pallo jalkaan liian nuorena

Moi!

Onko kohtalotovereita/auttajia: menin naimisiin parikymppisenä ensimmäisen ihastukseni kanssa ja saimme pian perheenlisäystä. Nyt ahdistaa ja rajusti, kun on nuoruus jäänyt elämättä ja vieraat miehet houkuttaa kovasti. Ihastun jatkuvasti toisiin miehiin ja haaveilen, että olisi vapaa ja voisin päättää itse tekemistäni, käydä treffeillä jne. Minulla on ns. hyvä mies ja pienet lapset, joten tuntuu, että ei ole mitään ulospääsyä tästä ahdistuksesta. Perheenrikkominen oli aivan kamalaa. Myöskin lopun ikää tätä samaa tuon saman ihmisen kanssa tuntuu äärimmäisen ahdistavalta. Vientiä olisi vaikka kuinka, ja joudun tukahduttamaan kaikki tunteeni. Tässäkö tämä oli?

 

Ei ole samaa kokemusta. Aloin 16 vuotiaana seurustella ensimmäisen kerran. Menimme 18 vuotiaana naimisiin ja saimme lapsen 19 vuotiaana. Olen päälle kolmekymppinen, enkä tunne noita tunteita. Olen nuorempi, kuin moni lukiolainen ja nautin elämästä. Vanhin lapseni opetraa minua skeittaamaan. Hänestä on oudolla tavalla kasvamassa minulle ystävä.

 

Itse tapasin mieheni 16-vuotiaana, mentiin naimisiin kun olin 20, ja onneksi emme saaneet perheenlisäystä. Mieheni oli totaalinen laiskimus, kuin pikkupoika, jonka äitiä leikin, joten ero tuli, koska en jaksanut enää ja aina ihastuin toisiin miehiin - hain huomiota koska omaltani en sitä saanut. Nyt parisuhteessa ihanan MIEHEN kanssa....

En olisi ikinä voinut lähteä jos olisimme saaneet lapsia, ja lopulta olisin varmaan saanut hermoromahduksen... :/

Toi on vaikee tunne, onko sulla sitten millainen suhde miehesi kanssa? Noi tunteet ei oo pahasta kunhan niitä ei seuraa, jos haluaa jatkaa suhdettaan.

 

Kokeilepa ihan ensin elvyttää se oma parisuhde, siihen kun saatte kylliksi liekkiä, niin lakkaat katselemasta aidan toiselle puolelle.

 

Tuttu tunne. Olin 19v kun sain ekan lapsen. 10v jaksoin kunnes erosin. Erosta aikaa 1vuosi ja uusi mies elämässä. En tiedä mitä sanoisin,meillä on vain yksi elämä. Niin myös minulla. Isä vei multa lapsetkin,jäljelle jäi uusi mies ja henkinen kuolema.

 

Hyvä mies ja pienet lapset, tässäkö tämä oli?

Nyt on paikallaan miettiä mikä sinulle on tärkeää. Jos himo ja huuma on listalla kärjessä, niin erohan tässä on edessä. Jos taas arvojärjestyksesi on toinen, mieti uudelleen.

Ihmisillä on utopistisia odotuksia elämältä. En tarkoita että pitäisi "tyytyä" ja kärsiä puolinaisuuden tunteesta koko ikänsä ja olla onneton, ei missään nimessä. Jos miehesi on sinulle oikeasti väärä ihminen rinnalle, niin ei sinun hänen kanssaan kannata elämääsi kulkea. Mutta pieni realismi, panostus siihen mitä itsellä jo on, ja sen tajuaminen, että oikea elämä on muuta kuin elokuvaa (paljon ihanampaa!), voi viedä pitkälle.

