Minun on pakko kirjoittaa ja saada vähän purkaa tuntojani. Olen 27 vuotias kahden pienen lapsen äiti, elämme mieheni kanssa avoliitossa. Nyt meitä uhkaa kodittomuus. Tiedän, tämä on ihan omaa syytämme, että olemme antaneet asioiden mennä tähän pisteeseen, mutta vuokran kasvaessa kahdessa vuodessa yli satasella emme mahtaneet mitään! Viime vuonna hoidimme vuokrat hampaita kiristellen, kunnes auto hajosi ja vuokrarahat menivät niin kamalan kalliiseen remonttiin..siitä se sitten lähti, muistutuksia, uhkailuja häädöllä. Vanhempani ovat auttaneet sen minkä voivat, mutta tänä vuonna vuokra kohosi niin pilviin, ettei minun pienestä palkastani riittäneet rahat vuokraan. Ja kun on niitä iänikuisia menoja... lapsille ollaan haluttu vain parasta, puhtaat vaatteet, ruokaa suuhun. Miehelläkin loppui työt vuoden lopussa ja ahdinko vain syveni..:'(
Viime viikolla sitten tuli häätöilmoitus ja huollon miehiä on käyny joka päivä oven takana.. jo viime vuoden lopusta asti ollaan halvempaa asuntoa etsitty, lähetetty lukemattomia hakemuksia. Ja nyt vaikeuttaa asunnon saaminen, kun luottotiedotkin meni maksamattomien vuokrien takia :'( vaville soittelin ja lähetin sähköpostia ja sain vain vastauksen, että kiireellisimmät tapaukset ensin. No, sitten kun kävin viime viikolla sanomassa, että nyt kai ollaan kiireellinen tapaus, kun jäädään lasten kanssa ilman kotia, niin minulle annettiin käteen käyntikortti ja virkailija sanoi, lähetä asukasvalintaan sähköpostia, kyllä ne niitä lukee! Järkyttyneenä, itkuisena riensin toimistosta seurakunnan asunnonvälitykseen ja selitin tilanteen, no sain myötätuntoa, mutta ei asuntoa. Sitten mentiin sosiaalitoimistoon miehen ja lasten kanssa ja meille annettiin toimeentulotukihakemus ja sosiaalityöntekijä on ollut meihin yhteydessä...mutta asunnosta ei kuulu mitään. Meidän vanhemmat ja muutama tästä tietävä ystävä ovat tukeneet ja rohkaisseet ja on vanhempani lupasivat, että heille voidaan mennä, jos ei asuntoa saada. Mutta silti, häpeä on suuri ja suru, miten näin pääsi käymään! Ja miksei meitä auteta? Olen itkenyt ja menettänyt yöunet, työpaikkani on ainoa paikka, missä voin sen 8h ajatella jotain muuta, kuin ahdinkoamme. Meidän kauniit, ihanat tyttömme, pitävät minut täysjärkisenä ja vaikka tilanne on tämä, on se lähentänyt miestäni ja minua, mieheni jaksaa uskoa ja toivoa, että maanantai tuo tullessaan hyviä uutisia. Niin minäkin haluan uskoa niin.. mutta minua pelottaa, pelottaa niin paljon.. Kaikenlisäksi tämä stressaaminen ja huonot yöunet toivat flunssankin ja olo on entistä kamalampi :snotty:
Täällä me muuttolaatikoiden seassa odotellaan, että jotain tapahtuisi..ollaan valmiita lähtöön.. onneksi lapset ovat sen verran pieniä, että eivät ymmärrä, pelkäisivät raukat varmasti. Yritämme miehen kanssa pitää rutiinit yllä ja lapset viedään tarhaan normaalisti.
Täällä käyn lukemassa ihmisten ongelmia, olivat ne pieniä tai suuria, saan jonkinlaista lohtua, kun luen erilaisia keskusteluja.. Toivon, että vuosi 2011 muuttaisi vähän systeemin suhtautumista suomalaisiin lapsiperheisiin ja kaikille tasapuolisesti onnellisuutta.
Viime viikolla sitten tuli häätöilmoitus ja huollon miehiä on käyny joka päivä oven takana.. jo viime vuoden lopusta asti ollaan halvempaa asuntoa etsitty, lähetetty lukemattomia hakemuksia. Ja nyt vaikeuttaa asunnon saaminen, kun luottotiedotkin meni maksamattomien vuokrien takia :'( vaville soittelin ja lähetin sähköpostia ja sain vain vastauksen, että kiireellisimmät tapaukset ensin. No, sitten kun kävin viime viikolla sanomassa, että nyt kai ollaan kiireellinen tapaus, kun jäädään lasten kanssa ilman kotia, niin minulle annettiin käteen käyntikortti ja virkailija sanoi, lähetä asukasvalintaan sähköpostia, kyllä ne niitä lukee! Järkyttyneenä, itkuisena riensin toimistosta seurakunnan asunnonvälitykseen ja selitin tilanteen, no sain myötätuntoa, mutta ei asuntoa. Sitten mentiin sosiaalitoimistoon miehen ja lasten kanssa ja meille annettiin toimeentulotukihakemus ja sosiaalityöntekijä on ollut meihin yhteydessä...mutta asunnosta ei kuulu mitään. Meidän vanhemmat ja muutama tästä tietävä ystävä ovat tukeneet ja rohkaisseet ja on vanhempani lupasivat, että heille voidaan mennä, jos ei asuntoa saada. Mutta silti, häpeä on suuri ja suru, miten näin pääsi käymään! Ja miksei meitä auteta? Olen itkenyt ja menettänyt yöunet, työpaikkani on ainoa paikka, missä voin sen 8h ajatella jotain muuta, kuin ahdinkoamme. Meidän kauniit, ihanat tyttömme, pitävät minut täysjärkisenä ja vaikka tilanne on tämä, on se lähentänyt miestäni ja minua, mieheni jaksaa uskoa ja toivoa, että maanantai tuo tullessaan hyviä uutisia. Niin minäkin haluan uskoa niin.. mutta minua pelottaa, pelottaa niin paljon.. Kaikenlisäksi tämä stressaaminen ja huonot yöunet toivat flunssankin ja olo on entistä kamalampi :snotty:
Täällä me muuttolaatikoiden seassa odotellaan, että jotain tapahtuisi..ollaan valmiita lähtöön.. onneksi lapset ovat sen verran pieniä, että eivät ymmärrä, pelkäisivät raukat varmasti. Yritämme miehen kanssa pitää rutiinit yllä ja lapset viedään tarhaan normaalisti.
Täällä käyn lukemassa ihmisten ongelmia, olivat ne pieniä tai suuria, saan jonkinlaista lohtua, kun luen erilaisia keskusteluja.. Toivon, että vuosi 2011 muuttaisi vähän systeemin suhtautumista suomalaisiin lapsiperheisiin ja kaikille tasapuolisesti onnellisuutta.
Ja päällimmäisenähän juuri on tuo kysymys: Miksi meitä ei auteta?? Mihin tämä Suomi on menossa?