Parhain muistosi esikoisen synnytyksen alkaessa?

Edellisenä päivänä tehtiin jotain hyvää ruokaa, ja muistan kun sanoin miehelle että koskahan me seuraavan kerran ollaan kaksin.
Synnytyspäivänä (käynnistetty synnytys) odottelin jotain tapahtuvaksi ja katselin ulos kaunista aurinkoista syyspäivää.
Neljä tuntia ennen synnytystä käytiin kahvilla ja ulkona aika kirpakkaassa ilmassa kävelyllä.
Pari tuntia ennen synnytystä manasin, kun en pystynytkään seuraamaan enää BB extraa, vaikka olin laskeskellut että sitä pystyn vielä katsomaan.
Muutama hetki ennen synnytystä synnärin radiosta tuli Yön Rakkaus on lumivalkoinen, ja ajattelin että tämän hetken muistan ikuisesti kuten varmaan muistankin.

 

En tiedä onko tää varsinaisesti paras, mutta mulle on jäänyt mieleen tämä. Me mentiin synnärille aika aikaisessa vaiheessa supistusten alettua, mutta olin kuitenkin jo sen verran auki etteivät enää kotiin lähettäneet. Saimme kuitenkin määräyksen lähteä sairaalan lähistölle kävelylle, ja jossain vaiheessa joku miehen lapsuuden kaveri sattui tulemaan vastaan. Hän sitten onnitteli ison mahani takia ja kyseli minne olemme matkalla. Mieheni vastasi "me ollaan synnyttämässä" johon kaveri hämmentyneenä kysyi "ai tässä vai!?". Sen kundin ilme oli vaan niin mahtava että musitan sen vasrmaan ikuisesti.

Itse synnytyssalissa mua jotenkin hellyytti mun mies tekemässä sanaristikkoa ja kyselemässä multa apuja samalla kun röhnäsi säkkituolissa siellä lattialla, ihan kuin joku pikkupoika. Kätilö oli sen säkkituolin hänelle tuonut, en tiedä mitä ihmettä hän oli sanonut että sellaisen sai.

 

Kiitos kun jaoit tämän kertomuksen, jotenkin hauska ja koskettava, ihanaa Mistä maasta sun mies on? Mulla kans ei oo suomalainen mies, mutta hyvinhän tuo sun mies jo puhui suomea ekaa lasta saadessanne!

Anatolian auringon alta se matkaani tarttui (eli Turkista). Ja ekaa muksua maailmaan puskiessani oltiin asuttu Suomessa himpun verran alle vuosi. Paremmin tuo jo silloin suomea puhui mitä jotkut puhuu 10 v täällä asuttuaan...

Kun synnytin tämänhetkistä kuopusta niin muistan parhaiten sen, miten miehen kanssa väännettiin kättä pojan nimistä, ja palloteltiin jumppapallolla synnytyssalissa. Sitten iso paha kätilö vei pallon pois todettuaan että "et sä tätä varmaan enää tarvitse". Hö!

Kolmannen pitäisi syntyä kesäkuussa jos kaikki menee kivasti.

 

Ihania tarinoita!


Minulla myös esikoisen synnytys käynnistyi vesien menolla. Muistan miehen ilmeen, kun nousin sohvalla puoli-istuvaan asentoon ja hän juuri kääntyi katsomaan minua (istui itse tietokoneellaan). En sanonut mitään, mutta mies ymmärsi katseeni. "Nytkö?" hän kysyi ja oli sekunnissa luonani. Siitä seurasi muutama häsellys ja sähellys kunnes soitin sairaalaan kysyäkseni ohjeita. Supistuksia ei tullut ja olo oli hyvä, sain luvan nukkua hetken kotona.

Aamulla kuudelta heräsin ja totesin, että ei supistuksia. Soitin sairaalaan uudestaan ja he pyysivät tulemaan paikalle sairaalakassin kanssa. Jännitti. Meillä kotona oli siistiä ja rauhallista, nojasin pinnasängyn laitaan ja mietin että tässä tämä odotus nyt sitten oli. Jostain syystä sain päähäni ajatuksen, että tähän (synnytykseen) on moni kuollut. Huh, mistä ihmeestä sen juuri sillä hetkellä mieleeni?

Aamu oli rauhallinen, kaupungilla näkyi vain muutama taksi. Hanki kimmelsi, oli melkein kolmekymmentä astetta pakkasta. Käveltiin sairaalan ovista sisään ja sitten rauhalliselle synnytysosastolle. Siitä eteenpäin piti odotella vielä vuorokausi, ennen kuin poika oli sylissäni pienenä ja kinan peittämänä.