 

Meillä suhde aika kuiva. Mies kyllä sanoo haluavansa parantaa suhdetta, mutta mitenköhän se käytännössä edes onnistuu? En koe mitään halua mennä vaikka miehen kainaloon tms. Mieluummin olen illat tai päivät yksin kuin hänen kanssaan. Kaipaan aikaa ihan yksin. Mies on kyllä lasten kanssa, jos jossain käyn, siitä ei ole kiinni. Mua ei kerta kaikkiaan nappaa hänen seuransa vaan pikemminkin ärsyttää, jos tulee lähelle...en haluaisi tuntea ja käyttäytyä näin, mutta en voi sille mitään!! En pysty tekaisemaan lämpimiä tunteita!!! Ja teeskentely sa aikaan valtavaa ahdistusta...

 

Mikset voi ihastua mieheesi ja käydä treffeillä hänen kanssaan?

 

[QUOTE="vieras";26973881]Hyvä mies ja pienet lapset, tässäkö tämä oli?

Nyt on paikallaan miettiä mikä sinulle on tärkeää. Jos himo ja huuma on listalla kärjessä, niin erohan tässä on edessä. Jos taas arvojärjestyksesi on toinen, mieti uudelleen.

Ihmisillä on utopistisia odotuksia elämältä. En tarkoita että pitäisi "tyytyä" ja kärsiä puolinaisuuden tunteesta koko ikänsä ja olla onneton, ei missään nimessä. Jos miehesi on sinulle oikeasti väärä ihminen rinnalle, niin ei sinun hänen kanssaan kannata elämääsi kulkea. Mutta pieni realismi, panostus siihen mitä itsellä jo on, ja sen tajuaminen, että oikea elämä on muuta kuin elokuvaa (paljon ihanampaa!), voi viedä pitkälle.[/QUOTE]

Peesi. Ei se ruoho välttämättä ole sen vihreämpää muuallakaan, tietty sitä alkuhuumaa voi löytää (ja löytää) muualta helposti, mutta ei se ole kestävää.

Itse tapasin oman miehen 19 vuotiaana ja eka lapsi saatiin kun olin 23. Ei ahdista, tosin en ole baariin menevää tyyppiä ja treffeillä kävin paljon jo ennen ekaa miestä, vaikka oma mies onkin eka vakava seurustelusuhde.

 

Jos oot jo päättäny et haluut lähteä, suhteen väkipakolla parantaminen ei auta.

Yhtenä vinkkinä voisi sanoo et pitäkää ns. Deittipäivä välillä, pyydä miestäsi viemään sinua ulos, yrittäkää aloittaa ns. Puhtaalta pöydältä. Josko ne tunteet sieltä heräilis pikkuhiljaa. Et tietenkään voi etkä pysty tekaisemaan lämpimiä tunteita, tunne on tuttu itsellekin. Mieti mikä sai sinut rakastumaan mieheesi, mieti mitä haluaisit hänen kanssaan. Puhukaa, puhumisen tärkeyttä ei voi korostaa koskaan liikaa.

Kerro hänelle asioista jotka painaa mieltä, alitajuinen syyllisyys siitä, että tunnet halua eroon tai muuhun suhteeseen, verottaa sinun omia tunteitasi miestäsi kohtaan. Koita nähdä miehessäsi niitä hyviä puolia.

Oot semmosessa tilanteessa jonka mä näkisin saavutetuiks tavotteiksi, oot halunnu tätä joskus ja nyt kun se on oot pattitilanteessa - mitä seuraavaksi? Uutta lasta ei ainakaan, mutta voisitko kuvitella yrittäväsi keksiä itsellesi jotain mielekästä projektia, tai vaikka teille yhdessä uutta? Pitkälti on kiinni siitä, miten itse suhtautuu, mut tosiaan tiedän jonkin verran mitä läpikäyt, ja se ei oo helppoa...

Voitais jutella enemmänkin kahdenkesken jos löytyis joku yhteydenpitokeino joka on tän keskutelusääntöjen mukaan oikea...

 

monimutkaista elämää: miten isä vei sinulta lapset? Olitko sairas vai mitä?

