Pelkäätkö tai inhoatko mitään piirrettä itsessäsi

Itse pelästyn aina välillä sitä, kuinka kylmän rationaalisesti ja jopa laskelmoivasti ja omaa etua ajatellen pystyn ajattelemaan asioista, joihin liittyy esimerkiksi perheenjäseniä ja muita läheisiä ihmisiä.

Esimerkiksi kerrankin löysin itseni miettimässä, että mitä tapahtuisi jos vanhemmat nyt kuolisivat, että miten perinnönjaon saisi tehtyä kaikkein järkevimmin ilman mitään häslinkiä ja riitoja.

Onkohan tää nyt ihan normaalia ? Siis eiköhän normaali ihminen ole lähinnä kauhuissaan jo pelkästä vanhempiensa kuoleman ajatuksesta, eikä siinä ainakaan mitkään tulevat testamentit ja perinnöt ole mielessä.

 

Minä saan välillä stressaantuneena järkyttäviä raivokohtauksia. Paiskon tavaroita yms, ja pelästyn itsekin itseäni. Muuten olen hyvinkin rauhallinen luonne. Ja inhoan sitä, että on tapana ajatella vähän joka asiassa aina pahinta.

 

Kyllä mä perintöasioita olen miettinyt. Sekä oman että myös miehen suvun puolelta. Olen suunnitellut jopa että jos isäni talo mulle ikinä jää, että mitkä tavarat sieltä ensimmäisenä lähtee. Kauhea ihminen

En toivo kenenkään kuolemaa, mutta onhan se joskus edessä.

 

Olen puraissut veljeni vaimon lettua, useamman kerran...

 

[QUOTE="minävain";29277018]Minä saan välillä stressaantuneena järkyttäviä raivokohtauksia. Paiskon tavaroita yms, ja pelästyn itsekin itseäni. Muuten olen hyvinkin rauhallinen luonne. Ja inhoan sitä, että on tapana ajatella vähän joka asiassa aina pahinta.[/QUOTE]

Mä oon samanlainen :ashamed:. Ajattelen myös aina kaikesta pahinta ja alan lisäksi stressaamaan siitä. Inhoon sitä, että oon taipuvainen stressaamaan asioita, joista ei välttämättä etes tartteis stressata.

 

Minua pelottaa ja inhottaa alttiuteni erilaisiin riippuvuuksiin.

 

Olen liian avoin ja se johtaa usein vaikeuksiin.

 

Inhoan sitä miten laiska ja saamaton olen. Inhoan myös näitä kaikkia pelkoja ja estoja mitä mulla on.

 

Inhoan itsessäni sitä, että kunnolla suuttuessani sanon asioita, jotka eivät edes pidä paikkaansa. Yritän saada toisen osapuolen siis lytättyä niin alas kuin mahdollista... Ja tätä sattuu vain miehen kanssa, harvemmin tappelen muiden ihmisten kanssa. Tosin kotona asuessani tein samaa myös vanhemmilleni.

Jos sanat voivat tappaa, niin siinä olen kyllä hyvä Harvemmin onneksi miehen kanssa riidellään niin pahasti, mutta aina siitä tulee paha mieli kummallekin. Mies miettii että onko ne sanat oikeasti totta ja minä mietin että miksi taas turhaan pahoitin toisen mielen.

 

Inhoan laiskuuttani, saamattomuuttani, sulkeituneisuuttani ja toisaalta taas lörpöttelyä ja sitä, että nauran liikaa.
Pelota ei oikein mikään, vaikka olenkin todella suuttuessani melko pimeä ja arvaamaton.
Onneksi suutun harvoin (en edes vuosittain).

 

Lapsellista luonnettani. Varsinkin riitatilanteissa.

 

Inhoan kiltteyttäni, jonka takia monet ihmiset on päässyt minua hyväksikäyttämään ja kohtelemaan huonosti. En haluaisi olla ilkeä ja tahallaan loukata ihmisiä, vaan mieluummin tulla toimeen ja olla riitelemättä.

Itsessäni taas sitten pelkään mitä tekisin jos olisin tarpeeksi masentunut/ahdistunut, arvostelukyky ei tuolloin ole ennen ainakaan ollut paras.

