Parisuhde paremmaks?

Yleensä kuulee ruikutusta siitä miten kaikki ois parisuhteessa paremmin jos se toinen puolisko ois sellanen ja sellanen, eikä aina vaan tommonen ja tämmönen...

Tulikin mieleen kysyä et oletko koskaan ajatellut miten voisit itse toimia toisin/ muuttaa omaa käytöstäsi että suhde "paranisi"? Oletko ottanut oppia menneistä tai muuten vaan suorittanut itsetutkiskelua?

Mun itsetutkiskeluni saldoa (ja menneistä viisastuneena ) ;
-Ainakin toisinaan mulla on vähän turhan herkkä hipiä...loukkaannun olemattomista ja varsinkin väsyneenä asiat sitten paisuu.
-Olen jossain asioissa kaavoihin kangistunut joten pitäisi osata relata ja antaa toisen tehdä asiat omalla tavallaan...esimerkkinä; mitä helkkarin väliä sillä oikeasti on missä järjestyksessä pyykit on narulla kuivumassa tms...:saint:

Oishan noita varmaan paljonkin mut noi nyt tuli ensimmäisenä mieleen

 

Kyllä!

Aina valitetaan (itsekkin) puolisosta ja siitä kuinka parisuhde olisi parempi jos toinen olisi sellainen tai tälläinen tai tekisi niin tai näin ja kaikki olisi sitten hyvin.
Olen huomannut kuinka tärkeää on toisen ihmisen kuuntelu, ei pidä keskeyttää ja aina nousta takajaloilleen. Ja me naiset ollaan aika herkkähipiäisiä, minä varsinkin, joten yritän olla suuttumatta niin herkästi. Ja sitten jos suutun niin kasaan riitaan kaikki parisuhteen aikana olleet kriisit. Näissä olen harrastanut hieman itsetutkiskelua ja kasvattanut kärsivällisyyttäni.

Mies on alkanut myös pyytämään nätisti asioita, koska sehän toimii paljon paremmin kuin vaan asian toteaminen tai "käskeminen". Myös kritisoiminen on jäänyt vähemmälle.

Kumpikin on petrannut omaa käytöstään niin asiat sujuu mukavemmin. Ei se riitä että toinen yrittää parhaansa, molempien on se tehtävä, sillä parsiuhteessa ei voi olla onnellinen jos toinen ei ole.

 

Kyllä!

Aina valitetaan (itsekkin) puolisosta ja siitä kuinka parisuhde olisi parempi jos toinen olisi sellainen tai tälläinen tai tekisi niin tai näin ja kaikki olisi sitten hyvin.
Olen huomannut kuinka tärkeää on toisen ihmisen kuuntelu, ei pidä keskeyttää ja aina nousta takajaloilleen. Ja me naiset ollaan aika herkkähipiäisiä, minä varsinkin, joten yritän olla suuttumatta niin herkästi. Ja sitten jos suutun niin kasaan riitaan kaikki parisuhteen aikana olleet kriisit. Näissä olen harrastanut hieman itsetutkiskelua ja kasvattanut kärsivällisyyttäni.

Mies on alkanut myös pyytämään nätisti asioita, koska sehän toimii paljon paremmin kuin vaan asian toteaminen tai "käskeminen". Myös kritisoiminen on jäänyt vähemmälle.

Kumpikin on petrannut omaa käytöstään niin asiat sujuu mukavemmin. Ei se riitä että toinen yrittää parhaansa, molempien on se tehtävä, sillä parsiuhteessa ei voi olla onnellinen jos toinen ei ole.

Totta! Ton asian olen oppinut ns.kantapään kautta; menneitä on aivan typerää kaivella ja muistella, asiat selvitetään kerralla eikä niitä tarvi (tai saa) enää heittää toisen kasvoille jos ne on kerran sovittu ja anteeks annettu!

