A
allapäin
Vieras
no hei. ajattelinpas laittaa tänne anonyymin viestin ja kysyä mielipiteitä tilanteeseen, jotta näkisin muunkin kuin oman kantani asiasta. Helpottaisi asian selvittämistä päässäni. Olen miettinyt, että näänköhän asiaa tarpeeksi muualtakin kuin omasta perspektiivistäni. Koitan kertoa tilanteemme mahdollisimman selkeästi ja toivon rehellisiä mielipiteitä asiasta.
ELi, olemme mieheni kanssa olleet pitkään yhdessä ja mielestäni meillä on ollut ihan hyvä parisuhde. Meillä on kaksi pientä lasta (4 ja 2-vuotiaat) ja niinkuin varmasti useimmissa pikkulapsi perheissä sitä omaa aikaa on aika vähän. Mä olen ollut kotiäitinä kokoajan lasten kanssa ja mies tekee työtä, joka fyysisesti raskasta työtä jossa iso vastuu myös ja välillä työpäivät myös venyy. Eli muutenkin vapaa-aikaa ei ole kovin paljoa. Meistä kumpikaan ei käytä alkoholia eikä siis sellaisia menoja ole. Viikonloppuisin olemme koittaneet vuorotella nukkumisaamuja ja viikolla ollut molemmilla yksi harrastus/vapaailta. Silti molemmat olemme joskus tunteneet väsymystä ja arki tuntunut hiukan työläältä. (meillä ei ole sellaisia tukiverkkoja jotka juurikaan ottaisivat lapsia hoitoon, miehen vanhemmat ovat voineet joskus tosi satunnaisesti muutamaksi tunniksi viikonloppuna muttei kovin usein)
vaikka väsymystä on välillä ollutkin, elämä on mennyt omalla painollaan ja itse koen olleeni ihan onnellinen, miehestä en ole niinkään varma. Luulen että työ vaan vie kaikki mehut ja mua itseä harmittanut, kun hän ei sitten jaksaisi olla läsnä mulle ja lapsilleen. Ja jotenkin mies on kokenut, että hänellä ei ole lainkaan "omaa elämää". No, pari kuukautta sitten tähän soppaan vielä tuli rintasyöpä. ELi mä sairastuin. kasvain on leikattu pois ja mä olen sytostaattihoitojeni alkutaipaleella. Vielä olo on ollut suht ok, pari huonompaa päivää, mutta kuitenkin ihan jalkeilla joka päivä jne. mutta tietysti tarvitsen enemmän lepoa ja toipumistilaa ja tilaa myös ajatuksilleni. Lapset ovat nyt arkisin päiväsaikaan päiväkodissa. Mutta nyt illoista ja varsinkin viikonlopuista on tullut riitoja miehen kanssa. Musta on tuntunut kohtuuttomalta, että mies odottaisi nytkin samoja asioita multa kuin ennen sairastumista. hänestä tuntuu kohtuuttomalta, että esim. hän ei saisi nukkua toisena viikonlopun aamuna (olen siis saanut aikaisemmin viikolla sytostaattitiputuksen, ja olin ihan kohtuu kuntoinen, mutta en kuitenkaan olisi jaksanut täysin itseksenikään hoitaa.) ja hänestä tuntuu että hänen niskaan kaatuu kaikki. Toisaalta, minkä minä tälle voin, ei tämä sairaus todellakaan ollut oma valinta. Ja jotenkin musta pahimmalle tuntuu, että musta oisi kiva tehdä asioita perheen kanssa yhdessä, mutta mies on on niin tilt, ettei jaksa tehdä meidän kanssa mitään. Mies on sitä mieltä, että ei kyse ole pelkästään sairaudesta vaan mun luonteesta....
Oman lusikkansa soppaan on laittanut anoppi, joka on sanonut, että mies on kuin vanki omassa kotonaan. ja säälii hirveästi poikaansa joka on joutunut tällaiseen tilanteeseen ja pelkää jopa että poikansa saa sydärin kun joutuu tekemään niin paljon ensin töissä ja sitten kotona, eikä lainkaan vapaa-aikaa. (ja samaa kyllä jo puhunut ennen sairauttani). On kllä nyt sanonut, että voi ottaa lapsia hoitoon, mutta sivulauseessa antanut ymmärtää kuinka työlästä se on-- ja kun kaikesta pitää olla vielä niin hirveen kiitollinen, niin.. mulle tullut ihan sellanen olo, etten haluaisi sinne edes lapsia viedä.. KUMPA VAAN JAKSAISIN HOITAA ITSE!!!! (ja ehkä just sit odottaisin, että mies hoitaisi) Anopin vuoksi mulla tietysti kiukku korvissa asti.. ei tällaisen sairauden kanssa jaksaisi yhtään ylimäärästä mielipahaa. Ja toki tiedän, että anoppi ihan omaa luokkaansa juttujensa kanssa, enkä enää edes ala hänen kanssaan näistä asioista puhumaan, riita vaan tulisi (jos ajatusmaailma on tollanen, niin enhän mä sille mitään oikeesti voi tehdä).
Mutta siis ihan toivottamalta tuntuu tilanne, mies saa vaan omalta äidiltä vahvistusta omaan "tilanteeseensa". ja mies on sitä mieltä että mä olen ihan hullu ja kohtuuton ja en ajattele muita kuin itseäni ja vaan luonteeltani sellanen tyyppi, joka ajattelee vaan itseään, jne. siksi halusin nyt kysyä että mitä mieltä te olette. tämän perusteella. ja ennenkaikkea mitähän mun nyt pitäis tehdä?? Tänään olin jo niin maassa, että mieleen tuli, että pakkaan lapset ja lähden.. Mutta mihin? ja vielä tän syövän kanssa. voi paska.
