parisuhteessa "lapsellinen" ja lapseton

Tuntuu pääsuuntaus olevan se, että ihmiset joilla on lapsia edellisistä suhteista, päätyvät yhteen toistensa kanssa. Ei siis niin että nainen jolla lapsia, alkaisi seurustella lapsettoman miehen kanssa, tai toisinpäin.

Kuulutko tähän harvinaisempaan perhemuotoon tai edustatko itse sitä? Miten lapseton puoliso on osannut sopeutua perhe-elämään? Onko liikaa vaatia että lapseton (nuori) mies voisi pystyä elämään perhe-elämää vai alkaako jossain vaiheessa veri vetää baanalle, kun ei itsellä ole niitä velvoitteita mitä toisella? kaipaisin kokemuksia, välillä tuntuu kuin päätä seinään hakkaisi :headwall:

 

Juuri mietin tätä samaa asiaa... Meillä ei ukko tosin tahdo baanalle, mutta ei oikein osallistuisi mihinkään, mitä lasten kanssa tehdään, kaikki semmonen on tylsää... Olisi vaan koneella, ja minun seurassani.

 

Hyvinhän tuo otti mun lapseni vastaan.Toki ne olivat siinä vaiheessa 4v ja 7v.
Nykyisin 3 yhteistä lastakin.Niin ja mieheni on vielä mua nuorempi =)
Eli on mahdollisuus rakentaa,jotain pysyvää tuosta tilanteesta.

 

Nyt neljän vuoden jälkeen menee jo hyvin, mutta alku oli aika vaikea. Muutettiin yhteen kahden vuoden seurustelun jälkeen ja noin vuosi oli sellaista totuttelua. Musta tuntuu, että vastuun ottaminen on se tärkein juttu, meillä se onnistui luonetvasti sille, että kun itse teen vuorotyötä, sit mieheni on ollut aika paljon iltaisin ja vapaina päivina tyttöni kanssa kahdestaan ja sillä tavalla ne ovat tutustuneet. Lapsi pitää sitä isänä ja mieskin on ottanut roolinsa omaksi.
Kyllä perjantai-lauantai-iltaisin näkee, miten miehellä on muurahaiset pöksyissä ja kyllä se sit saakin lähteä, mutta järkevästi ja on sitä suunnittelemista aika paljon ja etukäteen sopimista, että mitkä vapaat ollan kaikki yhdessä ja milloin se saa sit mennä.
On se mua muuten vielä nuorempikin ja tyttö on mulla sellainen super-vilkas, että aikamoisen paketin kyllä sai

 

Miun kohdalla on uudella puolisolla kova totuttelu miun vauhtihirmuun (3-wee poitsu).
Hänellä itsellään ei ole lapsia ja olemme molemmat kuitenkin aika nuoria minä 22 ja mies 23.
Hyvin tuleevat toimeen, leikkivät, pitävät toisiinsa, mutta mies välillä väsähtää todella paljon ja ei mielellään ottaisi vastuuta kovinkaan paljon itselleen.. kyllä hän ruokkii toisen ja antaa esim. vettä poitsulle hänen sitä pyytäessä.

Mutta silti välillä tulee, että etkö voi itse ( eli siis minä ) olla hänen kanssaan koko aikaa..
kun se ei ole edes koko aikainen "rasite" hänelle. Toisinaan tulevista minä/poika viikonlopuista hän saattaa tuhahtaa että kohta ei taas saa nukkua kunnolla tai tehdä mitä huvittaa.
Ja en minä hänelle kasaa edes kaikkea vastuuta. Jos vaikka saatan käydä yhteisen viikonlopun aikana viemässä roskat yksinäni ulos niin sekin tuntuu olevan välillä hänelle liikaa.

Välillä suutun puolisoni kommentteihin ja olen sanonut että olen pakettiratkaisu, jos ei jaksa lastani niin ei tarvitse jaksaa minuakaan.

Mutta silti hän yrittää, ei vain ole itse vielä valmis "isäksi" ja enkä minä sitä häneltä vaadikkaan että siksi pitäisi ryhtyä. Vastuuntuntoisemmaksi aikuiseksi hänet kyllä haluaisin, edes niiksi viikonlopuiksi kun kultani on luonani.