"mikse tihastu mieheesi ja mene hänen kanssaan treffeille?" Miten ihminen voi muka tietoisesti päättää ihastua johonkin??? Jos ei ole ihastuksen tunnetta niin ei ole, vaikka haluaisikin. Haluaisin rakastua uudelleen mieheeni, mutta ei se vaan onnistu.

 

mizy: joo, vois jutella, mutta henkilöllisyyttäni en halua paljastaa...mitenkähän se sitten onnaa...

Miksi, oi miksi, olin niiin tyhmä, että menin sitomaan itseni näin jo niin nuorena??? Olin ajatusmaailmaltani täysi kakru tuolloin. En miettinyt sen enempää tai pidemmällä tähtäimellä mitään...!!!

Ja toisaalta...toistanko nyt samaa äälöimäisyyttä, jos teen hätiköityjä ratkaisuja, joita kadun myöhemmin...

 

Olin täysin samassa tilanteessa 8v sitten. sillon olin 19v ja naimisissa, 2 lasta. olin 15v kun tapasin ex:n ja olen sata varma nyt että koko suhde oli väärälle pohjalle rakennettu. tiesin etten halunnut olla sen miehen kanssa lopun ikäni. jätin miestä ja muutin lasten kanssa pois. olen tyytyväinen että tein sitä silloin. voi olla ettei uskallusta olisi löytynyt myöhemmin.

tsemppiä! :hug:

 

Nyt tuli tätä ketjua lukiessa semmoinen olo, että alan olla tosissaan vanha :O Löydät ap varmasti ratkaisun itsestäsi ja sydämestäsi tilanteeseen. Voimia ja jaksamisia :hug:

 

Aina kun minun tunteeni ovat viilenneet, olen alkanut järjestää miehelle kivoja yllätyksiä. Pian olen ollut rakastunut taas uudestaan. Yllätän tietysti muulloinkin, mutta rakastuneena se tulee hyvin luonnostaan.

 

Hieman samanlainen tilanne kyllä.

Tosin en usko, että iällä sinällään on merkitystä; 10:ssä vuodessa parisuhde, osapuolet, halut ja toiveet tuppaavaat muuttumaan oli ikää tavatessa sitten 18 tai 30 v, näin ainakin olen omissa sosiaalisissa ympyröissäni havainnut.

En kadu päivääkään, enkä antaisi pois.
Mitä tulevaisuus taas tuo tullessaan, sitä en tiedä =)

 

Ei ole kokemusta, mutta minusta parempi vaihtoehto ei myökään olisi olla vanki ihastumisen/rakastumisen tunteessa.

 

Mikset voi ihastua mieheesi ja käydä treffeillä hänen kanssaan?

Voi astro, sä olet niin rakastunut että katsot hiukan liian vaaleanpunaisten lasien läpi tätä maailmaa...

Parisuhdetta voi ja pitää yrittää elvyttää, mutta jos puoliso ei kertakaikkiaan halua samoja asioita?
Niitä pettymyksen tunteita, kun vuosien ajan yksin yrittää yllättää, huomioda, rakentaa saamatta sille vastakaikua...

 

Meillä suhde aika kuiva. Mies kyllä sanoo haluavansa parantaa suhdetta, mutta mitenköhän se käytännössä edes onnistuu? En koe mitään halua mennä vaikka miehen kainaloon tms. Mieluummin olen illat tai päivät yksin kuin hänen kanssaan. Kaipaan aikaa ihan yksin. Mies on kyllä lasten kanssa, jos jossain käyn, siitä ei ole kiinni. Mua ei kerta kaikkiaan nappaa hänen seuransa vaan pikemminkin ärsyttää, jos tulee lähelle...en haluaisi tuntea ja käyttäytyä näin, mutta en voi sille mitään!! En pysty tekaisemaan lämpimiä tunteita!!! Ja teeskentely sa aikaan valtavaa ahdistusta...