 

Olen miettinyt ihan samaa! Meillä menee nyt vähän huonosti, ja olen paljon asiaa miettinyt. Aluksi ajatukset pyörivät siinä, miten miehen pitäisi muuttua jotta asiat korjautuisivat. Mieheni yritti muuttaa tapojaan, joista puhuimme, mutta silti en ollut juuri tyytyväisempi. Ajattelin lopulta, että kohta mies väsyy ja kyllästyy, ja vaikka hän kuinka yrittää, minun mielestä meillä ei silti asiat ole paremmin. Olenkin nyt luvannut kolme asiaa itselleni: kaksi ensimmäistä ovat samat kuin aloittajalla eli

-en ota niin herkästi nokkiini joka asiasta ja
-annan mieheni tehdä asiat omalla tavallaan, minun tapani eivät ole ainoat oikeat.

Lisäksi olen päättänyt, että kun mies oikein tympäisee ja hänessä ei tunnu olevan oikein mitään hyvää ja rakastettavaa, pakotan itseni ajattelemaan kaikkia hänen hyvi puoliaan. Ja ihan yleisestikin yritän olla ajattelematta hänen puutteitaan ja kiinnitän huomiota kaikkeen mikä hänessä on hyvää. Tuntuu, että hyvänkin miehen saa mielessään mustamaalattua, jos vain kaivelee negatiivisia puolia ja unohtaa kaiken hyvän.

Olen vasta pari viikkoa koittanut itse muuttaa ajetteluani sen sijaan että vaatisin miestäni muuttumaan, mutta huomaan jo nyt, että mies alkaa taas tuntua rakkaammalta ja lämpimät tunteet häntä kohtaan alkavat palata. Oman ajatuksen voima on näköjään suuri, niin hyvässä kuin pahassakin!

 

mä yritän niin kovasti nyt löytää jotain hyvää miehestäni... mutta ei, ei vaan tuu yhtääkään asiaa mieleen...

 

Kerrankin kuulostaa järkeviltä nämä jutut eikä aina pelkkää negatiivisien asioiden hakua. Jokaisesta meistä saadaan kaivettua vaikka mitä ikäviä asioita kun niitä lähtee miettimään, mutta miettimällä hyviä asioita alkaa se omankin muijan vähemmän mukavat puolet tuntumaan mitättömältä asialta.
Samaten kun miettii miten asiat voisi olla huonommin niin tosiaan unohtuu pikkuseikat.

Tuskin meistä kukaan 100% täydellisessä suhteessa kuitenkaan on. Ja jos tuntuu että itse on se 100% täydellinen voikin narsistin leiman otsaansa leimata.

 

Parisuhteessa on vaikea olla,jos ei tunne itseään tarpeeksi hyvin.Jos tuntee itsensä niin tietää missä asioissa pitää kyetä hiukan himmaamaan sitä omaa persoonaa ja antamaan myöden toiselle.Mä ainakin tulistun todella herkästi pienistä asioista jne jne mutta tiedostan tämän itsessäni.Itse olen oppinut hiukan hillitsemään sitä ja mies taas on oppinut,että en mä siinä ihan täydellä muumilaaksolla käy jos hermostun jostain pikkuasiasta ihan tolkuttomasti.

Totta kai sitä tietyissä tilanteissa ensin katsoo,mitä se toinen tekee väärin.Ennen kuin voi nähdä omia virheitään on ylipäätään huomattava että joku häiritsee.Sitten voi tarkastella omaa osaansa asiassa.Ja toisinaan voi ihan oikeasti todeta,että se vika tosissaan löytyy siitä toisesta tyypistä.On nimittäin niitäkin tapauksia,jotka käyvät niin syvällisen analyysin,että löytävät itsestään kaiken vian ja sitten käyvät muuttamaan itseään ja koko persoonaansa ihan muuksi vain miellyttääkseen sitä toista.Ollakseen helpompi ihminen.