 

ja nyt kuulosti siltä etten välittäisi miehestäni.. paljon hyvää hänessä on, mutta tässä asiassa ei voi kuin katsoa mitä tuleman pitää

 

suhteessamme miehelläni on 3-vuotias lapsi, itselläni ei yhtäkään ja olen lisäksi aika monta vuotta nuorempi. kuitenkaan minulla ei ole missään vaiheessa "veri vetänyt raikuloimaan", eli perhe-elämä ei sinänsä ole minulle ollut mikään ongelma, vaikka muunlaisia ongelmia alussa olikin (niistä tuonnempana). nuoresta iästäni huolimatta olen ollut jo pitkään valmis vakauteen, perheeseen ja sitoutumiseen, eli ei parane yleistää että nuoremman/lapsettoman osapuolen olisi vaikeaa totutella uuteen asemaan.. ja sitäpaitsi tiedän pariskuntia joissa se vanhempi ja lapsekas lähtee hakemaan "kadotettua nuoruuttaan" baanalle -_- omassa tuttavapiirissäni tuo on paljon yleisempää.

evuli-f, miehesi reaktiot ovat minulle tuttuja. itselläni ollut nimittäin samanlaisia tuntemuksia suhteeni alussa! en osaa miehesi tilanteesta varmuudella sanoa, mutta itselläni taustalla oli/on myös muita ongelmia (mm. masennus) jotka pahensivat tilannetta.
itselläni tuona aikana käyttäytymiseeni syynä olivat mustasukkaisuus (kyllä, aikuinen voi olla lapsen saamalle huomiolle, ajalle ja rakkaudelle mustasukkainen), katkeruus (kun haluaisi itse perustaa perheen rakkaan kanssa niin siihen ei kykenekään samalla tavalla kun tilanteessa on jo lapsi), masennus ja eräät muut seikat - syy tähän ei siis ollut se, että olisin halunnut lähteä rilluttelemaan tai että olisin halunnut olla vapaa (miehesikin todennäköisesti olisi jo lähtenyt eikä olisi jäänyt yrittämäänkään, jos hän ei olisi halukas jatkamaan kanssasi..). halusin itsekin muuttua ja yritin, mutta tuntui että mitä enemmän yritti, sitä enemmän nämä armottomat, suoraan sanottuna vitutuksenpurkaukset pahenivat. aina kun edes mainittiin lapsen nimi, alkoi vituttaa, masentaa ja surettamaan.. ja isona pahennuksena myös sitten se, kun itsekin vihasi ja inhosi itseään tunteidensa takia. itsekin ihmetteli että miksi tuntee niin, kun kyseessä kuitenkin on ihana, syytön lapsi?

miehesi ei ehkä osaa ottaa oikeaa "isänmallia". itselläni äitipuoleuden teki vaikeaksi se, että oma äitini oli suoraansanottuna huono. eli mistä sitä katsoo sitä "hyvän äidin mallia", jos itse ei ole vastaavaa kokenut? siinä tulee itselle todella suuret paineet onnistua, varsinkaan kun ei tiedä miten ns. normaalit vanhemmat toimii, tuntee jne... eli vaikka sinä et painostaisikaan mihinkään, miehesi saattaa tehdä sitä itse.

tiedän, että tilanteesi on vaikea, mutta koita olla suuttumatta miehellesi. hän todennäköisesti tietää tekevänsä väärin ja hän varmasti on vielä enemmän suuttunut itselleen kuin sinä. yritä kertoa ja näyttää hänelle, ettei hänen tarvitse olla mikään super-isä ollakseen hyvä. lisäksi muista näyttää hänelle että hän on sinulle tärkein mies, eikä vain lastenhoitaja (vaikket hänelle vastuuta antaisikaan, silti se tuntuu hänestä isolta taakalta) - tämän voit näyttää järkkäämällä paljon yhteistä aikaa, sekä läheisyydellä myös lapsen nähden.

onko lapsen isä kuvioissa? sekin voi miehelläsi olla osa ongelmaa. itsellänikin oli mieheni lapsen äiti riesana, ei siis fyysisesti vaan omissa ajatuksissani. lapsi nimittäin näyttää ihan äidiltään, joten minulle joka päivä siis muistutettiin mieheni eksästä.. ja se pisti ahdistamaan taas lisää. halusin OMAN elämän rakkaani kanssa, OMAN perheen, OMAN lapsen. en kenenkään jämiä tai epäonnistumisia, rumasti sanottuna.