Pojan syntymäpäivä oli samanlainen kuin tämäkin päivä täällä päin Suomea; kylmä ja aurinkoinen. Katselin sairaalan ikkunasta jäistä maisemaa ja hymyilin kun en muutakaan osannut

 

Ai niin täytyy lisätä tuon kertomuksen alkuun, että koko päivän olin siivonnut ja leiponut ja tehnyt ruokaa. Illemmalla olin suihkussa ja silitin mahaa ja mietin, että kaikki on valmista. On sänky ja turvakaukalo ja vaatteet ja vaunut ja ruokaakin pakkanen pullollaan. Sanoin ääneen, että saisithan sinä tulla jo.

Ja samana iltana sitten meni vedet. Hassua.

 

Esikoisen syntymän aikaan alkoi sataan lunta. Se oli jotenkin ihanaa ja turvallista. Tämän talven lumisateissa olen sitten paljon muistellutkin tuota esikoisen syntymää kun yhdistän nyt lumisateen ja lapsen syntymän

meillä myös 10v sitten. Mitään hyvää ei tapahtunut synnytys oli kamala ja kesti vuorokauden, ja kipuja oli koko ajan kun mikään ei auttanut.
ja repesinkin vielä pahasti ja 5 tikkiä =(

Mutta kun nyytti oli syntynyt ja kurkkasin ikkunasta ekan kerran vielä synnytyshuoneessa niin ensilumi oli satanut maahan.

 

Avaraluonto!

Se oli pakko kattoo loppuun vaikkakin synnytys oli jo alkanut.

 

Mäkin katsoin telkkaria..Voicelta tuli "rock with my band" tuli dementia kohtaus bändin nimestä
Sitten komensin miestä pakkaamaan sairaalakassia,oli ihan unen pöpperössä kun juuri yövuorosta oli tullut
Ja kisu nukkui masun päällä:heart:

 

Ihan paras muisto on se, kun Taysin synnystysvastaanotossa sellainen vanhempi, rivakan räväkkä naisihminen sitten kuitenkin näki mun hätäni, istui siihen sängyn laidalle, otti leuastani kiinni ja sanoi hiljaisella ja pehmeällä äänellä silmiin katsoen että: "vauvalla ei ole mitään hätää, viikot on jo ihan hyvät ja hän selviää mainiosti." Sit lähdettiinkin synnystyssaliin haipakkaa.

Viikot oli 35+4 ja mitenkään en ollut varautunut siihen että vauva jo tulee, lapsivedet roiskahti kotona illalla yhdeksän aikaan, katseltiin hauskoja kotivideoita ja siinä tuli viimeisenä joku ihan kreisi pätkä hamstereista hulluina jossain juoksupyörässä. Nauroin ihan katketakseni ja nousin sohvalta kun tuli kauhea pissahätä. Sit vaan loiskahti ja muistan kun ehdin ajattelemaan että nonniin, nyt se sit tapahtui ja mä todella pissasin housuuni.. Lapsivedet siinä kuitenkin meni ja sairaalaan käskivät heti kun viikot oli niin pienet eikä vauvan kiinnittymisistä tmv. ollut tietoa. Olin aika hysteeriinen, ei mitään tietoa ennenaikaisuudesta, valmennuksissa yms. jauhettiin aina vaan siitä kuinka ensimmäinen vauva menee yliaikaiseksi niin ja niin paljon..

 

No esikoisen kohdalla on jäänyt mieleen että mulla oli ajatus että olen kotona sen verran pitkään että synnytys varmasti kunnolla käynnissä. Tuolloin oli sunnuntai ja synnytyssairaala reilun 120 km:n päässä, vasta maanantaina klo 8 olisi taas voinut synnyttää tuossa lähempänä. En siis halunnut että menen tuonne kauemmaksi sairaalaan ja siellä sitten toteavat että ei ole vielä kunnolla alkanut että menepäs vaan kotiin. Mies hermoili alkuun sitä että yritä nyt vielä kestää että ei tarvitse sinne kauemmaksi lähteä (elettiin jo ma aamuyötä), sitten kun alkoi näyttää siltä että lapsi syntyykin kohta jo kotiiin (odottelin ambulanssia) niin mies alkoi hermoilla sitä että eikö sitä aikasemmin ois kannattanut lähteä. No ambulanssi vei sit tuohon likellä olevaan sairaalaan ja siellä tyttö sit syntyi. Olin ns. salasynnyttäjä koska virallisesti siellä ei ollut synnytystoimintaa siihen aikaan vielä mutta sellanen vanhempi kätilö otti minut vastaan ja antoi synnyttää siellä kun sairaalaan mennessä olin jo sen 10cm auki. Pikkasen riskin otti kun ei esim ollut mahdollisuutta hätäsektioon jos sellanen ois tarvittu mutta toisaalta ois varmaan syntynyt matkalla jos ois lähdetty sinne kauemmaksi sairaalaan.