Me olemme mieheni kanssa havainneet hyväksi keinoksi puhua näistä kummankin "huonoista" puolista ja väännämme niistä vitsiä.Karrikoimme toistemme ärsyttäviä tapoja ja korostamme niitä suurieleisesti.Näin niiden vaikutuskin vähenee eikä ne ole enää niin ärsyttäviä.

Silti mua ottaa todella paljon aivoon se,ettei tuo vieläkään näiden vuosien jälkeen oikeasti osaa niitä pyykkejä ripustaa narulle oikein (ne on aina ihan mytyssä ja miten sattuu) tai laita astioita kaappiin oikein.Miestäni taas ärsyttää todella paljon pikkutarkkuuteni näissä merkityksettömissä asioissa sekä se,että kaikki pitäisi mielestäni tehdä aina niin tehokkaasti ja nyt heti.

 

[QUOTE="qwe";25383290]Kerrankin kuulostaa järkeviltä nämä jutut eikä aina pelkkää negatiivisien asioiden hakua. Jokaisesta meistä saadaan kaivettua vaikka mitä ikäviä asioita kun niitä lähtee miettimään, mutta miettimällä hyviä asioita alkaa se omankin muijan vähemmän mukavat puolet tuntumaan mitättömältä asialta.
Samaten kun miettii miten asiat voisi olla huonommin niin tosiaan unohtuu pikkuseikat.

Tuskin meistä kukaan 100% täydellisessä suhteessa kuitenkaan on. Ja jos tuntuu että itse on se 100% täydellinen voikin narsistin leiman otsaansa leimata.[/QUOTE]

Juurikin niin.
Luonnetta ei voi muuttaa mutta käytöstään voi...siis jos haluaa ja siihen on kapasiteettiä .

Eräs mun opettaja sanoi kerran et "muistakaa aina kun riitelette että kun yksi sormi osoittaa ojossa toiseen ne neljä muuta osoittaa itseenne.."

 

[QUOTE="vieras";25383316]Parisuhteessa on vaikea olla,jos ei tunne itseään tarpeeksi hyvin.Jos tuntee itsensä niin tietää missä asioissa pitää kyetä hiukan himmaamaan sitä omaa persoonaa ja antamaan myöden toiselle.Mä ainakin tulistun todella herkästi pienistä asioista jne jne mutta tiedostan tämän itsessäni.Itse olen oppinut hiukan hillitsemään sitä ja mies taas on oppinut,että en mä siinä ihan täydellä muumilaaksolla käy jos hermostun jostain pikkuasiasta ihan tolkuttomasti.

Totta kai sitä tietyissä tilanteissa ensin katsoo,mitä se toinen tekee väärin.Ennen kuin voi nähdä omia virheitään on ylipäätään huomattava että joku häiritsee.Sitten voi tarkastella omaa osaansa asiassa.Ja toisinaan voi ihan oikeasti todeta,että se vika tosissaan löytyy siitä toisesta tyypistä.On nimittäin niitäkin tapauksia,jotka käyvät niin syvällisen analyysin,että löytävät itsestään kaiken vian ja sitten käyvät muuttamaan itseään ja koko persoonaansa ihan muuksi vain miellyttääkseen sitä toista.Ollakseen helpompi ihminen.

Me olemme mieheni kanssa havainneet hyväksi keinoksi puhua näistä kummankin "huonoista" puolista ja väännämme niistä vitsiä.Karrikoimme toistemme ärsyttäviä tapoja ja korostamme niitä suurieleisesti.Näin niiden vaikutuskin vähenee eikä ne ole enää niin ärsyttäviä.

Silti mua ottaa todella paljon aivoon se,ettei tuo vieläkään näiden vuosien jälkeen oikeasti osaa niitä pyykkejä ripustaa narulle oikein (ne on aina ihan mytyssä ja miten sattuu) tai laita astioita kaappiin oikein.Miestäni taas ärsyttää todella paljon pikkutarkkuuteni näissä merkityksettömissä asioissa sekä se,että kaikki pitäisi mielestäni tehdä aina niin tehokkaasti ja nyt heti. [/QUOTE]

mahtavan hyvin tiivistetty!

