Paniikki-/ahdistustuskohtausko??

[Mari]

Hei kaikki! Olen 3-vuotiaan ihanan mutta tosi uhmiksen tytön, sekä hienon 7 kk ikäisen pojan äiti. Lähiviikkoina on ollut kaikenlaista; tyttö telo hampaansa ja oon todellakin murehtinut niitä, että pysyvätkö suussa ja mitä vaurioita pysyviin ym. ym.. Kyttään niitä ihan koko ajan. Nyt muutama päivä sitten aina niin tyytyväinen poika lehahti kauttaaltaan ihottumaiseksi; huusi edellispäivänä oikeastaan koko ajan, selkä kaarella kun kutisi niin paljon tietysti. No, tuo tilanne helppasi jo eilen kun saatiin oikeat lääkkeet. Mulla on rakas ja ymmärtäväinenkin mies, jolle voi puhua kaikista tuntemuksista. Hällekin oon puhunu siitä, että tunnen itseni joskus kovin yksinäiseksi kotona; yhtään äitiystävää minulla ei ole, lähinnä oon lasten kanssa kotona tai isovanhempien luona päivät. Isovanhempien luona helpompaa, tuntuu että voi vähän relata, kun on siinä joku toinen aikuinen vierellä. En oo pojan syntymän jälkeen ollut hetkeäkään erossa pojasta, ja vaan yhen yön tyttärestäkin. En oo ollu kampaajalla, en missään, paitsi muutaman kerran lähikaupassa. Kotona oleminen tuntuu usein tosi ahdistavalta, joskus pelottaa yksinolo, ja kaipaan jotenkin kovasti täältä kaupunkikerrostalosta lähelle luontoa, maaseudulle, sinne missä kesämökkimmekin sijaitsee. Tyttäreni on tosi kiinni minussa, on paljon juttuja joiden tekemiseen isikään ei tällä hetkellä kelpaa. Uhmakohtaukset on tosi ahdistavia. Luojan kiitos poika on ollut helppo ja tyytyväinen vauva.
No, siis asiaan. Heräsin viime yönä muutaman nukutun tunnin jälkeen kummalliseen oloon; heikotti, oli pahoinvointia, oksetti, pyörrytti, sydän hakkasi, pelotti, "näin"silmissäni itseni kaiken keskellä pienenä pisteenä jota kohti lauottiin vaatimuksia, käskyjä, eikä mulla ollut mahdollisuutta sanoa mitään mihinkään, pitelin vain korvista kiinni jotten kuulisi kaikkea. Samaan aikaan tytär valitti unissaan ja musta tuntui että jos jompikumpi inahtaakin vielä niin sekoan. Nousi ylös ja koetin rauhoitella itseäni. Otin migreenilääkkeen, mulla ei mitään rauhoittavia ole kun en ole koskaan moisia tarvinnut. Jälkeen ajatellen on kuin kaikki olisi tapahtunut jossakin hämärän rajamailla. Kohtaus meni ohi jossakin 20 minuutissa, paha olo helpotti ja nukahdin.
Mikä kohtaus se oikeen oli?? Olen kyllä stressannut ja stressaan aina vaan kaikista lapsiin liittyvästä, KAIKESTA, joka päivä ajattelen että voisin olla paljon parempi äiti; viedä tyttöä useammin puistoon, leikkiä pyydettäessä ym. ym. Tyttäreni hammastapaturmastakin syytän vain itseäni; miksen huolehtinut puistossa paremmin.

 

[Cassyput]

Sulla on kova stressi, ja olet kovin ankara itsellesi. Oletko samaa mieltä?

 

[aikaa itsellesi]

Yritä saada lapsia hoitoon jonnekin ja itsellesi omaa aikaa, joohan. Kukaan ei jaksa, jos elämässä ei ole mitään muuta kuin lastenhoito. Mies ja isovanhemmat voivat olla välillä lasten kanssa aivan hyvin Pidä huolta itsestäsi, lakkaa ensimmäisenä soimaamasta itseäsi. <3

 

[toinen äitimamma]

Mua kans stressaa hirveesti, että en täytä vaatimustasooni äitinä esim. just toi puistoilu stressaa kans, et ei tehä sitä ollenkaan tarpeeks

 

[ap]

Niin, mieskin sanoo että en saisi syyttää ja soimata itseäni kaikesta, enkä stressata...mutta mitä muutakaan voin kun asia nyt on todellakin tällä hetkellä niin että mun elämä on aikalailla pelkkää lastenhoitoa, ja jos noilla pienillä jotain on pielessä niin tottahan mun maailma murenee, kun muuta elämää mulla ei oikeen ole..