asia on vaikea ja hyvin vaikeaa (ellei mahdotonta täysin) selittää, mutta toivottavasti tämä auttaa edes yrittämään ymmärtää miestäsi. tekstini on vähän epämääräistä, anteeksi mutta silti, toivottavasti miehesi saa voimia jaksaa ja yrittää taistella demoneita vastaan.. itse sain viimein rohkeutta lähteä hakemaan mielenterveystoimistolta apua, ja nyt masennuslääkkeiden ja lanttumaakarin ansiosta asiat ovat pikkuhiljaa paranemaan päin <3 arki on parantunut lapsen ja ukon kanssa huomattavasti, välini lapseen ovat sata kertaa paremmat, ja lisäksi ukonkin kanssa on nyt paremmin asiat, kommunikointi luistaa ja ollaan läheisempiä. lapsen tänne tulo ei ahdista enää läheskään niin paljon, varsinkin kun on saanut selviteltyä enemmän syitä aikaisempaan käytökseeni.

huhhuh kun tuli pitkää tekstiä. tsemppiä

 

Minulla lapset tyttö 3v ja poika 5v, kun tutustuin mieheeni.
Hänellä ei ollut mitään kokemuksia lapsista ja suoraan sanoen taisi niitä pelätä
Miehellä ei kamalasti menojalka vipattanut,
sen minkä vipatti niin sai mennä... olin kuitenkin lasten kanssa tottunut itsekseni pärjäämään.
Ja oli pari hoitajaakin, että päästiin välillä yhdessäkin.
Sitten se meno vaan väheni, nykyään käydään ehkä joka toinen kuukausi.

Mies otti todella hyvin lapset muuten vastaan ja luonnollisesti alkoi suhdetta kasvattamaan,
kun miehet kaipasivat kovasti elämäänsä turvallista miehen mallia.
Nyt meillä on yksi biologinen yhteinen,
mutta kaikki on samanarvoisia ja missään ei huomaa, että kukaan olisi ulkopuolinen.
Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen löytänyt tuollaisen miehen elämääni ja lasten elämään:heart:

 

Mulla oli 4 lasta kun tutustuin mieheeni =) Mieheni otti lapset todella hyvin vastaan, ekat kaksi vuotta oli ehkä vaikeimmat, jotenkin kaikki totutteli uuteen elämään.
Mies osallistuu kaikkeen lapsiin koskeviin asioihin,nyt meillä myös yksi yhteinen lapsi ja toisen pitäisi syntyä ensi kuussa tasavertaisia ovat kaikki keskenään =)

 

Mä oon kohta 22 ja mieheni saman ikäinen, eli nuori. Mulla on edellisestä suhteesta kaks lasta, 3- ja 1-vuotiaat. Ollaan asuttu yhdessä jo jonkin aikaa mutta aika alkutaipaleella vielä mennään. Hienosti on mennyt tähän asti ja isäntä on ottanut pienet avosylin vastaan vaikka alkuun pieni "lapsikammo" hänellä olikin. Riittävästi vapaa aikaa niin kavereiden kuin munkin kanssa pitää muistaa järjestää ja meillä kun arki on onneks sellaista "rentoa" meinikiä niin hyvin tuo on tuntunut viihtyvän, onneksi. Kertoo joka päivä olevansa onnellinen ja että nykyään elämään mahtuu paljon rakkautta, ja voisi joskus mahtua vielä yhden verran lisää..... :kiss::heart:

 

meillä menee niin, että minä olen se jolla ei ole lapsia, mutta miehelläni on kaksi poikaa..
Nyt kyllä meille on tulossa vauva <3 Aluksi kaikki sujui todella hyvin, mutta nyt on alkanut häiritsemään tuon ex-vaimon kuuluminen meidän elämään..Kun sehän ei ole "normaaleissa" suhteissa tavallista, että exä pyörii mukana