 

Lisään vielä että ei kuitenkaan pidä mennä äärimmäisyyksiin, eli alkaa miellyttämään puolisoa kaikessa. Tai pelkäämään että ei riitä jos ei tee toiselle mieliksi.
Ja täydellistä parisuhdetta ei olekkaan, jokaisessa suhteessa on omat savotat. Helpompi elää kun oppii hyväksymään niin omat kuin toisen ihmisen puutteet, vaikka ne ärsyttävätkin

 

Kieltämättä, voisi helpottaa pahanolon määrää suuresti, jos ihmiset rutiininomaisesti osaisivat miettiä omaa osaansa asioihin. Kyllähän täällä kyllästyttää justiin tuo ikuinen varmuus, että itsessä ei ole vikaa.

Mutta toisaalta on semmoisia asioita, jotka positiiviseksi heittäytymällä eivät kuitenkaan parane, vaikka tulehdus hetkeksi lievenisi. Ja on kovin vaikea tietää, onko kysymys turhasta nipotuksesta vai jostain syvemmästäkin.

Onko kukaan nähnyt sitä minioopperaa töllössä, jossa pariskunta laulaa duettoa ja jää lopuksi hämmästelemään, että erotaanko tässä tosiaan hammatahnapötkön takia. Ja eihän kukaan tosiasiassa sitä tekisi. Riidan aiheet ja syyt ovat kaksi eri asiaa.

Ja nyt kun mietin tuota, niin joo ehkä sillä ei ole juuri merkitystä mihin järjestykseen pyykit laittaa narulle, mutta jos kokee että sillä on, niin sitten sen joka ei järjestyksestä välitä täytyy myös hoitaa sillä vuorolla pyykkien keräys ja viikkaaminen, josko sitten tulisi itse siihen tulokseen että järjestys on parempi. On ihan oikeasti ärsyttävää, jos joutuu tekemään lisätöitä sen takia, että toinen ei edes halua tietää mun perusteluja. Pahempaa - se on loukkaavaa. Vaikka toki on loukkaavaa sekin, jos tuntuu että toinen tulee heittelemään mielivaltisia ohjeita ylimielisenä ja päteäkseen.

Yleensähän näissä on kysymys nimenomaan siitä, että mies ei kestä ottaa ohjeita omaltakaan naiselta vaikka tulee naisen työpaikalle harjoittelijaksi eli auttamaan kotitöissä. Eli voisi olla aiheellista kysyä mieheltä, että mitäs tykkäät jos minä tulen sinun työkaluja lainaamaan ja nakkelen ne minkä mihinkin palauttaessa. Täytyy päästä puhumaan siitä, mikä on oikeasti asiaa, mikä tikkua ja mikä väärää ylivaltapyrkimystä. Miehillä vain tahtoo olla monesti näkemys se, että pitää ottaa heti riittävän uhmakas ote ettei jää tossun alle. Sitten jää piittaamatta siitä, että nainen jää kroonistuneen uhmiksen yksinhuoltajaksi silloin. Vaikka siinä miten yrittäisi muistella miehen hyviä puolia, niin se tapahtuu alistumalla eikä aidosti asioiden suhteellisuuden ymmärtäen.

Ja sitten tulee tämä toinen ongelma: monella kodinhengettärellä systemaattisuus menee neuroosin puolelle, koska elämästä puuttuu kaikki muu sisältö. Toinen naisten ongelma on sitten se keskenkasvuisella tavalla kiltin miehen halveksiminen ja orjuuttaminen mitä tahansa tämä tekee (=paljon). Sitäpä tärkeämpää olisi opetella pariskunnan keskustelemaan, että mikä on kummankin perustelu omalle tavalleen ja mikä olisi oikeus ja kohtuus.

