Alissa35
Pitkään tuli oltua sinkkuna ja haaveiltua parisuhteesta. Lyhyitä tapailupätkiä, ei muuta. Vuosi sitten löysin kuitenkin etsimäni,kaikinpuolin hyvän miehen. Ei ollut salamarakkautta, mutta tunteet syveni yllättävän nopeasti. Ärsyttää, kun tulee murehdittua kaikenlaista kokoajan enkä osaa nauttia hetkestä. Tilanne on erilainen kuin aiemmissa suhteissa, molemmilla lapsia, molemmilla pitkiä suhteita ja mies ollut myös naimisissa. En vaan tajunnut aiemmin mitä kaikkea ongelmia suhde tuo tullessaan. Ei ole riittävästi yhteistä aikaa, pitää hyväksyä että exien kanssa ollaan tekemisissä, pitää huomioida lapset, hyväksyä että mies ollut niin rakastunut aiemminkin että mennyt naimisiin, meille ei tule koskaan yhteistä lasta, emme voi tehdä yhteisiä reissuja kun ei löydy yhteistä lapsetonta loma-aikaa, uusioperhekuviotkin mietityttää yhden sijasta pitäisikin luoda suhde kolmeen muuhunkin ihmiseen jne. Välillä sitä miettii, että yhden ihmisen takiako sitä on valmis tähän kaikkeen. Sinkkuaika alkaa kuulostamaan ihanalta stressittömältä ajalta parisuhteeseen verrattuna. Järjetön määrä asioita jotka pitää käydä läpi, hyväksyä, luopua. Mikäli yhteen muutetaan niin ongelmat vaan lisääntyy. Välillä olen valmis lyömään hanskat tiskiin, mutta sitten tunne vie voiton. Minä joudun tässä suhteessa hyväksymään ja elämään asioiden kanssa paljon enemmän kuin mies. Olen ylpeä itsestäni että olen moneen asiaan kuitenkin sopeutunut. Silti pyörittelen päässä niitä ongelmia joita on vielä tulossa jos suhde syvenee. Miten muut on selviytynyt näistä haasteista?