perheitä joilla ei mummolaa?

[pohtiva mamma]

mielenkiinnosta kyselen onko täällä ketään joilta puuttuu molemmat isovanhemmat (tai toiset). Ei siis tarvitse olla kyse konkreettiseta puutteesta (=isovanhemmat kuolleet) vaan myös käytännön välien katkeamisesta tai olemattomasta yhteydenpidosta.

Omasta tilanteesta en kovin paljon voi tässä kertoa kun asia on kovin tuskainen työstää itsekin, mutta sanotaanko nyt näin että toisessa mummolassa on insesti/pedofiili-isoisä ja toisessa paha alkoholismi ja täydellinen elämänhallinnan puute. Lapset eivät voi turvallisuus- ja lastensuojelusyistä tavata kummankaan puolen isovanhempia, ei oikeastaan edes valvotuissa olosuhteissa.

Jos jollain muulla on sama tilanne niin kertoisitko seuraavaa:

- häiritseekö isovanhempien/mummolan puute perhettänne?
- arveletko lapsen kärsivän tästä?
- kyseleekö lapsesi missä mummo/ukki tms on ja miksei hänellä ole mummolaa kuten muilla?
- miten olette paikanneet sukuverkoston aukon, ts. pidättekö yhtä joidenkin toisten sukulaisten kanssa puutteen kompensoimiseksi?

Kyse ei nyt siis ole mistään marinasta että pitäisi saada hoitoapua tms, jokainen varmaan ymmärtää että omassa tilanteessani en todellakaan kaipaa hoitoapua vaarallisilta isovanhemmilta. Kyse on siitä että tavallaan lapselta puuttuu juuret, tai se tausta, mistä lapsi on lähtöisin, mikä on suvun "sukupolvien ketju" ja missä lapsi voisi tuntea kuuluvansa sukuun. Tämä puoli siis jää kokonaan pois lapsilta, ja tätä nyt mietin että miten voisin vahinkoa jotenkin minimoida tai pienentää. Kiitos jos joku jaksaa vastata!

 

[No...]

en tiedä miltä tuntuisi, jos minulla ei olisi ollut isovanhempia, mutten usko, että sillä olisi ollut niin väliä... Valitettavasti. Ei heillä nyt kovin kovaa vaikutusta ainakaan minuun ollut, vaikka näin heitä hyvin usein ja yövyinkin siellä nuorempana usein. Yksi isovanhempi on vieläkin jäljellä, mutta ehkä ei enää kovin kauaa... Vanhempana sitä oppii kriittisemmäksi ihmisten suhteen ja ihan hyvä... Meidän välit ovat viilentyneet kun olen ymmärtänyt, ettei tällä arvokkaammalla iäkkäämmällä yksilöllä tule oikeus olla oma yliarvokas itsensä vain siksi kun on niin jääräpää. Nyt siis koen, etten olisi menettänyt mitään ja kaikki myötätuntoni ja välitykseni häntä kohtaan on mennyt kankkulan kaivoon. Minulle oli jotenkin vaivalloista melkein "vain" käydä ilahduttamassa heitä, eikä sille ole mielestäni hirveästi annettu arvoa. En mitään odottanutkaan paitsi edes kohtuullista käytöstä... No joo, mutta ei kaikilla ole näin... Lähdin vähän sivuraiteille... Joka tapauksessa, ei siitä paljon käteen jäänyt. Vanhemmatkin olisi varmasti osanneet vastata suurimmaksi osaksi tarpeellisiin kysymyksiin... En myöskään koe, että omat lapseni jäisivät suuresti mistään paitsi, jos ei heillä isoja vanhempia olisi. Kolmea näkevät erittäin harvoin ja vain yhtä hieman useammin. En tiedä josko ollaan hieman pettyneitä heihin... Yhtä ei kiinosta edes nähdä ja kahta nähdään vain meidän aloitteesta. Sitten on se yksi jota nähdään, ja hänen kanssaan suhde on ihan ok.

 

[Pieni suku]

No, en ole ehkä oikea henkilö kyllä vastaamaan, koska meidän lapsilla on mummoja kaksikin, mutta itse omassa lapsuudessa olen kasvanut hyvin pienessä suvussa, ts. lähisukulaisia ei ollut juurikaan: olivat kuolleet (isovanhemmat) tai heitä ei ollut alunperinkään (tädit, serkut). No, yksi isovanhempi meillä kyllä oli, vaikkakin hän myös kuoli jo ollessani lapsi. Tämä oli meille lapsille ihan selvä asia, kun aina oli ollut niin, emme sitä ihmetelleet. Mutta pidettiin sen sijaan yhteyttä kaukaisempiin sukulaisiin, esim. jotkut pikkuserkuistani olivat meille vähän kuin serkkujen asemassa. Oli myös isotätejä, ja vanhempien serkuista myös jotkut olivat meidän lähisukua joihin pidettiin yhteyttä. En ole tuntenut itseäni mitenkään juurettomaksi.

 

[UuLl]

En minä ainakaan ole osannut pitää sitä ongelmana. Isäni sukuun ei ole pidetty mitään yhteyttä enkä ole nähnyt isäni sukulaisia kuin pari kertaa lapsena. Vasta aikuisena selvisi, että isä oli riitautunut niin pahasti sukulaistensa kanssa, että katkaisi välit pysyvästi. Kun jotakin ei ole, niin sitä ei osaa kaivata.

Itselläni on se tilanne, että äitini kärsii masennuksesta eikä kykene hoitamaan lapsiani, vaan kokee heidät raskaana. Isäni on taas liian äkkipikainen eikä hoivaava luonne lainkaan. Appi on kuollut ja anoppi taas ei ole kiinnostunut lapsista. Käytännössä meillä ei siis tukiverkostoja ole ollenkaan. Kerran vuodessa käydään vierailulla eli jos ei anneta niin ei pyydetäkään.

Näyttäisi siltä, että omille lapsillenikin on ihan normaalia, että ei pidetä yhteyttä isovanhempiin. Toisaalta sääli, mutta sellaistahan tämä elämä on, että asiat eivät mene, kuten aina itse toivoisi.