ELi, olemme mieheni kanssa olleet pitkään yhdessä ja mielestäni meillä on ollut ihan hyvä parisuhde. Meillä on kaksi pientä lasta (4 ja 2-vuotiaat) ja niinkuin varmasti useimmissa pikkulapsi perheissä sitä omaa aikaa on aika vähän. Mä olen ollut kotiäitinä kokoajan lasten kanssa ja mies tekee työtä, joka fyysisesti raskasta työtä jossa iso vastuu myös ja välillä työpäivät myös venyy. Eli muutenkin vapaa-aikaa ei ole kovin paljoa. Meistä kumpikaan ei käytä alkoholia eikä siis sellaisia menoja ole. Viikonloppuisin olemme koittaneet vuorotella nukkumisaamuja ja viikolla ollut molemmilla yksi harrastus/vapaailta. Silti molemmat olemme joskus tunteneet väsymystä ja arki tuntunut hiukan työläältä. (meillä ei ole sellaisia tukiverkkoja jotka juurikaan ottaisivat lapsia hoitoon, miehen vanhemmat ovat voineet joskus tosi satunnaisesti muutamaksi tunniksi viikonloppuna muttei kovin usein)
vaikka väsymystä on välillä ollutkin, elämä on mennyt omalla painollaan ja itse koen olleeni ihan onnellinen, miehestä en ole niinkään varma. Luulen että työ vaan vie kaikki mehut ja mua itseä harmittanut, kun hän ei sitten jaksaisi olla läsnä mulle ja lapsilleen. Ja jotenkin mies on kokenut, että hänellä ei ole lainkaan "omaa elämää". No, pari kuukautta sitten tähän soppaan vielä tuli rintasyöpä. ELi mä sairastuin. kasvain on leikattu pois ja mä olen sytostaattihoitojeni alkutaipaleella. Vielä olo on ollut suht ok, pari huonompaa päivää, mutta kuitenkin ihan jalkeilla joka päivä jne. mutta tietysti tarvitsen enemmän lepoa ja toipumistilaa ja tilaa myös ajatuksilleni. Lapset ovat nyt arkisin päiväsaikaan päiväkodissa. Mutta nyt illoista ja varsinkin viikonlopuista on tullut riitoja miehen kanssa. Musta on tuntunut kohtuuttomalta, että mies odottaisi nytkin samoja asioita multa kuin ennen sairastumista. hänestä tuntuu kohtuuttomalta, että esim. hän ei saisi nukkua toisena viikonlopun aamuna (olen siis saanut aikaisemmin viikolla sytostaattitiputuksen, ja olin ihan kohtuu kuntoinen, mutta en kuitenkaan olisi jaksanut täysin itseksenikään hoitaa.) ja hänestä tuntuu että hänen niskaan kaatuu kaikki. Toisaalta, minkä minä tälle voin, ei tämä sairaus todellakaan ollut oma valinta. Ja jotenkin musta pahimmalle tuntuu, että musta oisi kiva tehdä asioita perheen kanssa yhdessä, mutta mies on on niin tilt, ettei jaksa tehdä meidän kanssa mitään. Mies on sitä mieltä, että ei kyse ole pelkästään sairaudesta vaan mun luonteesta....
Oman lusikkansa soppaan on laittanut anoppi, joka on sanonut, että mies on kuin vanki omassa kotonaan. ja säälii hirveästi poikaansa joka on joutunut tällaiseen tilanteeseen ja pelkää jopa että poikansa saa sydärin kun joutuu tekemään niin paljon ensin töissä ja sitten kotona, eikä lainkaan vapaa-aikaa. (ja samaa kyllä jo puhunut ennen sairauttani). On kllä nyt sanonut, että voi ottaa lapsia hoitoon, mutta sivulauseessa antanut ymmärtää kuinka työlästä se on-- ja kun kaikesta pitää olla vielä niin hirveen kiitollinen, niin.. mulle tullut ihan sellanen olo, etten haluaisi sinne edes lapsia viedä.. KUMPA VAAN JAKSAISIN HOITAA ITSE!!!! (ja ehkä just sit odottaisin, että mies hoitaisi) Anopin vuoksi mulla tietysti kiukku korvissa asti.. ei tällaisen sairauden kanssa jaksaisi yhtään ylimäärästä mielipahaa. Ja toki tiedän, että anoppi ihan omaa luokkaansa juttujensa kanssa, enkä enää edes ala hänen kanssaan näistä asioista puhumaan, riita vaan tulisi (jos ajatusmaailma on tollanen, niin enhän mä sille mitään oikeesti voi tehdä).
Mutta siis ihan toivottamalta tuntuu tilanne, mies saa vaan omalta äidiltä vahvistusta omaan "tilanteeseensa". ja mies on sitä mieltä että mä olen ihan hullu ja kohtuuton ja en ajattele muita kuin itseäni ja vaan luonteeltani sellanen tyyppi, joka ajattelee vaan itseään, jne. siksi halusin nyt kysyä että mitä mieltä te olette. tämän perusteella. ja ennenkaikkea mitähän mun nyt pitäis tehdä?? Tänään olin jo niin maassa, että mieleen tuli, että pakkaan lapset ja lähden.. Mutta mihin? ja vielä tän syövän kanssa. voi paska.
Jaksuja!