 

Olin ollut jo osastolla kolme päivää ja synnytystä oli yritetty käynnistellä kohdunsuulle laitettavilla cytotec tableteilla. Olen todella huono nukkumaan vieraissa paikoissa ja aloin olla aika väsynyt koko touhuun. Neljäntenä aamuna ärisin, että jos täällä ei saada aikaiseksi mitään lähden kotiin edes nukkumaan kunnolla. Lääkäri päättikin siirtää saliin ja puhkaista kalvot. Salissa muistan ajatelleeni, että hih... pääsimpäs tänne. Täältä ei tulla enää pois kuin vauvan kanssa.

 

Ei siinä mitään erityistä muistoa ole.

 

[QUOTE="vieras";25393934]Olin ollut jo osastolla kolme päivää ja synnytystä oli yritetty käynnistellä kohdunsuulle laitettavilla cytotec tableteilla. Olen todella huono nukkumaan vieraissa paikoissa ja aloin olla aika väsynyt koko touhuun. Neljäntenä aamuna ärisin, että jos täällä ei saada aikaiseksi mitään lähden kotiin edes nukkumaan kunnolla. Lääkäri päättikin siirtää saliin ja puhkaista kalvot. Salissa muistan ajatelleeni, että hih... pääsimpäs tänne. Täältä ei tulla enää pois kuin vauvan kanssa.[/QUOTE]

Mie luin että ostoksilla

 

Meidän kaksoset yrittivät tulla maailmaan ensimmäisen kerran jo rv 27+. Siitä lähtien olin ollut vuodelevossa sairaalassa ja päässyt kotiin rv 34. Lääkäri sanoi kotiin päästäessään että vauvojen syntymä on päivistä kiinni. Rv 36 käytiin kokeilemassa synnärillä, mutta synnytys ei siitä kuitenkaan edennyt ja "jouduttiin" kotiin vauhtia ottamaan. Illalla rv 36+3 supistuksia alkoi tulemaan, mutta ajattelin, että tämä on tätä harjoittelua vaan. Supparit kovenivat nopeasti ja lähdettiinkin vauhdilla synnärille. Itkin ilosta ja helpotuksesta kun kätilö sanoi alkututkimuksessa että olet 9 cm auki, vauvat syntyvät nyt. Se on paras muisto: vihdoinkin tämä tapahtuu. Puoli tuntia myöhemmin vauvat syntyivätkin - tosin hätäsektiolla.

 

se että ponnistus supistukset ei satu selvisin ilma mitään kipulääkitystä

 

Muista edelleen elävästi sen hetken, kun istuin synnytyssalin keinutuolissa, katselin ikkunasta ulos ja radiossa soi Rakkaus on lumivalkoinen. Sen jälkeen kaikki alkoikin sitten mennä pieleen.

 

Kyllä se on koko synnytys,vaikka oli vaikea ja vauvan sydänäänetkin hävisi.Leikkaussali oli valmiudessa,jos tulee tarve päästä äkkiä hätäsektioon.Ennen ongelmia tulin ilokaasusta niin pöhnään että olin höpötellyt kaiken maailman juttuja,mies oli naureskellut jutuilleni.
Paras hetki oli kyllä se kun vauva pääsi turvallisesti maailmaan,ensimmäinen ääni. Olin niin onnellinen,vaikka synnytyksen aikana jo luulin ,että en saa koko vauvaa elävänä syliin.Alakautta loppujen lopuksi syntyi,napanuora 3kertaa kaulanympärillä ja lapsivesi oli kuin hernekeittoa.

kakkosen ja kuopuksen synnytyksissä on enemmän hyviä muistoja.Naurettuakin tuli ihan hirveästi.

 

Se hykerryttävä ja juhlallinen tunne, kun ajelimme aamulla sairaalaan synnyttämään. Yöllä oli mennyt lapsivedet, mutta supistelut eivät olleet alkaneet joten sairaalasta kehotettiin odottelemaan aamuun. Radiosta tuli RadioRockin aamulähetys, jossa oli jotain kaksimielisyyksiä, ulkona satoi taivaan täydeltä räntää.

 

se,kun synnytys vihdoin ja viimein kolmannen käynnistyksen jälkeen käynnistyi tai jotain 3 tuntia sen vikan käynnistyksen jälkeen käynnistyi,mutta kolmas kerta toden sanoin

 

Heräsin aamuyöllä joskus puoli viisi tai jotain poksahdukseen ja sängyn kastumiseen kesken englanninkielisen unen. Ennen kuin heräsin kunnolla herätin miehen sanomalla "This is not a drill!"