Paniikkihäiriö

Nyt kaivataan kyllä vähän tietoa ja lohdutusta. :'( Sain juuri lääkäriltäni kuulla että minulla on alkava paniikkihäiriö. Ihmeelliset kohtaukseni ovat ilmeisesit olleet paniikkikohtauksia minun tietämättäni.
Eli kertokaas ihan mitä oireita teillä paniikkikohäiriöstä kärsivillä on? Mitä se on lievimmillään, ja mitä voi olla pahimmillaan?
Haluan tietoa. Minä pelkään jo itse tuota paniikkihäiriö-nimitystä. Kuulostaa jotenki kamalalta sairaudelta. Miten sen kans pärjää?
Missä tilanteissa teille tulee kohtauksia?
Olen kärsinyt pitkäaikaisesta masennuksesta, liittyykö tämä siihen nyt sitten? :'( :'( :'(

 

mun kaverilla on sellanen.
Se laukeaa yleensä tilanteissa,joita jännittää paljon.Yleensä alkaa siten,että tulee hyperventilaatio kohtaus ja menee siitä vielä hysteerisemmäksi kun ei saa henkeä kulkemaan normaalisti.Paperipussiin puhaltaminen auttaa niissä tialnteissa.
Ehkä paras neuvo on,että ei mieti sitä tai mitään asiaa liikaa.. :heart: :heart:

 

Siis tuliko asia ilmi jonkun muun asian yhteydessä, vai menitkö sen takia nimenomaan lääkärille. Itse on ollut masennus enempi tai vähempi vuosia, ja välillä tuntuu, että kärsin just jostain paniikkihäiriöstä, tai jotain kohtauksia ainakin toisinaan saan. Mutta jos menen terveyskeskukseemme, arveluttaa lääkärin ammattitaito. Viittaako hän vaan kintaalla, koska hän on nähnyt minut usein eikä uskoisi kuitenkaan että kärsin jostain. En luota tähän lääkäriimme nimittäin. Eikä ole varaa yksityiseen...

 

Siis soitin lääkärilleni sydänvaivani takia, joka minulla on synnynnäinen. Kun sydämestä otti, ja tuli tunne että rintakehää puristaa, kädet puutui jne, soitin tietenkin hänelle. Oletin,e ttä sydän tekee nyt mulle tepposet tai verenpaine jota minulla myös on.
Mutta, lääkäri sanoi että tämä onkin paniikkihäiriö. Toisaalta helpotus, mutta hirvittää silti. :'( :'( :'(

 

\

Siis tuliko asia ilmi jonkun muun asian yhteydessä, vai menitkö sen takia nimenomaan lääkärille. Itse on ollut masennus enempi tai vähempi vuosia, ja välillä tuntuu, että kärsin just jostain paniikkihäiriöstä, tai jotain kohtauksia ainakin toisinaan saan. Mutta jos menen terveyskeskukseemme, arveluttaa lääkärin ammattitaito. Viittaako hän vaan kintaalla, koska hän on nähnyt minut usein eikä uskoisi kuitenkaan että kärsin jostain. En luota tähän lääkäriimme nimittäin. Eikä ole varaa yksityiseen...

Mulla iski paniikki häiriö kesken koulutuksen (siis meiän ei tarttennu tehä mitään muutako istua kaikki n.100 ihmistä ja kuunnella vaan luennoitsijaa...) Mulla alko silmissä sumenee, happi ei kulkenu ja luulin että saan sykärin....lääkäriin päästyä kuulin että sainkin paniikki kohtauksen ja se johtui siitä että liian paljon stressiä oli kasaantunut mun harteille... Onneksi selvisin yhdellä kohtauksella ja siitäkin on parisen vuotta.

Lääkäri määräsi mulle sillon jonku rentoutus lääkkeen vastaavien kohtausten varalle... en syönyt muutakun sinä päivänä sen yhden ja sen jälkeen ei oo tarvittu..onneksi.