 

meillä ei oo missään vaiheessa ollut mitään ongelmaa, mies 25 ite 28 ja mun lapset 5 ja 7v. tietysti alussa oli vähän opettelemista että miten niitä käsitellään ja komennetaan mutta hyvin on tulleet juttuun alusta asti en ollut ikinä nähnyt mun lasten olevan niin tyytyväisenä isänsä seurassa kuin isäpuolen, yhtä hymyä ja kainalossa nyhjääävät ja kertovat juttujaan kun tietävät että toinen kuuntelee ja on läsnä. mies kokee olonsa joissain tilanteissa välillä ulkopuoliseksi mutta mielellään lähtee koko sakilla liikenteeseen. ja kestää sen että exää väkisin näkee ainakin kerran viikkoon kun samassa kylässä asutaan ja lapset on muutaman päivän vuoroon isällään ja meillä. nyt on tottunut mukeloiden aiheuttamaan älämölöön niin että yhdessä ihmetellään täällä että on oudon hiljasta kun mun lapset ei ole kotona vaikka alkuun selvästi kaipas sitä omaakin rauhaa menojalan vipattamista en oo havainnut, ei miestä juuri kiinnosta mihinkään lähteä ja jos lähtee niin melko ajoissa on yleensä kotiutunut. ei oo tarvinnut asiasta ees keskustella, lasten isä taas notkuu baarissa tai kotonaan kännissä sillon kun ei lasten kanssa ole ja ikää on sillä kuitenkin 6 vuotta enemmän kuin nykyisellä...

 

Olen yli kolmekymppinen nainen, omia lapsia ei ole. Asun yhdessä miehen kanssa, jolla on vuoroviikoin kotona 4 ja 7-vuotiaat lapset. Omalta osaltani voin sanoa, ettei veri vedä "baanalle" sen enempää kuin ennenkään (eli pari kertaa vuodessa tyttöjen kanssa ulos). Ja vähintään sama on sallittua/vaadittua miehen vapaa-ajan kuvioissa.

Suuria ihmetyksen aiheita minulle on ollut tämä eräänlaisena "äitihahmona" toimimisen kokonaisvaltaisuus ja ne edellytykset, joita lähipiirin muut aikuiset asettavat. En ole itse mikään hirveän stressaava tai hössöttävä persoona, hoidan asiat omalla tavallani ns. tyynen rauhallisesti, ja osan suvusta mielestä tuo lähestymistapa on sitä, etten "oikeasti" tee mitään, kun en tohota ja vouhota joka asiasta. Ovatpa jopa epäilleet, teenkö minä ikin mitään... kuitenkin kaikki toimii perheen sisällä hyvin, lapset ovat iloisia ja tyytyväisiä, puhumme lämpimästi lasten äidistäkin, ja kun äitiviikot koittavat, ei mitään skismoja ole m ihinkään suuntaan. Minulla menee lasten kanssa hyvin, olen hvyissä väleissä myös lasten äidin kanssa. Se on kaikkien etu. En ole viemässä keneltäkään äidin paikkaa, mutta sekin tuntuu joskus olevan joillakin mielessä (ei onnekseni kuitenkaan näiden lasten fiksulla äidillä). Selitä siinä sitten.

Vaikka rakastankin noita kahta palleroa tosi paljon, ensisijaisesti tietysti olen suhteessa miehen kanssa, johon alun perin tutustuin ja josta kiinnostuin. Suurimmat vaikeudet tuntuvatkin tulevan ylipäätään aikuisten taholta. On sekä odotuksia anoppilasta (minua kohtaan ja avomistäni kohtaan: osaammeko me nyt hoitaa asiat kunnolla??), on odotuksia avomieheni exän suvun taholta, puhumattakaan avomieheni exän perheestä (on siis eronnut mies, jolla on kaksi lasta), totta kai hänenkin exänsä pystyy vaikuttamaan tosi paljon meidän perheen lomasuunnitelmiin. Lisäksi on vielä armaan avomieheni odotukset minua kohtaan. En kuitenkaan kykene hetkessä taikomaan kaikkia lasten lempiruokia niihin kellonaikoihin kuin heidän edellisessä perhe-elämässään. Tässä on jatkuvaa opettelua, mutta lapset ovat kyllä ihanan kärsivällisiä ja tyytyväisiä yritelmiini.