Ensin mietin ettei mulla ole tuollaista ollut, vaikka 18-vuotiaana yhteen mentiinkin ja nyt ollaan päälle 3kymppisiä. Tuosta toisesta kirjoituksestasi muistui mieleen, että olhan mulla tuollainen jakso ja se johtui e-pillereistä! Oikein henkeä ahdisti jos toinen tuli edes lähelle! Olo oli mainio jos sai mennä pois kotoa. Nyt tuntuu oikein pahalta ajatella, että usein käskin olla lääppimättä.. =(

Tällainen tuli mieleen!

 

Voi astro, sä olet niin rakastunut että katsot hiukan liian vaaleanpunaisten lasien läpi tätä maailmaa...

Parisuhdetta voi ja pitää yrittää elvyttää, mutta jos puoliso ei kertakaikkiaan halua samoja asioita?
Niitä pettymyksen tunteita, kun vuosien ajan yksin yrittää yllättää, huomioda, rakentaa saamatta sille vastakaikua...

niinpä. ja varsinkin nuorena aloitettu suhde ei oo ihan samanlainen kuin aikuisena aloitettu. nuoret ei välttämättä tiedä mitä haluaa eikä tunne itteensäkään. ajatukset, arvot, halut, tunteet muuttuu tosi paljon kun ikää tulee lisää että hankalaa se on ihastua uudelleen jos nää ei kohtaa. poikkeuksia tietysti aina löytyy..

 

Vanki: juu no mulle sillä nyt väliä kuka oot, ainoo vaan et niin samanlainen (vaikkakin ilman lapsia) tilanne ittellä ollut ja kuinka raastavaa se oli kun ei voinut kenellekkään puhua, tai ainakaan kukaan ymmärtänyt..

Moralisointi ei auta tässä tilanteessa, koska se saa oloa vaan syyllisemmäksi ja kamalammaksi.. Joka taasen lisää ahdistusta.

Ootko koittanut puhua miehesi kanssa?

Koita määritellä mikä sua tarkalleen ahdistaa? Siitä vois saada viitettä et minkä takia olo on mikä on.

Jossain vaiheessa kaikki suhteet kohtaa sen pisteen, jossa mietitään että kannattaako jatkaa. Siinä täytyy itseään kaivella ja löytää vastaus kysymykseen: kadunko jäämistä enemmän kuin lähtemistä.

Teillä on yhteiset lapset mutta lapset ymmärtävät enemmän kun luulemme, lapsien on parempi elää elämäänsä niin, että vanhemmat ovat tyytyväisiä joko erossa tai yhdessä, jos yhdessäolo ei onnistu ja se on kylmää ja riitelyä niin parempi lapselle kun eroaa. Vääränlainen suhde antaa lapsellekin vääristyneen kuvan parisuhteesta.

Loppukädessä teet päätöksen itse, se etten itse kadu, ei ole neuvo eroamaan, ja se etten neuvo eroamaan ei ole neuvo jäämään.

Mulla sposti luukku.comissa ja etupääte olis dark91

 

niinpä. ja varsinkin nuorena aloitettu suhde ei oo ihan samanlainen kuin aikuisena aloitettu. nuoret ei välttämättä tiedä mitä haluaa eikä tunne itteensäkään. ajatukset, arvot, halut, tunteet muuttuu tosi paljon kun ikää tulee lisää että hankalaa se on ihastua uudelleen jos nää ei kohtaa. poikkeuksia tietysti aina löytyy..

Huh. Olen iloinen, että itselleni tuli mieleen sama kysymys, kuin astrolle. Mikset ihastu uudestaan? Ja minä sentään olen ollut mieheni kanssa 15 vuotta ja hän oli eka seurustelukumppanini.

Minä teen niitä yllätyksiä miehelleni ja vietän sen kanssa aikaa. Teen rakkaudenosoituksia, koska ne pitävät myös oman rakkauteni elossa.