keskenään, se on heille niin luonnollista. Minä en pysty samaan, en vaikka kuinka olen lukenut kirjoja aiheesta ja yrittänyt. Vaikka syyttelisin itseäni kuinka, en voi olla ajattelematta että ketä tämä nykyinen asumisjärjestely hyödyttää.Olemme seurustelleet mieheni kanssa pian 12 vuotta. En tahdo erota hänestä eikä hän minusta- mutta tämä ei vaan toimi! Olen koittanut saada omaa rauhaa oman huoneen kautta, mutta se ei toimi koska muut ovat tietenkin seinän takana ja kuulen heidät, lisäksi lasta ei voi estää tulemasta luokseni (enkä tahdokaan!). Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?? Niin monta kertaa olen itkenyt illat tätä tilannettamme mutta mikään ratkaisu ei vaan tunnu hyvältä. Ajatus erilleen muuttamisesta tuntuu musertavalta- mutta onko meillä vaihtoehtoa?