Lisäksi inhoan itsessäni myös vielä liikaa pessimistisyyttä, turhaa tulevaisuuden pelkäämistä ja ylenpalttista epäonnistumisen pelkoa.

 

Monesti käy niin, etten jaksa tehdä mitään. Lisäksi en saa nukuttua ja sitten olen koko päivän niin väsynyt ja silmiä kirveltää koko ajan, kun ei koskaan saa nukuttua tarpeeksi. En jaksa tehdä ruokaa, aina mietin, että nyt seuraavana päivänä etsin jonkun uuden ruoan ohjeen internetistä ja en kuitenkaan saa tätä aikaiseksi.

Lisäksi inhoan itsessäni sitä, etten ole vieläkään päässyt eroon herkkuriippuvuudestani. Aina sitäkin yritän aloittaa ja ei ole vielä tämä loppunut. Nyt tein taas päätöksen siitä, etten osta enää mitään herkkuja oma-aloitteisesti.

Lisäksi inhoan painoani ja sitä, että painan noin 6-7 kg enemmän kuin alle 4 vuotta sitten.

Lisäksi olen viimeiset 5 kk elänyt jatkuvassa rahapulassa (paitsi siinä välissä oli noin kuukausi, jolloin rahapulaa ei ollut), kun viime kesänä jouduin rahapulaan monesta eri syystä johtuen. Maksan vieläkin niitä velkoja ja eivät ole edes lähelläkään loppumista.

 

Mulla on lyhyt pinna. Suutun helposti jos asiat ei mene niinkuin mä haluan. Riitatilanteissa tulistun niin että pelkään itse itseäni. Joskus jos oikein pinna palaa niin hakkaan tyynyjä/patjaa, parempi se kuin että hakkaisin jotakuta ihmistä mutta en nyt tiedä onko sekään ihan normaalia että aikuinen ihminen hakkaa tyynyjä kuin mielipuoli, pakko se viha vaan on johonkin purkaa, tyyny parempi vaihtoehto kuin ihminen. Mutta oon kyllä itsekkin sitä mieltä että voisin mennä jonnekkin vihan hallinta kurssille...

 

miksi pitäisi pelätä itsessään yhtään mitään. kun olen ahdistunut ja minusta tuntuu pahalta, olen tulta ja tappuraa, se on vähän sellanen mitä joskus inhoan koska pelkään että mies jättää mut,koska ei ymmärrä että se ei ole vaarallista jos joskus suutun.

muuten tämä piirre.. ja muukin itsessäni,no se olen minä, ja olen riittävän hyvä virheinenikin

 

Miellyttämisen halu. Mulla on kamala tarve miellyttää useimpia ystäviäni eri tavoilla (lahjomalla, myötäilemällä jne) koska jotenkin kuvittelen etten ilman noita tekoja olisi heille mitään, eikä minusta sitten pidettäisi. Toisaalta taas nautin esim juuri antamisesta ja toisten ilostuttamisesta myös paljon, enkä siltä kannalta ole pahoillani tästä. Jatkuva alemmuudentunne useimpiin ihmisiin (ei kaikkiin) vain vaivaa.

Takana koulukiusausta ja haukkumista joiden takia itsetuntoon jäänyt säröjä, joita en ole saanut paikattua.

Ehkä myös kyltymätön tarve sosiaalisiin kontakteihin on alkanut viimeaikoina mietityttämään. Yksikin päivä jolloin ollaan vain minä ja lapset kotona on liikaa, tarvitsen ihmisiä ympärilleni joka päivä ja sen järjestäminen ei aina ole helppoa kun ystävillä on koulut/työt ja muut omat juttunsa. Toisinaan vieraillaan kolmessakin paikassa päivän aikana, harvoin ollaan vain keskenämme kotona. Saan energiaa ihmisten näkemisestä enkä viihdy yhtään yksin "tekemättä mitään". Olen miettinyt olenko jotenkin taakka läheisilleni kun niin usein minusta kuulevat, vaan toivon että osaavat kyllä avata suunsa jos ei huvita nähdä