Pelkoja...

Haluaisin tietää onko kenelläkään muilla äideillä pelkoja, että esimerkiksi satuttaa lastansa? tai että jos lapsi nukkuu/leikkii ja tyyny on pään alla lähellä nenää, niin että saako se lapsi nyt hengitettyä?

Mulla on noita pelkoja, esimerkiksi jos imetin lastani, niin mun oli pakko rystyset valkoisena painaa tissiä niin että ei se vaan osu vauvaa nenään, jotta se saa hyvin hengitettyä. ja jos sattu osumaan niin pelästyin että entä jos mä ny yritänkin jotain... ja sit iski morkkis. vaikka kyllähän mä sen tiedän että laps saa hengitettyä, vaix sitä tissiä ei niin rystyset valkoisena painaskaan.

tai jos pitää peitellä lapsi niin en voi laittaa peittoa kovinkaan "korkealle" jotta lapsi saa hyvin hengitettyä.

Mulla oli noita pelkoja esikoisen synnyttyä, toisen lapsen synnyttyä ei minkäänlaisia (imetys sujui hyvin, ilman rystyset valkoisena painamista).

Haluaisin tietää että onko muilla vastaavia?

Mä olen ajatellut että toi johtuu siitä että on epävarma ittestään ja pelokas. Olen aina ollut tosi "vauhko" jos jotain epänormaalia on tullut itteeni tai lapsiin, heti menossa lääkäriin jotta sais mielenrauhan. Aina mietin jo lapsena että onkohan toi vakavaa?Kova stressaamaan.

Rakastan lapsiani enkä missään nimessä haluaisi heitä vahingoittaa, mutta kumminkin pelkään että teen jotain.

Puhuin lääkärille joskus tästä ja sain siihen cipramilia - helpotti.

Nyt on alkanut taas pelottaa, tilasin taas lääkärin jotta saan kerrottua peloistani, jotta arki alkaisi sujumaan normaalisti, eikä pienessä paniikissa elämistä.

Mahtaakohan olla kohtalokavereita?

 

Itse kärsin samaisista peloista...se kuuluu synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Mulla oli ihan samanlaisia pelkoja: pelkäsin että sekoan ja teen vauvalle jotain pahaa,kammosin tyynyjä ja korkeita paikkoja...luulin olevani psykopaatti tappaja,ne pelot muuttui pakkoajatuksiksi jotka pyörivät kokoajan päässä kokoajan kuitenkin tiesin etten tee mitään pahaa mutta silti ne vaan pyöri päässä ja tässä vähänaikaa sitten luettuani kaksplussasta erään pedofiili jutun aloin pyörittämään päässäni ajatusta että entäs jos olenkin pedofiili...aivan älyttömiä ajatuksia mutta todella ahdistavia välillä itken ja ajattelen että haluan kuolla noitten ajatuksien takia...
syön Sepramia 30 mg (sama kuin Cipramil) ja käyn säännöllisesti terapiassa) poikani on nyt 2 kk ikäinen ja olen todella harmissani siitä etten ole vieläkään voinut täysin nauttia äitinä olemisesta.

 

Itse kärsin samaisista peloista...se kuuluu synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Mulla oli ihan samanlaisia pelkoja: pelkäsin että sekoan ja teen vauvalle jotain pahaa,kammosin tyynyjä ja korkeita paikkoja...luulin olevani psykopaatti tappaja,ne pelot muuttui pakkoajatuksiksi jotka pyörivät kokoajan päässä kokoajan kuitenkin tiesin etten tee mitään pahaa mutta silti ne vaan pyöri päässä ja tässä vähänaikaa sitten luettuani kaksplussasta erään pedofiili jutun aloin pyörittämään päässäni ajatusta että entäs jos olenkin pedofiili...aivan älyttömiä ajatuksia mutta todella ahdistavia välillä itken ja ajattelen että haluan kuolla noitten ajatuksien takia...
syön Sepramia 30 mg (sama kuin Cipramil) ja käyn säännöllisesti terapiassa) poikani on nyt 2 kk ikäinen ja olen todella harmissani siitä etten ole vieläkään voinut täysin nauttia äitinä olemisesta.
Voimia sinulle ja muillekkin masentuneille!

 

anteeksi mokailuni

 

HEI ÄITEE!

Mä luin sun viestiä tippalinssissä, vaikkei mulla ole edes rillejä.

Mun alko toi jo vähän ennen kun aloin odottaan, (vähän ennen ensimmäistä raskautta, jouduin ottamaan katumuspillerit ja oletan että kaikki alkoi siitä.) On toisaalta niin ihana kuulla että on joku toinenkin jolla sama tilanne, luulin jo että olen hullu! Mulla on kanssa toi et jos luen esim. pedofiiliasta niin et alan kuvittelemaan että jos mä olenkin sellanen... (ensimmäisen lapsen peppuakaan en halunnut edes pestä kun pelkäsin olevani hullu pedofiili). Onneksi olet hakenut apua jo nyt, mulla se kesti ja kesti, mutta lopulta helpotti.

Mua on myös auttanut kun olen lukenut anna-leena härkösen kirjaa "heikosti positiivinen". Siinä hän kertoo masennuksestaan, suosittelen sitä lukemaan.

Iloista kesän odottelua sinulle ja vauvallesi!

Ps. Onko sulla nettiosoitetta niin vois vaihtaa ajatuksia mailein?

 

Mä oikeasti luulin olevani ainoa jolla on tollaisia inhottavia pakkoajatuksia...niinkuin sinäkin sanoit niin on mukava kuulla ettei ole ainoa, se jotenkin lohduttaa kun saa kuulla samankokeneelta että siitä selviää
kirjoittele tähän osoitteeseen ravennah@suomi24.fi

terquin: se äitee

 

minä myös ilmoittaudun mukaan, olen juuri hakenut apua pelkoihini. pelkojen kanssa eläminen on ollut kamalaa ja juuri sen takia, kun minäkin pelkäsin, että mä olen varmasti tulossa hulluksi. ei mikään voi olla kamalampaa kuin pakkoajatukset, että mitä jos satuttaa omaa rakasta lastaan. ja tää on vielä semmoinen asia, että ei tosiaankaan ota ystävien kanssa ensimmäisenä puheeksi. on siis ihanaa, että joku rohkenee kirjoittaa asiasta, kiitos siitä!