 

Kieltämättä, voisi helpottaa pahanolon määrää suuresti, jos ihmiset rutiininomaisesti osaisivat miettiä omaa osaansa asioihin. Kyllähän täällä kyllästyttää justiin tuo ikuinen varmuus, että itsessä ei ole vikaa.

Mutta toisaalta on semmoisia asioita, jotka positiiviseksi heittäytymällä eivät kuitenkaan parane, vaikka tulehdus hetkeksi lievenisi. Ja on kovin vaikea tietää, onko kysymys turhasta nipotuksesta vai jostain syvemmästäkin.

Onko kukaan nähnyt sitä minioopperaa töllössä, jossa pariskunta laulaa duettoa ja jää lopuksi hämmästelemään, että erotaanko tässä tosiaan hammatahnapötkön takia. Ja eihän kukaan tosiasiassa sitä tekisi. Riidan aiheet ja syyt ovat kaksi eri asiaa.

Ja nyt kun mietin tuota, niin joo ehkä sillä ei ole juuri merkitystä mihin järjestykseen pyykit laittaa narulle, mutta jos kokee että sillä on, niin sitten sen joka ei järjestyksestä välitä täytyy myös hoitaa sillä vuorolla pyykkien keräys ja viikkaaminen, josko sitten tulisi itse siihen tulokseen että järjestys on parempi. On ihan oikeasti ärsyttävää, jos joutuu tekemään lisätöitä sen takia, että toinen ei edes halua tietää mun perusteluja. Pahempaa - se on loukkaavaa. Vaikka toki on loukkaavaa sekin, jos tuntuu että toinen tulee heittelemään mielivaltisia ohjeita ylimielisenä ja päteäkseen.

Yleensähän näissä on kysymys nimenomaan siitä, että mies ei kestä ottaa ohjeita omaltakaan naiselta vaikka tulee naisen työpaikalle harjoittelijaksi eli auttamaan kotitöissä. Eli voisi olla aiheellista kysyä mieheltä, että mitäs tykkäät jos minä tulen sinun työkaluja lainaamaan ja nakkelen ne minkä mihinkin palauttaessa. Täytyy päästä puhumaan siitä, mikä on oikeasti asiaa, mikä tikkua ja mikä väärää ylivaltapyrkimystä. Miehillä vain tahtoo olla monesti näkemys se, että pitää ottaa heti riittävän uhmakas ote ettei jää tossun alle. Sitten jää piittaamatta siitä, että nainen jää kroonistuneen uhmiksen yksinhuoltajaksi silloin. Vaikka siinä miten yrittäisi muistella miehen hyviä puolia, niin se tapahtuu alistumalla eikä aidosti asioiden suhteellisuuden ymmärtäen.

Ja sitten tulee tämä toinen ongelma: monella kodinhengettärellä systemaattisuus menee neuroosin puolelle, koska elämästä puuttuu kaikki muu sisältö. Toinen naisten ongelma on sitten se keskenkasvuisella tavalla kiltin miehen halveksiminen ja orjuuttaminen mitä tahansa tämä tekee (=paljon). Sitäpä tärkeämpää olisi opetella pariskunnan keskustelemaan, että mikä on kummankin perustelu omalle tavalleen ja mikä olisi oikeus ja kohtuus.

Meillä on ratkottu ongelmia niin että kumpikin tekee niitä asioita mitä paremmin hallitsee. Esim minä en juurikaan siivoa koska miestäni ärsyttää minun tapa siivota. Minä laitan pyykit kaappeihin koska mieheni ei osaa järjestellä niitä niinkuin minä tykkään. Minä käyn kaupassa koska mies ostaa "vääriä" tuotteita. Yritetään keksittyä niihin hommiin mitkä tuntuu luontevalta itsestä tehdä ja mitkä tietää menevän sujuvammin itseltä kuin kumppanilta.