Ps. siis mulla ei oo ollu koskaan aikasemmin mitään paniikki kohtausta enkä myös ole ymmärtänyt miten joku voi sellaisen saada ihan yhtäkkiä...enää en ihmettele :\|

 

Olen sairastanut paniikkihäiriötä jo 8 vuotta.Mulla alkoi siten,että kauppoihin meno yksin alkoi jännittämään,kädet hikosi,tuntu jalat menevän hyytelöksi ja vatta meni ripulille välittömästi.Aina tuli pakokauhu,että pitää päästä pois.Perushoitajana tajusin jo parin kohtauksen jälkeen mistä on kyse.Hakeuduin lääkärille ja sain lääkkeet.Näinä vuosina on sairaus ollu välillä helpompi ja sitten taas huonompi.Cipramil lääkkeistä sain avun ja siitä kun sain asiani kuntoon.Olen parantunut paljon mieheni ansiosta .Raskaana ollessa olin lääkityksellä enkä saanut kohtausta(lääke ei odotusaikana ollut cipramil).Masennusta en ole koskaan potenut.Tauti on inhottava,mutta kohtausten hallitsemaan oppiminen auttaa ja taudin kanssa voi elää.Itsellä auttoi vielä asiasta puhuminen.Jos salasin tautini esim.parturilta niin sain takuulla kohtauksen.Hoitamatta asiaa ei kannata jättää.Se nimittäin tapaa vain pahentua.Jotkut kuitenkin pärjäävät ilman lääkitystä,jo terapiasta on apua.

 

Mulla oli/on paniikkihäiriö, tosin se ei ole vaivannut vuosiin niin että edes muistaisin sitä. Minulle ratkaisevinta oli tieto, että olen terve, en sekoa, en kuole kohtauksiin, se on vain elimistöni tapa reagoida esim stressiin - joku muu reagoi toisella tavoin.
On ehkä sekava selostus, mutta yritin sanoa että kun vain hyväksyin "taipumukseni" enkä hermoillut saanko kohtauksen vai en, olin jo pitkällä voiton puolella. Söin Anafranil- lääkettä jonkin aikaa, pienintä annosta. tällä hetkellä kohtauksia ei ole ollut, mutta tiedän että niitä voi vielä tulla, mutta mitä siitä!! B)

 

Paniikki häiriö on aika yleistä kilteillä naisilla, jotka yrittävät selvitä kaikesta. Minä koin paniikkia pitkäaikaisen stressin, masennuksen ja paineiden seurauksena. Ilmeni joskus pakokauhun tunteena, jännittämisenä ja siten, etten pystynut syömään/juomaan seurassa, kädet tärisi. Pahimmillaan pakokauhu iski, vaikka istuin yksin kahvilassa ja kahvit jäi juomatta. Paniikki-vaiva, kuten masennuskin hävisi Rosen-terapialla. Lääkkeitä en syönyt. Ymmärtääkseni se voi ilmetä monin eri tavoin. Olen kuullut, että joku ei esim. pystynut ajamaan autolla sillan yli.

 

Iltaa! Käsittääkseni on eri asia sairastua todella paniikkihäiriöön, johon tarvitaan lääkkeet ja pitkäaikaista terapiaa, kuntoutusta jne. kuin sitten sellainen tilanne, että uupumuksen, masennuksen, stressin, kriistrilanteen tmv. seurauksena tulee paniikkioireita. Itselleni kehittyi raskaiden vuosien aikana oman henkilökohtaisen elämän paineiden ja työuupumuksen myötävaikuttamana uupumus, jonka vuoksi olin monta kuukautta sairaslomalla ja sain ammattillista keskusteluapua. Oireitani oli mm. kasvojen puutuminen, sydän oireet eli tykytykset, hirveä paine rintakehällä ja kun kuvailin oireita sanoi eräskin sairaanhoitaja kuin kuvaisin sydänkohtausta, lisäksi minulla oli palelemista ja hengitysvaikeuksia eli nk ylihengittämistä. Paha olo paitsi syystä myös niin, ettei tiennyt mistä oikeastaan oli huolissaan. Taitaapi olla sellaisten ihmsiten vaiva, jotka vaan aina jaksaa ja jaksaa, vaikka jaksamisen raja on ajat sitten ylitetty, lakkaa tunnistamasta omat tarpeet ja vaivat. Mutta tämä on vain minun tarinaa. Nykyään olen ok, ihmeellistä miten voi olla hyvä olla... eikä sitä tietäisi jos ei olisi joskus ollut hirvittävän paha olla. Toivon sinulle voimia ja että tilanteesi selkeytyy, mitä kaikki on. Lääkkeet kannattanee ottaa, minulle niitä ei määrätty, koska oli niin selkeästi uupumukseen ja elämäntilanteeseen kytkeytyvää oireilua. Olisin ottanut, jos olisi määrätty. Erityisen tärkeää saada keskusteluapua. Toivon sinulle valoa syksyyn, muista tuikkuterapia!