Pelottaa

[epäonnistunut]

Mies on myös.
Jotenkin luuli, että pikkulapsivaihe on raskas, ja sitten pitäisi helpottaa.

Mutta minusta on alkanut tuntua isomman lapsen hoitotoimenpiteen todella ylivoimaisilta. Iltasatujen lukeminen, aamutoimet ym. Huomaan, miehestä, että hänkään ei enää jaksaisi.

Kaikki on tullut jotenkin yllätyksenä, että vaikka en ihan konkreettisesti enää pue vaatteita hänen ylleen, niin joka tapauksessa työ on lähestulkoon sama, tai isompi, kun etsii hänelle sopivat, vahtii että ne laitetaan päälle jne.

Pelottaa, että mitä jos emme jaksa viedä loppuun saakka tätä vanhemmuutta.
Esikoinen on ollut aina vaativa. Vaativa siinä mielessä, että hän ei tee yksin mitään. Vaatii aina jomman kumman vanhemmista kaverikseen. Ei ole koskaan pitänyt asioista, joista itse nautin, kuten lukeminen tai piirtäminen. Ei lue koskaan, ei piirrä koskaan, paitsi lukuläksyn, mutta siinäkin koulu vaatii että se pitäisi kuunnella. Mitä emme koskaan kunnolla jaksa tehdä, siis kuuntelemalla kuunnella, kun ei jaksa sitä hidasta tavaamista.

Tuntee itsensä jotenkin hulluksi, koska muut kirjoittavat täällä, että "en jaksa aloittaa alusta enää, kun nyt on jo näin helppoa näiden isojen kanssa". Miksi me emme tunne samoin? Miehen kanssa ei näistä ole suoraan keskusteltu, mutta kun toisen tuntee, sen väsymyksen näkee. Lapsi joutuu huudella 10 kertaa lukemaan iltasatua esim. ennen kuin meistä jompi kumpi pakottaa itsensä nousemaan. En jaksaisi tehdä mitään enää esikoisen kanssa.

Lääkärissä kävin kerran väsymyksen vuoksi. Hän ehdotti masennusta. Mutta sitten olisimme molemmat masentuneita. Ei mies ole masentunut. Hän haluaisi joskus hetken omaa rauhaa lasten syntymän jälkeen. Samoin minä.

Puhutaan rankoista vauva-ajasta ja pikkulapsiajasta. Emme olleet tuolloin väsyneitä. Oli mukava hoitaa lasta/lapsia. Mutta vähitellen väsymys on hiipinyt.
Kuopus on vielä pieni, ja hänen kanssa en koe ihan yhtä suurta väsymystä.

Mitä jos emme jaksa loppuun asti, vaan jonain päivänä lapsemme alkaa kulkea koulussa hiukset takussa, likaisena, jne?

Olenko ainoa?

 

[LisaMarie]

Itseasiassa se ihan vauva vaihe on minusta helpoin. Eihän se tee muuta kun syö ja nukkuu ja hoidoksi riittää tissi ja sylissäpito.
Rasittavin vaihe on minusta noin ½-vuotiaasta siihen, kun oppii kunnolla liikkumaan. Silloin lapsi on oivltanu, että maailma on täynnä kaikkea kivaa, mutta ei pääse itse mihinkään ja vaatii kokoajan viihdytystä.
Taaperot ja leikki-ikäiset taas on mainioita osallistujia. Rakastavat kaikkia kotitöitä yli kaiken.
Onko suhtautumisesi lapseen suoraan muuttunut? Itselläni ennen mielialalääkityksen saamista viimeisiä asioita oli, että isommat lapset, 8 ja 9 vuotiaat alkoi ärsyttää. En halunnu pitää heitä sylissä enkä kärsiny lähellä, tahdoin vaan olla rauhassa. Mutta kun ihmisellä on kuitenkin vaisto, joka määrää hoitamaan tärkeimmät asiat, 2 vuotiasta siedin silti ihan hyvin, jaksoin jopa nenutella ja halailla ja muutenkin riekkua hänen kanssa, mutta isommat sai olla keskenään.
Mä miettisin sinuna vielä uudelleen tuota masennusta, se voi ilmetä todella monilla tavoilla. Kannattaa ehkä harkita oikein erikoislääkärille menoa tk-lääkärin sijasta.