Ennemmin olemme riidelleet TO-DEL-LA paljon kotitöistä ja kumpikin on vaatinut toista tekemään niitä asioita mitkä itse on tehnyt ja sitten syyttänyt kun ne ei ole hyvin tehty. Ja meillä tosiaan nykyään pyydetään eikä käsketä. Kun puoliso pyytää jotain asiaa nätisti niin siitä tulee todella hyvä mieli.

 

Sone, miltä tuntuisi ajatus että lähtisitte ikäänkuin retkelle toistenne maailmaan, ja yrittäisitte antropologin otteella vain ymmärtää mitä se toinen tekee miten ja miksi. Että ikään kuin antaisitte toisillenne täyden arvon siinä, missä hän on näppärä. Ilman painostusta, että sitten pitäisi alkaa tehdä itse samaa ja samoin?

Eli tulisiko siitä win-win -tilanne mitenkään? Sitten nimittäin voisi tehdä asioita oikeammin yhdessä ja rinnakkain. Meillä ollaan aika lailla tuossa työnjakotilanteessa, ja mua häiritsee että sitten se pyykkääjä ja kokkaaja ovat eri päässä huushollia. Kun mieluummin tekisin näitä hommia aidosti jonkun kanssa niin että voitaisiin jutella mukavia samalla. Tätä minä kaipaisin.

Kun muuten tunnen itseni aivan hölmöksi. Että kun ensin pariskunta eristyy kotiin omaksi palveluskunnakseen (kun on kuitenkin se porvarien elintaso joka vaatii paljon pyörittämistä), niin sitten vielä kummankin pitää lusia erillään. Onko se sitten ihme, jos masennutaan, ahdistutaan, päädytään addikteiksi ja meinataan, että jospa vaihtamalla paranisi.

 

Sone, miltä tuntuisi ajatus että lähtisitte ikäänkuin retkelle toistenne maailmaan, ja yrittäisitte antropologin otteella vain ymmärtää mitä se toinen tekee miten ja miksi. Että ikään kuin antaisitte toisillenne täyden arvon siinä, missä hän on näppärä. Ilman painostusta, että sitten pitäisi alkaa tehdä itse samaa ja samoin?

Eli tulisiko siitä win-win -tilanne mitenkään? Sitten nimittäin voisi tehdä asioita oikeammin yhdessä ja rinnakkain. Meillä ollaan aika lailla tuossa työnjakotilanteessa, ja mua häiritsee että sitten se pyykkääjä ja kokkaaja ovat eri päässä huushollia. Kun mieluummin tekisin näitä hommia aidosti jonkun kanssa niin että voitaisiin jutella mukavia samalla. Tätä minä kaipaisin.

Kun muuten tunnen itseni aivan hölmöksi. Että kun ensin pariskunta eristyy kotiin omaksi palveluskunnakseen (kun on kuitenkin se porvarien elintaso joka vaatii paljon pyörittämistä), niin sitten vielä kummankin pitää lusia erillään. Onko se sitten ihme, jos masennutaan, ahdistutaan, päädytään addikteiksi ja meinataan, että jospa vaihtamalla paranisi.

Ihan hyvä idea sinänsä, jos kaipaa yhdssä tekemistä enemmän. Me ollaan kumpikin sellaisia että halutaan tehdä rauhassa omat jutut ja keskittyä niihin. Voi olla että tultas hulluks jos tehtäs koko ajan kaikki yhdessä kotityötkin. Riippuu niin ihmisistä ja pariskunnista, me ollaan koettu aika hyväks tää menetelmä mikä nyt on.

Tää järjestely perustuukin siihen että arvostaa sitä mitä toinen tekee, antamalla tehdä sen rauhassa ja omalla tavalla. Luontaisesti asiat menee nyt niin että kumpikin tekee ne työt mitkä sujuvat hyvin itseltään ja mistä tykkää. Minusta on ihan mukavaa että mies imuroi, kun minä vihaan sitä ääntä jne.

Toki meilläkin on yhteisiä juttuja mitä tehdään, esim lumityöt näin talvella, kesällä puunteko jne. Mutta ne onkin sellasia asioita mistä koko perhe tykkää, lapsetkin.