Siinä on sitten mukava kuunnella anoppien ja serkkujen (ja joskus valitettavasti myös tuon ihan "oman" avomiehen) neuvoja siitä, miten kannattaisi toimia. Totta kai neuvoja saa ja pitääkin antaa, mutta useimmitenkaan ihmisillä ei ole käsitystä asioiden koko syy-seuraussuhteista.

Jos nyt mieskin, niin niin sitä kyllä olen itsekin melkoisessa kiirastulessa kaikkine "eihän sulla ole omia lapsiakaan, miten voisit tietää", "kyllä lapsille pitää huutaa" (oma taktiikkani on, että lapsille ei huudeta, mulla on lehmän hermot), "lapsille pitää aina tehdä iltapalaa" ja "ethän päästä nelivuotiasta yksin rantaan" -itsestäänselvine neuvoineen.

Olen keskivertoa pitkäjänteisempi, enkä pelkästään lasten kanssa (jossa sitä ihmetyksekseni vähinten tarvitaan!!), vaan myös pitkän liudan erilaisia neuvovia sukulaisia. Välillä pääsen heidän suosituimmuuslistalla ylöspäin, välillä alaspäin. Ja aina tulee jostain puskista vielä uusia höpöttäjiä. Ja kaiken tämän keskellä nelivuotias kirkkaalla äänellään kailottaa jotain avomieheni exän uudesta miesystävästä ja hänen hienosta autostaan.. No, meni hiukan ohi aiheen, mutta ei oo helppoo ei, eikä kukaan sitä tietty väittänyt olevankaan.

 

Hyvinhän tuo otti mun lapseni vastaan.Toki ne olivat siinä vaiheessa 4v ja 7v. Niin ja mieheni on vielä mua nuorempi =)
Eli on mahdollisuus rakentaa,jotain pysyvää tuosta tilanteesta.

Tähän peesiin pomppaan minä. Mulla on 6 vuotta itseäni nuorempi mies mukana kuvioissa ja edellisestä liitosta tosiaan 4- ja 7-vuotiaat lapset, mies on lapseton. En mä nyt mistään pysyvästä vielä voi sanoa, mutta puolisen vuotta on nyt seurusteltu ja mun lapset fanittaa tuota miestä ihan avoimesti, samoin mun vanhemmat. Ja mies on sopeutunut kyllä ihan uskomattoman hyvin siihen nähden että oli tosiaan nuori, yksin asuva sinkkumies joka sitten yhtäkkiä hyppäsi mun ja lasten elämään. :heart:

 

Jopa on melkein vuosi vierähtänyt kun viimeksi kuulumisiani tänne kirjotin. Rohkaistaampa nyt sit kohtalotovereita ja kerrotaan että edelleen tuon samaisen miehen kanssa mennään. Parisuhde voi hyvin, mies on täysivaltainen vanhempi perheessämme (päättää siis lasten asioista, komentaa ja hoitaa arkisia asioita itsenäisesti, ei tarvitse enää mua siihen). Lapset pitävät ja puhuttelevat häntä isinä, vaikkakin toki tietävät kuka heidän oikea isänsä on. Exälläni ei ole tähän järjestelyyn ollut mitään vastaan sanomista, hän on kertonut olevansa onnellinen siitä että erosta huolimatta lapset saavat kasvaa perheessä jossa in isi ja äiti, ja hän on sitten sellainen etäisä jonka luo mennään kaksi kertaa kuussa hemmoteltavaksi. Raha on myös sellainen asia joka on tullut joissan keskusteluissa ilmi, kuka maksaa ja mitä ja kenelle. Meillä siis se tilanne että minä opiskelen, tosi hyvillä tuilla kylläkin ja mieheni on töissä. Kaikki rahat ja omaisuus on yhteisiä, mieheni pyynnöstä. Hän se meistä eniten tienaa ja välillä tulee hetkiä kun koen huonoa omaatuntoa siitä että hän elättää myös lapsia. Mutta omien sanojensa mukaan "sitä vartenhan siellä töissä käydään että pystytään tuomaan perheelle leipä pöytään, ja te ootte mun perhe."

Jotkut saattaa hoitaa asiansa eritavalla mutta meillä eletään näin. Kaikki osapuolet on tyytyväisiä ja onnellisia eikä kellään ole kinaa toistensa kanssa. Uusperheistä kuulee paljon painajaismaisia kertomuksia mutta kyllä niitä onnellisia ja onnistuneita perheitäkin oikeasti on, heistä vain harvempi on tällaisilla palstoilla onnestaan kertomassa.