 

Välillä tuntuu sivusta seuraten et monen parisuhteen pelastus olis jos kumpikin osapuoli katsahtais peiliin tovin...
Enkä nyt tosiaan tarkoita et pitäisi ottaa omille niskoilleen puolison törkeää käytöstä tms. Moni vaan tuntuu menevän laput silmillä eikä kuule miltä esim oma puhe siipalle kuulostaa...
Ja ei, en tosiaan itsekään ole mikään pyhimys ja näitä asioita olen alkanut pohdiskelemaan yrityksien ja erehdyksien kautta, iän tuomalla "järjellä"- menneitä suhteita muistellen :saint:.

 

Samaa mieltä Catamenia. Voin sen verran todeta tuohon että meillä kriisit on opettaneet. Ja vain omalla panostuksella pystyy muuttamaan asioita, sen on ymmärtänyt kumpikin. Täytyy oikeasti haluta että asiat toimii, jos ei halua, niin sitten ei kyllä mikään suju. Normaalissa parisuhteessa on riitoja ja kriisejä, mutta itse olen huomannut että suhtautuminen niihin on muuttunut, ja löytyy keinoja ratkaista ne.

 

Mä olen kans huomannut ettei parisuhdetta osata hoitaa ja jäkätetään kaikista ihme asioista toiselle. Mä en ole yksin tässä parisuhteessa, meitä on kaksi itsenäistä ihmistä joilla on mielipiteensä, halunsa ja trpeensa. Tuo mies on juuri sellainen millaisen aikanaan otin ja olen iloinen et lapset yms. muu elämä on pitänyt meitä tällaisina eikä mun tartte sanoa et haluan miehen muuttuvan. odennäköisesti kaikkien puolisto on olleet samanlaisia kun nytkin mut vaatimukset kasvaa ajan myötä.

Meillä on siis miehen kanssa myös omat elämät vaikka perhe ollaankin. Ei tehdä liikaa lapsia ettei olla liian väsyneitä, ollaan paljon myös kahden ja matkustellaan ja koitetaan nauttia elämästä ja lapset ei todellakaan ole päällimmäinen asia vaikka isossa osassa ovatkin.

Annan miehelle tilaa toeuttaa haaveitaan kuten hän myös mulle, eikä elämä ole koko aikaa pelkkää työtä ja kotia. Nytkin mies lähtee tas rauhanturvaajaksi ja ihmiset kauhistelee miten voin sen sinne päästää kun jättää perheensä tänne. MUTTA kysmys kuulukin et miten en voisi olla päästämättä? Se on se juttu mitä se haluaa ja olisi itsekästä kieltää menemästä vain siksi etten yksin viitsisi hoitaa kotia ja lapsia hetken aikaa. Ja yhteistä rahaahan se mies siellä tienaa Ei asiat ole aina niin yksinkertasia ja jos toisen halut ja haaveet tukahduttaa koko ajan niin kuolinvuoteellaan voi sit ihmellä miksi ero tuli tai mies lähti toisen matkaan. Haluan et kun meistä aika jättää niin molemmat voi sanoa et on todella elämänsä elänyt kuten haluaa ilman et on ollut toisen määräysvallan alla ja ei kadu mitään tekemiään valintoja tai tekemättä jättämiä asioita. Mutta näin ei tunnu kovin moni ajattelevan.. Esim. kaverin mies joutui kieltäytymään unelmatyöpaikastaan juuri koska kaveri olisi joutunut olemaan neljän lapsen kanssa pitkiä päiviä yksin kotona. Ja kaverini ne lapset on halunnut ja olleet osa enemmän ja vähemmän mukamas vahinkoja". En usko että tuo suhde pitkään kestää..

 

Champion: Olen samaa mieltä, kummallakin täytyy olla tilaa toteuttaa haaveitaan. Sitä katkeroituu helposti jos toinen tukahduttaa, tai molemmat.