Tsemppiä kaikille jotka painivat näiden asioiden kanssa!

 

Olen 42v mies, jollla 14 vuoden avioliitto päättymässä eroon. Lapsia on liitostamme 3 kpl 11-14v ikäisiä. Takana äärimmäisen raskaita ja vaikeita aikoja, toinen osapuoli ollut aina hyvin hallitseva ja vallitseva, ei ole antanut elintilaa minulle lainkaan, pelkästään työtä ja kotileikkiä, kun toinen harrastaa omia juttujaan kaiket illat ja viikonloput. Suhteestamme on jo pitkän aikaa puuttunut kokonaan mm. hellyys, läheisyys, seksielämä täysin nollassa ja minulla ollut elämänilo kateissa jo n vuoden verran. Nyt koen, että olen löytänyt uuden ajatusmallin ja suunnan elämälleni ja tarkoituksen myös jatkaa elämää ja haluan kokea sen yhdessä uuden naisen ja lasteni kanssa.

Uusi ihastukseni ja elämänsäteeni on aivan äärimmäisen kaunis, upea, älykäs ja fiksu nainen, liki 40-kymppinen nainen, lapseton, seurustellut aiemmin 2 pidempää suhdetta myös miesten kanssa, joilla lapsia ennestään. Lapsia hänellä itsellään ei omia siis ole, mutta on hyväksynyt sen asian täydellisesti ja uskon, että meille voisi tulla hieno loppuelämä yhdessä hänen ja minun lasteni kanssa. Vaimoni ei ole koskaan oikein ymmärtänyt ammattiani, harrastuksiani, perhettäni vaan olen katkaisuut suhteeni omiin vanhempiini ja sukulaisiini. Sensijaan tämä uusi nainen on kaikenkaikkiaan ajatusten ja tekojen tasolla juuri sellainen kuin olen naisen aina toivonut olevan ja tunnemme molemmat olevamme oikeita sielunkumppaneita monissa eri asioissa.

Voiko tällainen onnistua, onko liian hyvää ollakseen totta? Eroprosessi tullee olemana varsin haastava ja ongelmallinen, mutta kerranhan täällä vain eletään, mutta voisinko koettaa toisen kerran...?

 

Sensijaan tämä uusi nainen on kaikenkaikkiaan ajatusten ja tekojen tasolla juuri sellainen kuin olen naisen aina toivonut olevan ja tunnemme molemmat olevamme oikeita sielunkumppaneita monissa eri asioissa.

Voiko tällainen onnistua, onko liian hyvää ollakseen totta? Eroprosessi tullee olemana varsin haastava ja ongelmallinen, mutta kerranhan täällä vain eletään, mutta voisinko koettaa toisen kerran...?

Jos avioliitto on niin huono, että se kannattaa purkaa huolimatta siitä, onko uusi ihminen kuvioissa tai ei, niin siitä vaan. Jotkut väittää ettei vaihtamalla parane, mistä olen vahvasti toista mieltä.

Mutta "saattaen vaihdettava"-systeemi ei kuitenkaan ole ehkä paras pohja uudelle suhteelle. Varaudu siihen, että voit pettyä.

 

Mun lapset oli 2 ja 3 kun tapasin lapsettomn mieheni. Samanikäisiä ollaan. Alku oli hankala, sillöä lapset hyväksyivät tilanteen vasta n. vuoden kuluttua. Sitten meni ihan hyvin, kunnes ongelmaksi muodostui että miehen suuri haave oli oma lapsi. Minä en lapsia enää halunnut joten erosimme vähäksi aikaa. Rakkaus toi kuitenkin taas yhteen ja menimme naimisiin. Kun lapseni olivat 9 ja 10 alkoi minullakin vauvakuume. Nyt meillä on 2 kk vanha vauva ja kaikki ollaan onnellisia. En siis halunnut lasta vain koska mieheni halusi vaan halusin olla 100% varma. Seuraava ongelma onkin toinen vauva...periaatteessa haluisin mutta en tiedä jaksanko..odotellaan siis muutama vuosi ja katsotaan miten käy